Tuntuuko teistä ikinä, että haluatte luopua lapsestanne?

Hae apua. Sekä itsesi että lapsesi vuoksi.

Siis miten haen apua?

Kannattaisko mun ensin kertoa jollekin sukulaiselle näistä tunteista vai miten?

Olen käynyt yli kahdeksan vuotta terapiassa ja minusta tuntuu et nk. ammattilaiset eivät pysty minua enää auttamaan. Tai en tiedä, tyhjä olo.

Hae apua. Sekä itsesi että lapsesi vuoksi.

Siis miten haen apua? Kannattaisko mun ensin kertoa jollekin sukulaiselle näistä tunteista vai miten? Olen käynyt yli kahdeksan vuotta terapiassa ja minusta tuntuu et nk. ammattilaiset eivät pysty minua enää auttamaan. Tai en tiedä, tyhjä olo.

ja ottanut yhteyttä lastensuojeluun jotta saisit tukea ja apua. Ajatuksesi kuulostavat huolestuttavilta.

Hae apua. Sekä itsesi että lapsesi vuoksi.

Siis miten haen apua? Kannattaisko mun ensin kertoa jollekin sukulaiselle näistä tunteista vai miten? Olen käynyt yli kahdeksan vuotta terapiassa ja minusta tuntuu et nk. ammattilaiset eivät pysty minua enää auttamaan. Tai en tiedä, tyhjä olo.

ja ottanut yhteyttä lastensuojeluun jotta saisit tukea ja apua. Ajatuksesi kuulostavat huolestuttavilta.

En ole, en uskaltaisi. Miten ne käytännössä voi auttaa?

Ottaa lapsen kokonaan pois, mitä en oikeasti sisimmissäni haluaisi enkä kestäisi?

Mä oon ihan loppu, tänäänkin vedin kaksi tuntia tuolla pakkasessa lasta pulkassa eikä itkusta vaan meinannut tulla loppua.

Sekin jo varmaan helpottais, jos pystyis jollekin sanomaan tästä.

Ehkä tää kirjottaminenkin hetkellisesti auttaa.

Että mitä ne nk. ammattilaiset tällaisessa tilanteessa tekisi?

Periaatteessa tuntuisi typerältä ottaa heti yhteyttä lastensuojeluun tmv. kun vähän väsyttää, mutta ei meillä ole sellaista turvaverkkoakaan.

Poika on välillä ollut tuttavilla hoidossa ja silloin tulee kyllä ikäväkin häntä, mutta ei sekään pitkään auta.

Enkä mä ehkä mitään "omaa aikaa" kaipaa, kun en mä tiedä mitä mä sillä "omalla ajalla" edes tekisin.

Samat ongelmat ne tulee sen oman ajan jälkeen taas.

Eikä terapia minusta parempaa ihmistä tehnyt, tosin en siellä näistä tunteista ikinä puhunutkaan.

En ole puhunut kenellekään näistä tunteista.

Viime kesänä mietin jo kertovani esimerkiksi omalle äidilleni, mutta kirjoitin kuitenkin ensin tänne tunteistani ja silloin vastaanotto oli sellainen, että hylkäsin täysin ajatuksen kertoa kenellekään "oikealle" ihmiselle mietteistäni.

Tuntuu, että mä olen jossain umpikujassa ja tuntuu pahalta pojan puolesta, kun en pysty varmastikaan olemaan tarpeeksi hyvä äiti ja kasvattaja hänelle näiden tunteideni kanssa.

Vauva-aika oli ihanaa, vaikka mietin silloinkin välillä lapsen adoptioon antamista, mutta sitäkään en silti oikeasti tekisi, en olisi niin luuseri ja luovuttaja, lapsen hylkääjä.



Ehkä tää helpottaa parin vuoden päästä. Ehkä jaksan sitten olla parempi äiti ja oikeasti läsnä, ilman ajatuksia lapsesta luopumisesta ja itseni kuolemasta.

Ainakin sen olen oppinut, etten tee tähän maailmaan enää lisää lapsia, kun ei musta ole siihen näköjään edes yhden lapsen kanssa.



-ketjun aloittaja

Tai ainakin se tuntuu virheeltä. Lapsi oli 3v, kun hain apua perheneuvolasta. Olin hukassa lapsen kanssa ja halusin kasvatus apua. Lasta on nyt tutkittu 9 vuotta ja mitään diagnoosia ei ole. On vain edelleen epäilyjä. Lastensuojelun asiakkaaksikin päästiin, kun olivat huolissaan jaksamisestani. Ainakin meidän kunnan perheneuvolassa osaavat kyllä kertoa mitä on tehty väärin, mutta kukaan ei suostunut kertomaan mitä pitäisi tehdä. Miten toimia oikein missäkin tilanteessa. Väärinkäsityksiäkin on tullut paljon. Lapsi tässä on saanut eniten kärsiä.

