Oliko äidilläsi jotain mielenterveysongelmia (pieniäkin) kun olit lapsi? Miten vaikutti sinuun?

minä en.

ei kuitenkaan mitään diagnoosia. Kyllä se jätti jälkensä.

uskotteko oikeasti että anteeksipyytäminen muuttaisi jotain?

minä en.

mutta sellainen aika kun äiti kärsi lievästä masennuksesta (oli kuitenkin työkykyinen ja niin pois päin) tai jostain vastaavasta, stressistä tai uupumuksesta, vaikutti siten että etäännyin ja muutuin vältteleväksi. Minäkuva muuttui negatiivisemmaksi, sellaiseksi että en osaa, olen huono, en onnistu missään jne. Ei meillä oikeasti mitenkään erityisen ankaraa ollut kotona, mutta äiti oli kärttyinen. Ilmapiiri oli jännitteinen.



Näin jälkikäteen ajatellen voi olla että jos vanhemmat olisi eronneet silloin, se olisi ollut helpotus vaikka mitään suuria riitoja ei ollut. Mutta toisaalta olen tyytyväinen että eivät eronneet vaan ovat edelleen yhdessä, moni pariskunta varmaan sellaisessa tilanteessa olisi lähtenyt eri teille.



Äiti oli varmaan huolissaan siitä että lapset ei ole oikeanlaisia tai oikein kasvatettuja -> häntä arvostellaan äitinä. Purki sitä tiuskimalla, komentelemalla ja nalkuttamalla samoista asioista, ja huolehti siitä mitä muut ajattelee. Tartutti sitten sen epäluuloisuuden ja "kulissien pidon" tärkeyden meihin. Minä tulkitsin sen niin, että olen vääränlainen ja että olen nimenomaan muuttunut vääränlaiseksi, asiat oli paremmin ja äiti iloisempi silloin kun olin pienempi. Ja kun tlianne ei edennyt niin, että nalkuttamisen vastapainoksi olisi kehuja tai huomioita edistymisestä, koin että on asioita jotka minussa on huonoja eikä ne ikinä muutu. Aloin etsiä tietenkin myös lisää näitä asioita, mutta varmaan vaikutti myös oma ikäni ja muutokset koulussa, että itsetunto ei ainkaan parantunut.



Edelleen kun ajattelen sitä aikaa, en pidä itsestäni sen ikäisenä, ja huomaan että minusta lapset yleensäkin siinä iässä on vähän jopa vastenmielisiä.

ja jos on ollut sairas, ei ole parempaan pystynyt. Joillakuilla ei edes ole sairaudentuntoa. Minusta on aikamoista toiveunta odottaa anteeksipyyntöä. Pitää ennemmin antaa itse anteeksi ja hyväksyä ettei toinen kyennyt parempaan.

Ei se lapsena niin kauheasti miltään tuntunut, se vaan oli minun elämääni. Yläasteiässä vasta aloin tajuta ettei muiden elämä ole samanlaista, ja hävetä äärimmäisen sotkuista kotiani ja haisevaa, kännistä äitiäni ja hänen epämääräisiä miesystäviään.



Yllättävän vähän tämä on jättänyt sellaisia jälkiä minuun että ne aikuisiässä näkyisivät. Ehkä kovan päättäväisyyden pysyä itse kaukana sellaisesta rappioelämästä ja tavoitteettomuudesta. Murrosikä minulla oli kyllä tosi vaikea, oli hyvin lähellä etten ihan rikoksen teille päätynyt, ja alkoholia kului aivan liikaa. Lukiossa sitten järkiinnyin kun tajusin että tätä menoa minusta tulee kuten äitini, ja sitä en missään nimessä halunnut.

tuntui kamalalta lapsena. Mun on edelleen vaikea katsoa vanhojen lastenohjelmien uusintoja koska ne outoa kyllä laukaisevat sen saman epätoivoisen fiiliksen joka elämässäni vallitsi kun olin lapsi.

kaksisuuntainen tyypi I isäni.



Elämä oli helvettiä.



Nyt 40v sairastuin itse psykoottiseen masennukseen

Ei vaikuttanut minuun mitenkään, asuin mummolla joka taasen oli erittäin järkevä ja maanläheinen ihminen.

