Lue keskustelun säännöt.
Älkää erotko pikkulapsiaikana heppoisin perustein!
09.01.2013 |
Eroaminen pikkulapsiaikana tulisi kieltää lailla. Näin siis niissä tapauksissa, joissa lapsiperhe-elämä on säikäyttänyt toisen vanhemmista, parisuhde on hautautunut kakkavaippojen alle ja joissa ei enää osata nähdä mitään hehkeää omassa puolisossa. Eri asia on erot, joiden taustalla on esim. väkivaltaa, humeita, pettämistä tai alkoholismia.
Kun lapset ovat alle 3-vuotiaita tai nuorempia, elämä on tavallaan poikkeustilassa. Lapset tarvitsevat paljon, koska mitään omatoimisuutta ei juurikaan ole ennen 2 ikävuotta. Monessa perheessä lapset vielä valvottavat yöllä vanhempiaan 2-3 vuotiaiksikin asti. Siinäkö sitten pitäisi jaksaa spontaanisti huomioida myös puolisoa? Aikuisten ihmisten tulisi ymmärtää, että aikansa kutakin. Lapset kasvavat ja elämä helpottaa koko ajan. Kun elämä on muutakin kuin vaativan vauvan perushoitoa tai uhmaikäisen taaperon raivonpuuskia, sitä havahtuu huomaamaan miten upeaa onkaan elää perheessä, jossa voi jakaa lapseen liittyvät suuret ilot ja onnen hetket sellaisen ihmisen kanssa, joka rakastaa lasta aivan yhtä paljon. Sitä myös herää huomaamaan, että ai niin, tuossahan tuo minun rakas oma puolisoni onkin.
Lasten synnyttyä paluuta entiseen parisuhdesymbioosiin ei tietenkään ole, mutta kyllä se elämä paljon normalisoituu, kun nainen on lopettanut imettämisen, hormonitasapaino on palautunut, ei ole enää univajetta ja lapsi kasvaa ja omatoimistuu. Lapsen myötä menettää vapautta ja vanhempana sitä joutuu ottamaan vastuuta ja paljon. Se on sitä vanhemmuutta, aikuisuutta, kypsyyttä. Mutta kyllä siitä saa todella paljon myös vaivanpalkkaa. Ovatko nykyaikuisilla jostain syystä odotukset vain niissä positiivisissa asioissa ja mitään ikävää, tylsää, rutiininomaista tai hankalaa ei saisi olla ollenkaan edes välillä? Eikö se mene niin, että hyvän eteen pitää nähdä vaivaa? Se pätee myös tässä asiassa. Pikkulapsiaika on erittäin lyhyt ajanjakso ihmiselämän koko kestoa tarkasteltaessa. Eikö sitä voisi jaksaa yhdessä puolison kanssa ja nauttia sitten työn hedelmistä hetken päästä?
Lapsen kanssa pitää oppia kärsivällisyyttä ja tylsyyden sietoa, ettei koko ajan olla menossa ja elämässä perheellisenä edelleen sitä entistä lapsettoman elämää. Tai ettei koko ajan haaveilisi siitä entisestä vapaasta elämästä. Vapautta voi olla myös lapsiperheellisellä, se on vain järjestelykysymys. Mutta onko sitä vapautta oltava koko ajan, kuten ennen lapsia? Pitäisi oppia vain olemaan. Rauhoittumisen oppii vain laittamalla asiat oikeasti tärkeysjärjestykseen. Palkkiona tästä saa mielenrauhan ja tyytyväisyyden tähän hetkeen. Koska elämähän on vain tässä ja nyt. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuutta ei vielä ole tapahtunut. Palkkioksi saa myös sellaiset asiat, jotka kantavat pitkälle ja joista voi olla aidosti ylpeä myöhemmin. Mulle Kaikki Heti Nyt –mentaliteetilla ei voi saavuttaa niitä kauankantoisia onnenhedelmiä. Hyvää pitää jaksaa odottaa ja hyvän eteen pitää jaksaa tehdä myös töitä. Ei kaiken elämässä tarvitse koko ajan olla mielyttävää ja ihanaa. Varsinkin, kun pienet lapset kulkevat koko ajan prosessissa mukana, on aikuisella vastuu ajatella muutakin, kuin omaa äkkiä saavutettavaa mielihyvää.
Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin kyllä niistä vaivaakin on ja niiden myötä sen puolison kanssa pitää jutella ja sopia tylsistäkin asioista, kuten kotitöistä, lastenhoidosta ja raha-asioista. Arki on saatava toimimaan yhdessä ja jos siinä toinen on vain saajaosapuolena tai toinen vain valittaa velvollisuuksistaan ja katuu menetettyä vapauttaan, ei siitä mitään tule.
Ongelmissa painiskelevien vanhempien tulisikin ajatella, että on pystyttävä puhumaan asiat halki. On pystyttävä nyt vaan sopimaan, että nyt mennään tämä työntäytteinen ajanjakso vaikka väkisin läpi. Siellä toisella puolella sitten odottaa se parisuhde, joka on käytännön syistä ehkä jouduttu nostamaan taka-alalle odottelemaan parempia, ei niin hektisiä, aikoja. Jos pystyt puhumaan ventovieraan ihmisen kanssa kauppajonossa, kyllä sinä pystyt puolisosikin kanssa puhumaan. Ja jos se puolison halaaminen ei aivan oksennusreaktiota saa sinussa aikaiseksi, niin ei kun halaamaan. Fyysinen kontakti vapauttaa stressihormoneja. Pienestäkin kosketuksesta tulee parempi olo.
Erossa häviää kaikki. Aivan varmasti kumpikin vanhemmista ikävöi lapsiaan silloin, kun lapset ovat toisen luona. Jommalta kummalta jää aina näkemättä joku lapsen uusi taito tai temppu, kuulematta joku hassu lausahdus tai juuri opittu uusi laulu. Ja eniten erossa tietenkin häviävät lapset. Vanhempien ero on lapselle aina hirveä paikka, sillä vanhempien parisuhde on lapsen koti. Äiti ja isä yhdessä luovat lapselle todellisuuden turvallisesta kodista, jossa on hyvä kasvaa. Äiti ja isä ovat molemmat lapsen tarpeita, pyyntöjä, itkua, lohdutusta, kolhuja, suruja, iloja varten, molemmat ovat lähellä. Kyllä pientäkin lasta lämmittää tieto siitä, että vanhemmat seisovat toistensa tukena vaikeinakin aikoina ja sitten taas nauttivat toisistaan hyvinä hetkinä. Lapsi oppii, että äiti ja isä ovat vahvoja, luotettavia, eivät vähästä horjahda ja senpä vuoksi hänellä on turvallista elää heidän kanssaan ja heidän suojeluksessaan. Ei ole pelkoa, että koti rikkoutuu töyssyiselläkään tiellä.
Kyllä monet pikkulapsiaikana otetut erot kertovat aikuisten ihmisten kärsivällisyyden puutteesta. Ei kestetä millään edes vuoden pari kestävää rankempaa aikaa parisuhteessa. Pitäisi laittaa enemmän realismia peliin. Ei se elämä aina ruusuilla tanssimista ole eikä ole tarkoituskaan. Kyllä ihmisen pitääkin kohdata haasteita ja rankempiakin aikoja kehittyäkseen, kasvaakseen ja vahvistuakseen. Ja oppiakseen itsestään, omasta kyvykyydestään ja siitä, että jaksaako olla kovan paikan tullen lotettava kumppani. On myös omalle itsetunnolle tärkeää huomata, että minä en lannistu enkä horju, minä pysyn pystyssä ja minä olen vahva puoliso ja vanhempi. Mitään ihanaa ei tosiaan saa, ellei ole valmis tinkimään hetkeksi jostain muusta.
Monesti, ehkäpä suurimmalta osin, näissä pikkulapsiajan eroissa lähtöä tekee mies, lasten isä. Miestenkin tulisi ymmärtää se vanhemmuuden tärkeys. Monet ymmärtävät sen vasta, kun istuvat neli-viisikymppisinä pubissa ja surkuttelevat sitä, kun ne lapset ohimennen kasvoivatkin isoiksi eikä ollut itse siinä mukana. Eivät ikinä oppineet tuntemaan lapsiaan. Tällaiset eroasiat ovat niitä, joita sitten vanhana kadutaan, kun on jo oppinut suhteuttamaan asioita. Mitä se muutama rankka vuosi siellä pari-kolmekymppisenä merkkasikaan koko elämän kannalta? Olisiko sen voinut kuitenkin kestää ja koko loppuelämä olisi mennyt erilailla ja olisi ollut todennäköisesti lapsillekin hienompaa ja helpompaa.
