Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä ikinä, että haluatte luopua lapsestanne?
20.01.2013 |
Minusta tuntuu siltä viikottain.
En oikeasti haluaisi lopullisesti luopua, kyllä mulla tulisi muutamassa päivässä kova ikävä ja huono omatunto tulee noista ajatuksistakin, mutta silti nuo ajatukset pyörii päässäni.
Onko nää ajatukset kuinka tavallisia ja pitäisikö niille tehdä jotain?
Ne heijastuu siinä mielessä lapseenkin, etten jaksa aina vastata hänen henkisiin tarpeisiinsa, eli hermo menee lapsen kitinään ja kaikkeen sellaiseen, mikä ei mene niinkuin "pitäisi".
Välillä mietin, että jos nyt kuolisin, ei lapsi tulisi edes muistamaan minua ja saisi paremman lapsuuden.
Lapsi nyt 2-vuotias.
Enkä ole satuttanut lastani enkä sellaista pelkääkään (vaikka välillä tekisi mieli heittää seinään), mutta henkisesti olen aika lopussa enkä ole henkisesti läsnä tjsp. Vaikea selittää.
Ajatuksia? Neuvoja?
Kommentit (41)
joiden avulla voisit saada hegähdystauon itsellesi.
Tukiperheitä on vaikea saada, mutta tiedän ainakin pari totaaliyksinhuoltajaa joill sellainen on, että äiti saa välillä levähtää.
Neuvolasta tietääksen saa ohjeita tukiperheen hakemiseen. Toivottavasti jatkossa onnistaa peremmin tuon neuvolan työntekijän kanssa.
Minua auttoi paljon kun sain lyhennettyä työaikaani kuuteen tuntiin. Olisiko työajan lyhentäminen yksi vaihtoehto? Palkka tietysti pienenisi, mutta muutoin arki helpottuisi (jos työnanataja tosiaan pienentää myös työtaakkaa)
Mieluummin olisin tehnyt 4 päiväistä työviikkoa, jolloin olisin tuon yhden päivän pitänyt lapseni hoidossa 9-12 tai 15, joilloin olisin itse ehtinyt käydä jumpalla, kampaajalla jne. Se ei kuitenkaan ollut omassa työsäni mahdollista, joten tein tuota 6h / päivä työtä ja kävin itsekkäästi 2x viikossa omissa menoissa ja muina päivinä hain lapsen aikaisemmin.
Toivottavasti saat apua tilanteeseesi pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, voisin luopua tuosta hirviöteinistä.
*väsynyt ja turhautunut äiti*
Voi ei, tältäkö musta tuntuu vielä 10 ja 15 vuodenkin kuluttua. :D
Minäkin kävin terapiassa kun lapseni kuoli!
Ja puhuin siellä mitä mielessä kävi! Oletko sinä kertaakaan puhunut että tahdot ettei sinulla olisi lasta? Miten siihen sitten ollaan sen jälkeen toimittu jos olet kertonut?
Minua ei kiinnosta että olet kohta 10 vuotta käynyt terapiassa. Ei ne sano sinulle miten sinun pitää elää ja anna ratkasuja. Sinun pitää se tehdä ihan itse. Olet tainnut käymässä vaan jaarittelemassa potaskaa! Ajan heittämistä roskikseen se on jos et puhu siellä ajatuksistasi! Mitä järkeä siinä on?
Senkun käyt terapiassa viellä toiset 8 vuotta, mitä se missään tuntuu jos et sano että ajattelet tuollaisia lapsestasi?
Ja sitten muut saa jonottaa aikaa kun siellä käy kaikenmaailman "masentuneet" puhumassa mukavia eikä koitakaan käsitellä elämäänsä kuntoon. Mitä järkeä sinun on siellä käydä kun et puhu ongelmistasi? Ei ihme että olet kohta 10 vuotta käynyt jo terapiassa..
Nyt on kertynyt liian paljon painetta tähän asiaan kun et ole puhunut näistä tunteista. Mun mielestä nuo ovat ihan luonnollisia tunteita tilanteessasi ja siksi ettet ole puhunut kenellekään. Tai edes myöntänyt, että aika rankkaa on välillä.
Mäkin olisin kyllä varovainen siinä kenelle kertoisin ja mistä hakisin apua. Hankithan ainakin lastenhoitoapua.