- eikö ne ikinä jätä mua rauhaan? on tuttu kysymys lapseni suusta. Olemme ison suurennuslasin alla ja sielä pysymme. Se on henkisesti raskasta varsinkin lapselle, jolta vaaditaan mielestäni liikaa, eikä häntä hyväksytä sellaisen kuin on. Lapseni ei tee kennellekään pahaa, ei ole häirikkö.



Jos nyt saisin sen ajan takaisin, kun lapsi oli pieni en ikinä ottaisi perhenuvolaan tai lastensuojeluun yhteyttä. Päiväkodeissa ja koulussa ei lapsesta ole oltu huolissaan vain lastensuojelun perhetyöntekijä ja perheneuvolan työntekijät ovat olleet huolissaan. Niin pitkään tutkitaan, kunnes jotain löydetään tai lapsi menee kokonaan rikki. Ainahan niitä piirteitä löytyy.

Ennemminkin tuntuu siltä, että olen valmis tekemään mitä tahansa tuon pienen pojan vuoksi :) En voisi ikinä ajatellakaan, että luopuisin tuosta ihanasta lapsestani.

Ei ole vaihtoehto, kun olen heidät tehnyt. Ymmärrän kyllä tunteitasi, kun mietin 2-vuotiasta. Se on välillä hermoja raastava ikä, kun ei osaa oikein vielä toimia ja kaikki harmi tulee kitinänä. Odota kuitenkin, kyllä hän tuosta kasvaa ja tulee reippaaksi suloiseksi pieneksi pojaksi, jonka kanssa on taatusti jo kivaa tehdä kaikenlaista yhdessä. Nyt vaan paljon pusuja ja haleja, vaikkei aina siltä tuntuisi, niin lämpö ja läheisyys säilyy sitten vanhenpanakin.

Heidän neuvonsa minun jaksamiseeni on ollut että minun pitäisi "hakea apua" masennukseen ja uupumukseen, koska nyt se on perheen ongelma että minä olen masentunut ja uupunut.

Minusta tuntuu siltä viikottain.

En oikeasti haluaisi lopullisesti luopua, kyllä mulla tulisi muutamassa päivässä kova ikävä ja huono omatunto tulee noista ajatuksistakin, mutta silti nuo ajatukset pyörii päässäni.

Onko nää ajatukset kuinka tavallisia ja pitäisikö niille tehdä jotain?

Ne heijastuu siinä mielessä lapseenkin, etten jaksa aina vastata hänen henkisiin tarpeisiinsa, eli hermo menee lapsen kitinään ja kaikkeen sellaiseen, mikä ei mene niinkuin "pitäisi".

Välillä mietin, että jos nyt kuolisin, ei lapsi tulisi edes muistamaan minua ja saisi paremman lapsuuden.

Lapsi nyt 2-vuotias.

Enkä ole satuttanut lastani enkä sellaista pelkääkään (vaikka välillä tekisi mieli heittää seinään), mutta henkisesti olen aika lopussa enkä ole henkisesti läsnä tjsp. Vaikea selittää.

Ajatuksia? Neuvoja?

oikeesti itsellesi apua. Jos joku ajattelisi noin joskus, ehkei se olisi niin outoa, mutta usein ja jos ne heijastuu lapseenkin...paha olla lapsesi takia. Oikeesti hae apua.

Tai ainakin se tuntuu virheeltä. Lapsi oli 3v, kun hain apua perheneuvolasta. Olin hukassa lapsen kanssa ja halusin kasvatus apua. Lasta on nyt tutkittu 9 vuotta ja mitään diagnoosia ei ole. On vain edelleen epäilyjä. Lastensuojelun asiakkaaksikin päästiin, kun olivat huolissaan jaksamisestani. Ainakin meidän kunnan perheneuvolassa osaavat kyllä kertoa mitä on tehty väärin, mutta kukaan ei suostunut kertomaan mitä pitäisi tehdä. Miten toimia oikein missäkin tilanteessa. Väärinkäsityksiäkin on tullut paljon. Lapsi tässä on saanut eniten kärsiä.

- eikö ne ikinä jätä mua rauhaan? on tuttu kysymys lapseni suusta. Olemme ison suurennuslasin alla ja sielä pysymme. Se on henkisesti raskasta varsinkin lapselle, jolta vaaditaan mielestäni liikaa, eikä häntä hyväksytä sellaisen kuin on. Lapseni ei tee kennellekään pahaa, ei ole häirikkö.