Parisuhteen on kestettävä se pieni ja tilapäinen loittoneminen. Aiheuttaa vain lisää stressiä, jos jankutetaan, että parisuhdetta pitää vaan jaksaa hoitaa kakkavaippojen, pyykkivuorten ja koliikkivauvan huudon lomassa. On vaan ihan pakko löytää yhteistä laatuaikaa, pitää jaksaa harrastaa seksiä kaksi kertaa viikossa, on muistettava pitää itsensä hehkeänä, hoikkana ja huoliteltuna. Eikö olisi stressittömämpää vain vapauttaa itsensä lasten hoitamiselle ja arjen pyörittämiselle siksi hetkeksi, kun on rulianssi päällä? Miksi ei saisi olettaa ja uskoa, että parisuhde kyllä kestää siellä hyllyllä odottamisen, miksi ei voisi luottaa omaan kumppaniin, että hän jaksaa ja ymmärtää? Parisuhdeaika tulee sieltä vielä kyllä takaisin, aika kuluu uskomattomalla vauhdilla. Pian sitä jo seistään vastasyntyneen vauvan ylioppilasjuhlassa. Kyllä aikuiseen kumppaniin, omien lastensa toiseen vanhempaan on oltava mahdollisuus luottaa myös silloin, kun elämä ei ole niin auvoista ja helppoa. Kuka haluaisi parisuhteen, joka ei selviä omien lasten vaatimusten ristipaineessa? Kuka haluaisi kumppanin, joka jättää pulaan? Ei kukaan.
Joku on sitä mieltä, että eihän lasten vuoksi tarvitse tai kannata jäädä roikkumaan kuivahtaneeseen liittoon. Miten niin ei? Oliko liitto huono jo ennen lapsia? Miksi olisit tehnyt lapsia jo valmiiksi huonoon, veitsen terällä keikkuvaan parisuhteeseen? Monesti, kun suhteessa menee huonosti, eikä toista enää näe kovin imartelevassa valossa, on todella vaikea muistaa menneitä hyviä aikoja. On miltei mahdoton muistaa, miksi ylipäätään koskaan tuohon idioottiin edes rakastui. Tunteita on vaikea kuvitella ja kokea, jos ne eivät ole tämänhetkisiä tunteita. Rakkauden tunteita kuitenkin oli, koska sen mukaan elämässä on menty yhdessä eteen päin, ehkä naimisiin, ostettu oma koti ja hankittu lapsia. Vai luuleeko joku, että aiuiset ihmiset olisivat sinitelleet yhdessä ilman lapsia hampaat irvessä mahdollisesti jo monta vuotta? Lapset mullistavat elämän ja sen muutoksen edessä moni on kuin puulla päähän lyöty. Vaikka kuinka on mukamas osannut ajatella realistisesti, miten lapsi muuttaa elämän ja parisuhteen, todellisuus iskee silti vasten kasvoja. Ei aina, mutta aika usein. Silloin ei siinä pelästyksen tunteessa ja muutosten masennuksessa ole järkevä lähteä käpälämäkeen. Täytyy muistaa, mistä kaikesta luopuu. Lasten lisäksi hyväksi ystäväksi kasvaneesta puolisostaan, muistoista, historiasta, yhteisistä perinteistä, mökkireisuista, matkoista, synttärijuhlista, jouluista, toisen sukulaisista, ehkä yhteisestä kaveripiiristä. Siitä elämästä jota on vuosia rakentanut. Todennäköisesti sen uuden lapsista vapaan suhteen etsimiseen ja löytämiseen menisi helposti vuosi kaksi, aika joka olisi mennyt pikkulapsia hoidellessa yhdessä sen nykyisenkin puolison kanssa ja jonka jälkeen olisi siinä olemassa olleessa suhteessakin alkanut pikku hiljaa helpottaa lapsiruljanssi ja olisi taas alkanut näkyä valoa parisuhdetunnelin päässä.
Monen mielestä parisuhteen laatuaikaa on seksi tai tv:n katselu. Ihan kivoja molemmat, mutta missä on keskinäinen keskustelu? Telkkarin katselulle parempi vaihtoehto olisi vaikka hieroa toisiansa ja käydä koko perheen kanssa kävelyllä iltaisin. Lasten laskiessa pulkkamäessä voisi siinä sivussa herätellä toisen ajatuksia, ottaa kädestä kiinni ja nauttia raittiista ilmasta, perheestä, lapsista, puolisosta.