On tosiaan kuulemma vaikea saada ja jotenkin tuntuu, että tuhlaisin resursseja jos sellaisen itselleni hinkuisin.
Jollain on aina asiat pahemmin, eikä niitä perheitä riitä tarvitseville nytkään..
Tuota työajan lyhentämistä olen itsekin miettinyt ja työkaverinikin sitä minulle ehdotteli.
Tulothan siinä pienenisi, mutta pärjäisin silti ihan hyvin.
Mietin nyt, josko uskaltaisin kertoa äidilleni tästä..häneltäkin voisi saada hyviä neuvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näitten tunteitten myöntämiseen ja purkamiseen. En tuomitse sun tunteita, niitä voi tulla kenelle tahansa vastaavassa tilanteessa olevalle.
Ei kai siihenkään tarvitse kerätä mitään ylimääräistä draamaattista painetta jos kerrot äidillesi?
Siellä on käyty läpi aivan muita asioita, ja terapeuttikin on aina hehkuttanut reippauttani äitiydessä ja hienoa lastani, ei siinä oikein viitsi ruveta kertomaan, että noh..oikeasti tämä ei ole ihan sitä miltä näyttää.
Ja sinulle, joka murehdit minun vievän resursseja oikeilta terapian tarpeessa olevilta, niin kävin koko ajan yksityisellä.
En siis enää käy, mutta teidän verovaroja ei ole minun terapiaani tuhlattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näitten tunteitten myöntämiseen ja purkamiseen. En tuomitse sun tunteita, niitä voi tulla kenelle tahansa vastaavassa tilanteessa olevalle.
Ei kai siihenkään tarvitse kerätä mitään ylimääräistä draamaattista painetta jos kerrot äidillesi?
Ei kai pitäisikään, mutta en vain ole tottunut puhumaan tällaisista asioista.
En puhu kenenkään kanssa pintaa syvemmältä ikinä mistään.
Paitsi siellä terapiassa puhuin, mutta lähinnä menneisyydestä.
Veikkaisin, että aika moni vanhemmista on joskus ainakin välähdyksinä tuntenut noin, varsinkin ekan lapsen ollessa pieni. Musta siinä, että mielessä käy yhtä sun toista, ei ole mitään pahaa, kunhan pahoista ajatuksista ei ajaudu tekoihin. Sähän et ole ikinä tehnyt lapsellesi mitään pahaa, ja kuten sanoit, et voisi siitä kuitenkaan luopua. Kun mulla, nyt 1,5 vuotiaan lapsen äidillä, tuli ekaa kertaa sellainen olo, että elämä olis paljon helpompaa, jos ei olis lasta saanutkaan, olin ihan kauhuissani ja todella pettynyt itteeni. Vähitellen tajusin, että sellaisetkin tunteet on ihan sallittuja, sitähän varmaan tarkoittaa sekin, että vanhempana oleminen on raskasta välillä. Uskon, että on kuluttavaa, jos niihin ikäviin tunteisiin jää vellomaan pitkäks aikaa eikä niistä pääse irti tai ne ei lähde pois. Veikkaisin, että neuvolan terkkarin kautta voisit päästä jollekin neuvolapsykologille juttelemaan, sillä sillä on taatusti kokemusta kaikenlaisesta vanhemmuuteen kuuluvasta. Älä missään nimessä pidä itseäsi huonona äitinä - olet ihan normaali:) voimia ja iloa sulle ja pienelle lapsellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itsekin olen opetellut puhumaan. Sitten voi löytyä jopa huumoria, kontaktia ihmisiin, ystäviä.. huomaa, et nää on ihan luonnollisia ja yleisiä asioita, et välillä rasittaa ja väsyttää. niin ei pääse tilanteet kriisiytymään.
mua auttaa myös usko Jumalaan ja rukous. En tiedä sinun näkemystäsi.
jossa olit ollu pari tuntia itku kurkussa..
Tuttua ekan lapsen kohdalla, että sitä niin suoriti äitiyttä, teki väkisinkin asioita, joita ei millään olis halunnu tehdä. Seuraavien lasten kohdalla opin, että sinne pulkkamäkeen EI ole pakko mennä, jos ajatus on niin vastenmielinen, että se sa sut itkemään! Suo itsellesi tämä ja menkää sitten vaikka joku toinen päivä. Keksikää jotain mikä oikeesti tuntuu itsestäsikin mukavalta. Syökää vaikka suklaata tai ihan mitä vaan, mikä ilahduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta mietin aika usein, millaista elämä olisi ilman lasta. En kuitenkaan haluaisi luopua hänestä, en millään voisi.