Jos nyt saisin sen ajan takaisin, kun lapsi oli pieni en ikinä ottaisi perhenuvolaan tai lastensuojeluun yhteyttä. Päiväkodeissa ja koulussa ei lapsesta ole oltu huolissaan vain lastensuojelun perhetyöntekijä ja perheneuvolan työntekijät ovat olleet huolissaan. Niin pitkään tutkitaan, kunnes jotain löydetään tai lapsi menee kokonaan rikki. Ainahan niitä piirteitä löytyy.

aina näin mene. Olen itse käynyt perheneuvolassa moneenkin kertaan , kun lapseni olivat pieniä ja oireilivat. Sain mahtavaa apua itse ja niin lapsenikin. Ei ne turhaan siellä listoilla pidä, kun sinne oikeesti on kauheat jonotkin. Ei avun hakeminen turhaa ole, miten joku voi ajatella noin ?

Oletko yksinhuoltaja? Jos olet, kuinka usein lapsi onisällään?

Oletko töissä?

Onko lapsi päiväkodissa?



Onko ketään mummia, kummia tms joka voisi esim kerran viikossa hoitaa omaa lastaan tai onko teidän kunnalla perhetyöntekijää (ent. kodinhoitajaa) joka voisi antaa silloin tällöin sinulle hetken hengähdystauon.

mielessä ihan joka ainoa päivä. Mulla on kyllä jo isommat lapset, 10 v ja 12 v. Länkytys ei tässä talossa tunnu loppuvan ikinä ja illat ovat yhtä sisarustaistelua.

Oletko yksinhuoltaja? Jos olet, kuinka usein lapsi onisällään?

Oletko töissä?

Onko lapsi päiväkodissa?

Onko ketään mummia, kummia tms joka voisi esim kerran viikossa hoitaa omaa lastaan tai onko teidän kunnalla perhetyöntekijää (ent. kodinhoitajaa) joka voisi antaa silloin tällöin sinulle hetken hengähdystauon.

Olen yksinhuoltaja, lapsi ei tapaa isäänsä.

Töissäkin olen, lapsi päiväkodissa. Ja mainittakoon tuohon työssäkäyntiin, että se ei lisää voimavarojani lapsen kanssa, toisin kuin olen usein kuullut sanottavan.

Ehkä jopa päinvastoin, sillä lapsi huutaa illat (varmaan huomiota ja ikäväänsä) ja kun mä olen työpäivän jäljiltä väsynyt, en jaksa kuunnella. Tuosta tunnen huonoa omaatuntoa ja yritän väkisin leikkiä ja lelliä lasta (mielestäni tuon ikäisen paikka ei olisi päiväkodissa enemmän kuin vanhempansa kanssa).

Läheisiä ihmisiä on jonkun verran, mutta en ole kehdannut kertoa kenellekään näistä tunteistani, kaikki luulee meillä menevän erittäin hyvin, eivätkä ehkä siksi itse tarjoudu leikkimään joskus lapsen kanssa, eivätkä edes viettämään aikaa minun kanssani.

Se jo olisi ihanaa, jos olisi joku, joka tulisi kylään ja juttelisi kanssani.

Itse en toistaiseksi ole kehdannut juuri apua kysellä, kysyttäessä ei ole sopinut ja tuntuu typerältä ruveta "pommittamaan".

Pelottaa, että ajan itseni ihan loppuun ja silloin on jo myöhäistä.

En tiedä onko perhetyöntekijää, luulisin, että on.

-ketjun aloittaja

yhdistyksen toiminnassa? Paikkakunnallasi erittäin todennäköisesti toimii tällainen. Ainakin ennen heillä oli mm. edullista lastenhoitoapua ja kokoontumisia, joissa sai jutella siitä omasta arjestaan. Luulen että sulle tekisi oikein hyvää tavata ihmisiä, jotka voivat rehellisesti kertoa myös niistä negatiivisista tunteista, joita lapsen kanssa eläminen joskus herättää.



Minulla on kaksi lasta, ja vaikka en haluaisi heistä luopua, niin omaa aikaa ja rauhaa kaipaan kyllä useinkin. En minäkään jaksaisi aina olla läsnä. Minusta sinä ap olet vaan ylirasittunut. Käyt töissä, sulla on hankalassa iässä oleva lapsi ja olet kaikesta yksin vastuussa. Se on paljon rankempaa kuin useimmilla muilla. Sulla ei taida kavereilla olla vielä lapsia? Sekin vaikeuttaa elämistä, kun ei voi vaan mennä kylään, lykätä lasta muiden mukeloiden joukon jatkoksi ja saada rauhassa keskustella kaverin kanssa, vaan se oma lapsi pyörii siinä koko ajan hermostuttamassa ja viemässä kaiken huomion.