Lapsilla on yksi ainoa mahdollisuus elämässään ydinperheeseen. Äitiin ja isään saman katon alla. Ottakaa siis aikalisä, odottakaa pari kolme vuotta lasten ollessa pieniä ja miettikää vasta sitten eroa vakavissanne. Kiireen ja sekamelskan keskellä huomioikaa toisianne. Varsinkin miehet. Pikkulapsiaikana nainen on se, joka yleensä joutuu kovimmille. Menkää joskus spagettia seinästä jynssäävän tai pyykkejä lajittelevan puolisonne luokse ja ottakaa hänet syliin. Kertokaa, kuinka ihanaa on, että hän on olemassa ja kuinka hyvä äiti ja puoliso hän on. Kehukaa vaikka kauniiksi. Voisin vaikka lyödä vetoa, että noilla konsteilla naisen saa aika nopeasti pussailutuulelle. Se mies, joka naistaan pitää hyvänä, on maailman onnellisin mies. Kaiken vaivan saa tuplana takaisin. Vai onko joku sitä mieltä, että lapsia ja kotia aamusta iltaan hoitavan vaimon tekee tuosta noin vaan mieli tulla suukottelemaan sohvanpohjalla röyhtäilevää miestään? Monelle miehelle taitaa tulla miltei shokkina, ettei se vaimokulta enää ennätäkään samalla tavalla häntä paapoa, kuin ennen lapsia. Mutta miksi ihmeessä miehen pitäisi jättäytyä yhdeksi lapsista? Kuka mies haluaa olla perheessään lapsen asemassa mielummin, kuin vastuuta ottavan aikuisen, luotettavan miehisen miehen asemassa? Eikö ole aika hienoa, jos mies tunnetaan kylillä siitä, että hänelläpä on onnellinen ja tyytyväinen vaimo. Elämä on valintoja täynnä, moni asia on ihan vaan asennekysymys.
Onhan niitä toki nalkuttavia vaimojakin, jos nyt katsotaan milempia sukupuolia. Omasta kokemuksestani sanoisin kuitenkin, että jossain määrin ne vaimon nalkutukset on ehkä ihan ansaittua nalkutusta. Mutta summa summarum, keskustelkaa ja tehkää puolin ja toisin myönnytyksiä. Tehkää parisuhteen lukujärjestys näkyvälle paikalle. Siihen molemmille harrastuksia, koko perheen yhteistä aikaa ja myös pelkästään äidin ja isän keskinäistä aikaa. Siihen voi myös merkitä kotityöt. Laittakaa miehet puhelimiinne muistutus kahden viikon tai vaikkapa viikon välein siitä, että muistaisitte huomioida puolisoanne jotenkin. Ehkä kukkanen, ruuanlaittoa, liput leffaan, vaimolle vapaailta, uunileivät odottamassa valmiina, kun vaimo tulee illalla suihkusta, ihan mitä vaan keksitte!
Ja kuten Satuhäissä viimeksi pappikin totesi, rakastuminen on tunne, rakkaus on tahtotila.
Loppuun vielä sopiva runo:
Voisimmeko olla
tänään valona,
toisillemme antaa
hiukan armoa,
Huomata se joka
enää jaksa ei,
jolta kova tahti
kaikki voimat vei?
Voisimmeko toista
tänään tukea,
myötätunnon sanat
esiin pukea?
A-M Kaskinen
Kommentit (21)
Missaan nimessa en eroaisi kevyin perustein. Eroprosessi on aina rankka, joskus rankempikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä puutu toisten asioihin!
Kädet kyynärpäitä myöten ristissä kiitän itseäni joka päivä siitä että erosin lapsen ollessa pieni ja hankin paremman kumppanin.
Me ei erottu vaikka mies jäi kiinni vuoden pettämisrumbasta 2 kk toisen lapsen syntymää ennen. Mä en vaan halunnu hoitaa yksin vauvaa ja 2 v:tä, enkä halunnut siirtyä seuraavaan suhteeseen selvittämättä meidän liiton ongelmia - joista tajusin omistavani puolet, vaikkakaan en ole pettäjä. Mä olin ollut meidän perheen "äiti" ja mieheni perheen "lapsi", joka sitten ekan lapsen synnyttyä loukkaantui ja yritti parhaansa mukaan leikkiä iskää - muttei kyennyt enää olemaan mulle puoliso. Terapiassa selvisi koko kuvio ja kun mieskin oli todella halukas työstämään omaa elämäänsä, me selvitettiin asiat ja selvittiin hyvään avioliittoon.