Ei niitä juttuja lapsi osaa kummemmin ihmetellä. mutta onhan se aika erikoinen ympäristö ollut. karsastan edelleen kaikenalaisia ns rajatieteitä ja sellaista tiettyä hörhöilyä, koska se mielessäni liittyy noihin sekoiluihin.

Masennus. Vaikutti siten, että koin turvattomuutta silloin ja koen turvattomuutta nyt. Vaikea luottaa siihen, että elämä kantaa.

On se maininnu et isosiskoni syntymän jälkee sairastu paniikkihäiriöön.

Mut sai sen sitte hetken lääkityksel kurii kai.



oon 4v nuorempi ku siskoni joten no eipä se sillee muhu vaikuttanu en oo varma oliko sitä enää silloin edes.

Se on vaikuttanut elämääni hyvin paljon, suhteeni äitiini on yhä vaikea ja traumaattinenkin. Myös oman minäni rakentamiseen ja näkemiseen se on vaikuttanut. Luulen, että äitini sairaudet ja se, miten ne ovat vaikuttaneet minuun, on jättänyt jälkensä myös omaan lapseeni.

yritin olla niin kiltti ja huolellinen kuin pystyin, ettei äiti vaan hermostuisi ja itkisi ainakaan minun vuokseni.



Pakottihan tuollainen lapsuus hyvin pieneen tilaan, ei siinä ollut kummasti tilaa kasvaa ja elää.



Terapiassa olen käynyt ja sairastanut masennusta itsekin. Nyt voin hyvin, kun opin että minun varassani ei ole kaikkien läheisteni onnellisuus.

sitä sillon mitenkään diagnosoitu tai hoidettu. Mutta hänellä oli lapsuuden traumoja ja muutama kova koettelemus silloin, kun minä oli pieni lapsi.



Lapsena hieman arastelin äitiä, olin enemmän isän tyttö ja tukeuduin häneen, äiti oli ihan ok mutta jollain tavalla varovainen olin hänen suhteensa. Johtui ehkä siitä, että n. kolme vuotiaaksi olin ollut ihan äidin tyttö, kukaan muu ei kelvannut, mutta kun äiti sairastui (fyysisesti) ja oli pitkään poissa, ja sen jälkeen kotona toipilaana ja masentuneena, en enää kai luottanut häneen.



Ei minulla äidin kanssa mitään riitoja ollut, en vaan ollut erityisen läheinen hänen kanssaan, lähennyimme vasta joskus teini-iän jälkeen ja varsinkin sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Silloin äiti minulle näistä asioista enemmän keroikin, itse olin liian pieni niitä muitamaan, on vain jotain hataria muistikuvia.



Olen itsekin tapuvainen masennukseen, mutta onneksi olen tunnistanut sen ja osannut hakea apua, masennuslääkitys auttaa ja pystyn elämään ihan normaalia elämää. Kaipa sillä muutakin vaikutusa on ollut, esim. jonkilainen hylätyksi tulemisen pelko on kai estänyt minua päästämästä ketään ihmistä kovin lähelle. Kolmekymppisenä kuitenkin menin naimisiin ja tein lapsen, ja varsinkin lapsi on minulle tosi tärkeä ja läheinen. Mieskin toki myös, toistakymmentä vuotta olemme jo yhdessä olleet, mutta jollain tavalla kuitenkin olen aina varautunut siihen, että hän joskus lähtisi. Vaikka ei minua ole koskaan kukaan mies jättänyt, ehkä siksi että olen niin hyvin varautunut siihen ettei kukaan ole ehtinyt...

Siinäpä se sanottuna. Elämä oli yhtä h**vettiä ja lapsuusmuistot karmeita. Nyt hän on pian 70 v eikä enää yhtään masentunut. On ollut vaikea asennoitua tuohon ei-masentuneeseen äitiin, kun hän koko lapsuus- ja nuoruusajan oli eri tavoilla "sairas" ja häntä piti ymmärtää. Lapsen hyvinvointi oli sivuseikka.

Olen läheisriippuvainen ja minun on vaikea muodostaa luotettavaa kiintymyssuhdetta toisiin. Pelkään että minut jätetään.