Pääsetkö välillä irti lapsesta, esim. pariksi päiväksi tai vaikka vain muutamaksi tunniksi ilman lasta shoppailemaan, kuntosalille, uimaan, kirjastoon, taidenäyttelyyn, kyläilemään tai vaikka vain sohvalle lukemaan tai katsomaan elokuvaa? Tarkoitan sellaista omaa aikaa, jolloin et ole lainkaan vastuussa lapsesta. Esim. iltaisin lapsen nukkuessa olet loppu kädessä vastuussa lapsesta ja varmasti koko ajan korvat höröllään eli totaalinen rentoutuminen ja irtiotto ei onnistu.



Minulla on myös parivuotias lapsi, ihana poika, joka aloittelee uhmaikää. Kyseisen kaltainen totaali-oma-aika auttaa hyvin jaksamaan.



Ja en, en toivo koskaan, että lastani ei olisi. Enkä voisi antaa häntä koskaan pois.

jos tämänhetkisestä lähipiiristä ei ole apua.

Erityislapsen äiti olen ja vähän aikaa sitten ihan loppu kaikkeen. Sitten lapsen käytös lähti käsistä ja siirryimme psykiatrisen puolen asiakkaiksi, jonka myötä minä jotenkin lamaannuin. Tajusin että en pysty lastani itse auttamaan (ainakaan tarpeeksi) ja vaikka kukaan ei ole sanonut sossusta tai huostaanotosta mitään, miehen kanssa yksi ilta juttelin että lienee parasta valmistautua henkisesti siihen lähivuosina.



Päivä kerrallaan, eipä tässä oikein muuta voi. Samaa ehdottaisin ap:lle, tietty myös tuen hakemista ja ehkä juttelua vaikka psykiatrisen hoitajan kanssa.

Heidän kauttaan olisi varmasti mahdollista saada perhetyöntekijä kotiin käymään ja kenties lastenhoitoapua iltaisin / viikonloppuisinkin. Tämä tosin vaihtelee kunnittain, joten en tiedä, miten juuri sinun kunnassasi on asiat järjestetty. Mietin myös, olisiko sinun mahdollista tehdä esimerkiksi 80-prosenttista työaikaa (4 pv/viikko tai lyhyempi päivä joka päivä), jotta et olisi töiden jälkeen niin väsynyt vai kaataisiko se taloutesi ja toisi siten vielä enemmän stressiä arkeen? Myös tukiperheen hakeminen voisi olla hyvä ajatus. Tukiperheitä haetaan ottamalla yhteyttä esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:hyn.

ennemmin kuin lapsistani.

En ole mukana yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksen toiminnassa, vaikka paikkakunnallani on kyllä sellainen.

Heillä oli itseasiassa aikaisemmin edullinen lapsiparkkikin, mutta se on lopettanut toimintansa täällä päin kaupunkia.

Ei mulla taitais olla aikaa osallistua mihinkään yhdistystoimintaan, kun arkisin olen kotona 4h ja viikonloppuna ei ole minkäänlaista energiaa.

Käyn silti katsomassa jos yhdistyksellä olisi jonkilaisia nettisivuja, että mitä käytännössä puuhaavat.

Kavereilla on lapsia, mutta heillä on jokaisella ydinperhe ja muutenkin läheiset suvut, eli aika eri tilanteessa ovat kanssani.

Ei oikeastaan edes nähdä kavereiden kanssa, koska ollaan niin eri tilanteissa, vaikka onkin pieniä lapsia kaikilla.

Ja jos totta puhutaan, sellaisia läheisiä kavereita joiden kanssa voisi puhua esimerkiksi omasta jaksamisesta, ei minulla ole olemassakaan.



Neuvola on kai se paikka mistä sitä apua saa, mutta kynnys kertoa olostani tuntemattomalle ja kiireiselle neuvolantädille on aika korkea (neuvolantäti vaihtunut usein, ei ole sellaista tuttua tätiä).



Minusta tuntuu, että sekin voi hankaloittaa oloani, kun olen aikaisemmin harrastanut paljon liikuntaa, se on ollut itselleni sellainen henkireikä tässä elämässä, eikä se ole enää mahdollista.

Tää on jotenkin sellainen noidankehä, vähän joka asia tuntuu ahdistavan, ei pelkästään lapsi.



-ketjun aloittaja





Ai niin, kiitos ystävällisistä viesteistänne, jokainen neuvo/mielipide/rohkaisu jne on minulle oikeasti tärkeä.