Tiedän että moni olisi jo eronnut tässä tilanteessa, enkä tuomitsisi yhtään henkilöä - sen verran karseaa pettämistä mieheni harrasti (netin seksisivustoilta haki luottamuksellista seksiä) eikä intoa riittänyt enää kotiin, mulla siis halut oli edelleen tallella. Jos mies ei olisi jäänyt kiinni, ero olisi tullut ihan vaan "suhteen kylmenemisestä". Mutta...jäi siis kiinni ja sain mahdollisuuden kohdata hankalia asioita. Muussa tapauksessa olisin jäänyt ikuisesti pähkäilemään omia virheitäni - jos mies ei olisi jäänyt kiinni & ollut halukas terapiaan.
Ihmiset on erilaisia, enkä rohkaise ketään jäämään huonoon suhteeseen. Me päätettiin, että kummallakin on mahdollisuus hyvään parisuhteeseen - joko yhdessä tai sitten jonkun toisen kanssa. Ja huonoon parisuhteeseen ei siis haluttu jäädä. Vaati hirveästi töitä, mutta mä olen sitä mieltä, että juuri tuo vauva-aika pelasti meidän liiton - mä kävin terapiassa vauvan kanssa, ihan viikottain - ja pidin 2 v:n päivähoidossa silloin. Eli asioita voi katsoa niin monesta näkökulmasta, ja aina voi korjata asioita, jos vain molemmilla osapuolilla on siihen todellinen halu. Tietenkin jos on tehnyt alunperin väärän valinnan, tilanne voi olla toinen...Mutta mistäs sitäkään tietää??
Meillä on pikkulapsiaikana ollut tosi raskasta. Molemmat tietää, että raskasta on ja asioille pitäisi tehdä jotain, mutta keinot ovat puuttuneet eikä mies halua mihinkään keskustelemaan. Aikamme rankasti tapeltuamme ja puhuttuamme tuntuu, että solmut viimein aukesivat. Minulle sentään on sattunut hyvä, osallistuva, fiksusti suhtautuva mies, mutta silti ongelmien selvittäminen on ollut hirveän vaikeaa. Voin vain uskoa millaista niillä on, joiden mies ei ole yhtä hyvää sorttia. Voimia kaikille ongelmien kanssa painiville!
Meille avuksi tuli: aika (toisen lapsen 2 vuoden unionelmien paraneminen, läheisyyden lisääminen, puhuminen ja molempien vanhempien suurempi oma aika).
"Kyllä meilläkin oli vaikeaa, mutta pysyttiin yhdessä silti. Ainoa oikea vaihtoehto kaikille lapsiperheille!"
Itse olen ilonen, että olin liian väsynyt eroamaan. En olisi ikinä voinut kuvitella, että asiat ovat joskus vielä näin hyvin ja kaikki ovat onnellisia. Mutta onko se paras ratkaisu kaikille? Olisiko tämän perheen yksilöiden elämä voinut olla on onnellista jos olisimme eronneet? Uskon, että kyllä.
Minä olen nähnyt eroja, jotka ovat joidenkin luokitteljen mukaan turhia (ei pettämistä, väkivaltaa tai alkoholismia). Ja arvatkaa mitä? Lapset ovat puhjenneet kukkaan kun on erottu. Jos kotona on jatkuvasti vuodesta toiseen ahdistunut ilmapiiri, vaikuttaa se myös lapsiin. Kun lapset saavat kaksi kotia, joissa saa hengittää vapaasti ja äiti ja isä ovat onnellisia niin siitä seuraa hyviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa tuntemani erotapaus kaveripiirissä tuntuu olevan juuri tälläinen heppoinen tapaus.
Arki kävi tylsäksi, lapset revittiin viikko-viikko systeemillä matkalaukkuelämään ja nyt pari vuotta myöhemmin, nuo aikuiset käyttäytyvät keskenään kuin vastarakastuneet..... Olisko kuitenkin pitänyt katsoa se vaipparalli loppuun ennenkuin pakkaa kamansa ja rikkoo lasten kodin.