Tunne-elämältään kylmä ja suhde minuun jotenkin on-off. Opin jo pienenä lukemaan äidin mielialoja ilmeistä ja eleistä. Minusta kehittyi liian kiltti ja miellyttämishaluinen. Nyt kannan satoa siitä eronneena ja elämän suuntaa etsivänä näennäispärjäävänä persoonana.

mutta isäni oli matkatyössä, jopa kuukausia kerralla pois ja olin aina äidin kanssa kahden. Muutaman kerran kun isä lähti äiti itki ja sanoi, että hyppäisi alas parvekkeelta, jos en seisoisi vieressä. Kavereita minulla ei saanut juurikaan olla tai kukaan ei kelvannut, joko kaverissa tai vanhemmissa oli vika. Äiti oli ankara ja hallitseva, mutta myös todella rakastava ja liikaa minut omiva.



Murrosiässä kärsin vuosia todella pahasta paniikkihäiriöstä, enkä saanut siihen apua. Asiaa ei auttanut se, että äitini sanoi, että valehtelen ja vei jopa huumetesteihin, vaikka en ollut edes kokeillut mitään päihteitä. Äitini myös telkesi minut 5päiväksi omaan huoneeseen, ilman puhelinta ja tietokonetta, sain käydä vain vessassa - tämä tapahtuma luonnollisesti pahensi paniikkihäiriötäni ja pelkotilojani. Niin ja tämä telkeäminen johtui siitä, että haisin kuulemma koulusta tullessani oudolle ja minä tai joku kaverini kuulemma käytti huumeita.



Minun nykytilanne:

Olen aina ollut suosittu niin koulussa kuin töissäkin, mutta en päästä ketään lähelleni, en kykene olemaan ystävä kenenkään kanssa. Aina kun joku kavereistani soittaa, en vastaa - ei kiinnosta, lähinnä ahdistaa, vaikka kaikki ns.kaverini ovatkin aivan ihania ihmisiä.

Tätä ei uskoisi kukaan muu kuin mieheni, joka tietää, että asia on näin.

Lisäksi minulla on järkyttävän huono itsetunto.

Mieheni ohjasi minut psykiatrille ja minulla todettiin tänä vuonna yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joka minun tapauksessani johtuu lapsuudestani.



Jos jotain tästä on oppinut niin ainakin toimin monessa asiassa täysin erilailla kuin oma äitini.

On ollut vaikea asennoitua tuohon ei-masentuneeseen äitiin, kun hän koko lapsuus- ja nuoruusajan oli eri tavoilla "sairas" ja häntä piti ymmärtää. Lapsen hyvinvointi oli sivuseikka.

Allekirjoitan tämän niin vahvasti. Äitini oli lapsuudessani myös masentunut, ja siinä se minun lapsuuteni menikin. Koskaan ei minun kanssani mitään tehnyt, ja jos edes yritin puhua hänelle, hän käänsi vaan tv:stä ääntä kovemmalle. Usein tiuski jos jotain edes kysyin, saattoi suuttua minulle jos minulla oli vatsatauti ja tuli pahanhajuisia pieruja. Minua kiusattiin muutenkin koulussa ja olin aina yksin, isä oli lähtenyt ja olin äidin kanssa kaksin. Jos pyysin saada lähteä edes kauppaan seuraksi, sain kuulla tiuskimista että ahneena haluan vaan leluja (vaikka halusin vain seuraa). Tunsin jatkuvasti kamalaa syyllisyyttä omasta olemassaolostani, pyysin usein sitä jopa anteeksi. Nykyään minua raivostuttaa jos äiti valittaa lapsuuteni aikaisesta masennuksestaan, kuinka kamalaa hänen elämänsä oli. Hän ei vaan koe tehneensä minulle vääryyttä, eikä näe kuinka perseelleen minun kehitykseni tuolloin meni. Häntä kun pitää vaan sääliä ja ymmärtää. Vieläkin, aikuisena, tunnen helposti olevani kamala rasite ihmisille jos pyydän heidän apuaan.

Jos äiti tajuaisi edes pyytää anteeksi, asia olisi eri.