Meillä kun vauva oli jotain 2kk ja huusi vain yöllä, annoin vauvan yhtenä yönä miehelle ja sanoin jotain "nyt otat sen tai mä heitän sen seinään". Tuosta sain kuulla mieheltä todella usein, ei kuulemma ole normaalia tuollaiset ajatukset. Omasta mielestäni ovat ihan normaaleja, jokainen jonka vauva on huutanut tunnistaa ne.. kai?
Ap:n jutusta sen verran, että 2v on todella rasittava ikä. Huomattavasti helpompaa on jo vaikka kahden vuoden kuluttua, kun lapsen kanssa pystyy keskustelemaan, hän osaa tehdä asioita itsenäisesti eikä vaadi koko ajan viihdyttäjää.
jos ei puhu suoraan. Ketä sä suojelet?
Terapeuttia, ettei se kuulis liikaa kamalia eli koitat miellyttää vaikka sun pitäis olla täysin auki siellä.
9 vuotta terapiassa on jo pitkä aika eikä näköjään eheytymistä ole tapahtunut mutta onko ihme kun et osaa olla rehellinen ammatti-ihmisen pakeilla.
Mikset mene uudestaan ja ole rehellinen tällä kertaa?
Lyhyt, ratkaisukeskeinen terapia sopisi tossa vaiheessa tai yleensäkin se että sulla on aikuista seuraa työajan ulkopuolella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mä sille terapeutille tai kenellekään edes sanoisin?
Ahdistaa, mutta en osaa purkaa sitä sanoiksi.
En oikeasti tiedä enää itsekään mikä mulla on.
Mussa asuu niin paljon surua, vihaa, katkeruutta ja kaikkea, etten osaa enää jäsennellä niitä sieltä möykystä ulos.
Kiitos muuten jokaiselle vastaajalle, te olette saaneet mut itkemisen lisäksi myös nauramaan.
Nyt mun pitää vaan miettiä, miten aloitan tästä kertomisen jollekin netin ulkopuolella.
2 koululaista mulla.
toivon kyllä että jotkut muut luopuisivat.
Puhu äidillesi tai kenelle tahansa läheisellesi, vastaanotto on varmasti paljon lämpimämpi ja ymmärtäväisempi kuin täällä. Ja lisäksi voit saada läheisiltä ihan konkreettista apua ja tukea tilanteeseesi. Joka kuulosta kovin kurjalta vaikka osittain ymmärrän kyllä tunteesi ihan täysin :( itselläkin mennään aikalailla jaksamisen äärirajoilla :/
saisit puhuttua jollekin. Jos vaikka aloittaisit siitä äidistäsi? Hän on varmasti tuttu ja turvallinen vaihtoehto, kelle ensin puhua. Tuskin hän sinua tuomitsee, jokaisella on oikeus väsyä.
Kuulostaa tosiaan siltä, että olet väsynyt ja liiaksi nyt kannat yksin sisälläsi. Varmasti helpottaa jo osaltaan se kun saat ensimmäisen kerran puhuttua ihan ääneen näistä asioista.
Tuossa olikin yksi kirjoittanut hyvin, että jos esim. tuommoinen pulkkailureissu saa sut tuntemaan noin kurjasti, niin älä lähde sinne, teette tosiaan sitten jotain mukavampaa. Katsotte vaikka lastenohjelmia ja syötte herkkuja tms. Siihen ei maailma kaadu.
Toivon sinulle todella paljon voimia ja jaksamista!!!
No tuota, eihän ennen vanhaan vanhemmilta odotettu edes mitään hermoja tai vastaavaa, lapsiahan sai kohdella miten vaan. jos nyt mietitään meidän isovanhempien lapsuutta.
ei kannata puhua, eikä kantaa huonoa omaatuntoa siitä että et ole läsnä. höpöjuttua. vaatimukset vanhemille liian kovat nykyään. kuria liian vähän lapsilla
Hae apua. Sekä itsesi että lapsesi vuoksi.
*väsynyt ja turhautunut äiti*