Me erottiin kun mies muutti toisen naisen luo. Kolme vuotta sitä työttömänä ja pienituloisena katselin ja oli pakko erota, kun tulen paremmin toimeen taloudellisesti yh:na. Mies jätti kaiken maksamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkea. Sen verran haluaisin kuitenkin todeta, että keitä nämä "heppoisin perustein" eroavat ihmiset oikein ovat? Minun lähipiiriini kuuluu miltei enemmän eronneita kuin lastensa toisen vanhemman kanssa edelleen yhdessä olevia vanhempia, ja jokaikinen näistä eroista on ollut pitkään ja painavasti harkittu. On käyty terapiat, on keskusteltu, on otettu aikalisiä, on taisteltu vuosia ja vuosia.
Itsekin olen eronnut, joten minua loukkaa, kun aina puhutaan turhista eroista. Eroaminen on monesti paljon rankempi ja raskaampi tie kuin liittoon jääminen ja on hyvin vaikea uskoa, että kukaan eroaisi kovin heppoisin perustein. Ulkopuolisista siltä voi tietenkin näyttää, mutta vain eronnut pari itse tietää koko totuuden.
Olen samaa mieltä. Meillä oli helvetillinen vauvavuosi esikoisen kanssa, katselimme miehen kanssa ihan muita ihmisiä kuin toisiamme ja riitelimme rajusti pikkulapsiaikana kausittain. Lapsen ollessa 3-vuotias, väkivalta astui kehiin ja se oli molemminpuolista = johti tarpeeseen erota heti. Vaikka molemmat olimme tehneet päätöksen, yhtenä iltana saimme lapsesta lomaa yllättäen ja tämä ilta meni sitten selvitellessä päätä. Selvisi, että kun miehen sai vihdoinkin puhumaan, olimme yllättävän monesta asiasta samaa mieltä ja että hän oli kärsinyt samoista asioista, mistä vain minä olin mäkättänyt jatkuvasti. Koska väkivaltaakaan ei ollut aiemmin, tajusimme olevamme yksinkertaisesti vain väsyneitä vähän kaikkeen. Päätimme ottaa aikalisän, jatkaa yhdessä siis mutta mies otti vuorotyön jossa näki minua entistä vähemmän. Se auttoi.
Tuosta tapahtuneesta on nyt melkein kolme vuotta. Olemme kuin eri ihmisiä. Lapsi on kasvanut isoksi (kävi muuten ilmi että hänellä on eräs synnynnäinen häiriö, joka aiheutti nuorempana outoa käytöstä ja tämäkin väsytti meitä, mutta emme osanneet tajuta sitä silloin) ja me vanhemmat olemme nyt oikeasti liitossa sekä aikuisia. Arki on mukavaa ja tuemme toisiamme parhaamme mukaan. Keskustelimme valtavasti näiden kuluneiden kuukausien aikana ja teimme töitä sen eteen, että sietäisimme toistemme vikoja emmekä toisaalta stressaantuisi liikaa omistamme. Väkivaltaa ei ole ollut edelleenkään, riitoja on joskus mutta harvoin nekään paisuvat huutamiseksi. Anteeksipyytämisen taito piti opetella molempien, sen myönnän. Vaan se antoikin sitten paljon.
Yritän kai tässä kirjoittaa, että ei kannata antaa periksi. Asiat voivat muuttua, ihmiset voivat muuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väkivalta eron syyksi? Entä se, että hän löytää toisen naisen ja haluaa erota?
Oikeasti, ap, hajoa neuvoihisi. Kukaan ei eroa "heppoisin" perustein.
En jaksanut lukea kaikkea.
Mitenköhän meidän perheessä sitten edetään? Olemme kahden paikkakunnan loukussa niin, että hoitovapaalla ollut äiti on palailemassa tänä vuonna työelämään, mutta työpaikka sijaitsee lähes 200 km:n päässä, ja työllistyminen on vaikeaa tällä seudulla, jossa asumme. Isällä taas on tällä nykyisellä paikkakunnalla työpaikka, josta saa vain hieman tuloja, mutta niillä on pärjäilty, kun äiti on saanut kotihoidontukea. Isä haluaisi, että pysytään tällä nykyisellä paikkakunnalla. Kysymys kuuluu, millä eletään, jos arki jatkuu saman katon alla ja jos erotaan kahdelle paikkakunnalle, niin mihinkä alle kouluikäiset lapset menee?
Joo, on heppoinen peruste, mutta jollakin tavalla pitää myös elättää itsensä ja perheensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse antaisin nuorille pareille sellaisen ohjeen, että ennenkuin perustatte perheen, kysykää itseltänne rehellisesti, että onko tämä varmasti se asia mitä haluan ja tuon ihmisen kanssa. Jos molemmat ovat siitä aivan varmoja ja rakkaus on aitoa, sitten voi olla mahdollista palata alkuajan kiintymykseen sen vaikean ja ajoittain kamalan pikkulapsivaiheen jälkeen.
Itse tein sen virheen, että en ollut ihan varma rakastanko miestäni kuitenkaan alkuhuuman jälkeen. Itse asiassa olin melko varma, että en sittenkään taida rakastaa. Suunnittelimme kuitenkin perhettä ja tulin raskaaksi heti kun jätin ehkäisyn pois. Menimme naimisiin lapsen ollessa alle 1v ja muistan kuinka alakuloinen olin omissa häissäni. Toinen lapsi tuli vielä ja sitten alkoivat todelliset vaikeudet. Mies osoittautui laiskaksi vanhemmaksi ja hänen mielestään parisuhteen hoito on sitä, että joskus harrastetaan seksiä. Muuta huomiota tai keskustelua ei tarvita. Lähipiiri oli jossain määrin selvillä vaikeuksistamme, mutta koska väkivaltaa ja pettämistä ei ollut, kaikki tyypillisesti kannustivat jatkamaan. Minä turhauduin entistä enemmän ja olin todella onneton. Jossain vaiheessa jouduin todella kysymään itseltäni pystynkö tähän ja vastaus oli, että en pysty, ero on ainoa vaihtoehto.
Se oli kamalaa. Siinä vaiheessa lapset olivat pieniä, naimisiinmenosta oli 7v.
Saimme asiat lopulta järjestymään ja yhteishuoltajuuden toimimaan. Pitkään syytin itseäni tilanteesta, en niinkään avioerosta, vaan siitä että menin perustamaan perheen vaikka epäröin. Nykypäivänä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä tekee.
Tänä päivänä olemme molemmat uudestaan naimisissa ja tällä kertaa olen aivan varma parisuhteestani.
(uudessa liitossani olen ollut nyt 8v). Lapset ovat sopeutuneet ja hyväksyneet uudet kumppanimme ja ovat tasapainoisia ja onnellisia koululaisia. Silti en ole sinisilmäinen. Varmasti lapset toivoisivat kovasti, että isä ja äiti olisivat yhdessä. He eivät tiedä mitä on "henkinen kylmyys", eivätkä varmasti ymmärrä sellaisia avioeron syitä mitä eivät varmasti näe ja kuule. Uskon heidän kuitenkin ymmärtävän jonakin päivänä.
Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin, en pysäyttäisi sitä siihen avioeroon vaan kääntäisin vielä pidemmälle ja jättäisin silloisen mieheni ennenkuin perustimme perheen. Mutta jälkiviisaushan se on se paras viisaus.
mutta entä sitten kun on keskusteltu, puitu kaikki läpi ihan rauhassa ja todettu, että mistään ei olla samaa mieltä, kumpikaan ei halua eikä koe tarvetta muuttua eikä toisaalta muuttaa toistakaan, mutta nykymenolla yhteiselämä tekee molemmat pohjattoman onnettomiksi. Ja vaikka kuinka sietäisi toisen vikoja, rakkauttakaan ei enää vaan ole. Asiat ja ihmiset voivat muuttua, mutta aina sekään ei riitä. Ole onnellinen, että teillä ongelmat olivat vain pintaa. Joskus ne ovat syvemmällä, liian syvällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkea. Sen verran haluaisin kuitenkin todeta, että keitä nämä "heppoisin perustein" eroavat ihmiset oikein ovat? Minun lähipiiriini kuuluu miltei enemmän eronneita kuin lastensa toisen vanhemman kanssa edelleen yhdessä olevia vanhempia, ja jokaikinen näistä eroista on ollut pitkään ja painavasti harkittu. On käyty terapiat, on keskusteltu, on otettu aikalisiä, on taisteltu vuosia ja vuosia.
Itsekin olen eronnut, joten minua loukkaa, kun aina puhutaan turhista eroista. Eroaminen on monesti paljon rankempi ja raskaampi tie kuin liittoon jääminen ja on hyvin vaikea uskoa, että kukaan eroaisi kovin heppoisin perustein. Ulkopuolisista siltä voi tietenkin näyttää, mutta vain eronnut pari itse tietää koko totuuden.
Mun oma liitto on kriisissä ja välillä tuntuu, että ero olisi paras ratkaisu. Se koko prosessin läpivieminen, niin henkisesti kuin käytännön asioiden kannalta, tuntuu vaan niin raskaalta että ainakin toistaiseksi olemme jääneet liittoon sillä ajatuksella, että se joskus helpottaa.
Myös mun tuttavapiirissä kaikki järkevät ihmiset käy läpi terapiaa ties mitä, ennekuin ero tulee. Enemmänkin musta tuntuu, että ihmiset jäävät huonoon liittoon sen takia, etteivät jaksa erota. Eli en usko heppoisin perustein tehtyihin eroihin.
Minulla erosta on sen verran vähemmän aikaa, että uusia puolisoita ei vielä ole. Jos koskaan tuleekaan. Mutta koen ihan samoin, olisi pitänyt miettiä tarkemmin eikä mennä naimisiin vain siksi, että oli löytynyt "järkevä" kumppani. Uskoin, että en minä parempaakaan löydä. Olisi pitänyt luottaa, että löydän kyllä.
Minäkin kannan valtavaa syyllisyyttä erosta, vaikka uusi elämä sujuu hyvin. Luotan siihen, että 10 vuoden kuluttua, kun lapseni ovat aikuisiän kynnyksellä, voin selittää heille tarkemmin, miksi näin kävi. Uskon, että he ymmärtävät kyllä.
väkivalta eron syyksi? Entä se, että hän löytää toisen naisen ja haluaa erota?
Oikeasti, ap, hajoa neuvoihisi. Kukaan ei eroa "heppoisin" perustein.
hajosi niihin, ei tarkoita ettei KUKAAN eroaisi myös heppoisin perustein.
Meitä on moneen junaan.
että ehkä päätökseni hankkia vauva sinkkuna hedelmöityshoidoilla onkin ihan viisas, jos se kerran oletusarvoisesti on noin karseaa luonnollisin menetelmin tehtynä.
Etsin sen miehen sitten kun lapsi on isompi, niin voidaan skipata kokonaan tuo parisuhdehelvettivaihe. Ja voin keskittyä vauvaan/pikkulapseen sen mitä se tarvitsee, ilman että tarvitsee pelätä että nyt jos en jaksa vielä venyä täyttämään miehenkin tarpeita, se pettää, tai pahimmassa tapauksessa pimahtaa ja perhesurmaa meidät kaikki.
Kamalaa ja raskastahan se pikkulapsiaika varmasti yksin on, mutta eipähän tarvitse ketään miestä enää sotkea samaan rääkkiin kärsimään. Äitiydessä on varmasti itsessään jo ihan tarpeeksi syytä riittämättömyydentunteisiin, eipähän tarvitse siihen päälle kokea riittämättömyyttä kumppaninakin.
väkivalta eron syyksi? Entä se, että hän löytää toisen naisen ja haluaa erota?
Oikeasti, ap, hajoa neuvoihisi. Kukaan ei eroa "heppoisin" perustein.
mun ystäväni erosi, kun lapset oli 3 ja 4v sen takia, että "ei vaan enää tuntunut miltään". Ei ollut taloudellisia ongelmia, ei isoja riitoja mistään väkivallasta tai sellaisesta puhumattakaan. Oli vaan tylsää, ja sitten hän löysi toisen miehen. Sinne jäi lapset ja sellainen kuuluisa kunnon mies.
kun mies ei ota aikuisen roolia perheessä, vaan elää kuin hotellissa ja töiden jälkeen ja viikonloppuisin makaa sohvalla tai huitelee harrastuksissaan?
Pitääkö vaimon vain kestää ja huolehtia tästä aikuisesta lapsesta, vai voiko erota? Onko tällainen ero turha?
Kyllä eroaminen lasten ollessa murrosiässäkin voi olla todella rankkaa ja tuhoissakin lapsille. Meillä on nyt koettu monenlaiset ongelmat, masennukset ja viiltelyt ja psykiatriset polit jne murrosikäisten kanssa.
Pahinta varmaan oli se, että mieheni mitätöi minut täysin ja vei erossa ihmisarvoni. Kovasti olen taistellut oikeuksieni puolesta ja se kaikki näkyy tietenkin myös lasten elämässä. Mutta se taistelu kannattaa, olenhan tehnyt sen varmasti yhtä paljon lasteni kuin itseni vuoksi.