Älkää erotko pikkulapsiaikana heppoisin perustein!

Eroaminen pikkulapsiaikana tulisi kieltää lailla. Näin siis niissä tapauksissa, joissa lapsiperhe-elämä on säikäyttänyt toisen vanhemmista, parisuhde on hautautunut kakkavaippojen alle ja joissa ei enää osata nähdä mitään hehkeää omassa puolisossa. Eri asia on erot, joiden taustalla on esim. väkivaltaa, humeita, pettämistä tai alkoholismia.



Kun lapset ovat alle 3-vuotiaita tai nuorempia, elämä on tavallaan poikkeustilassa. Lapset tarvitsevat paljon, koska mitään omatoimisuutta ei juurikaan ole ennen 2 ikävuotta. Monessa perheessä lapset vielä valvottavat yöllä vanhempiaan 2-3 vuotiaiksikin asti. Siinäkö sitten pitäisi jaksaa spontaanisti huomioida myös puolisoa? Aikuisten ihmisten tulisi ymmärtää, että aikansa kutakin. Lapset kasvavat ja elämä helpottaa koko ajan. Kun elämä on muutakin kuin vaativan vauvan perushoitoa tai uhmaikäisen taaperon raivonpuuskia, sitä havahtuu huomaamaan miten upeaa onkaan elää perheessä, jossa voi jakaa lapseen liittyvät suuret ilot ja onnen hetket sellaisen ihmisen kanssa, joka rakastaa lasta aivan yhtä paljon. Sitä myös herää huomaamaan, että ai niin, tuossahan tuo minun rakas oma puolisoni onkin.



Lasten synnyttyä paluuta entiseen parisuhdesymbioosiin ei tietenkään ole, mutta kyllä se elämä paljon normalisoituu, kun nainen on lopettanut imettämisen, hormonitasapaino on palautunut, ei ole enää univajetta ja lapsi kasvaa ja omatoimistuu. Lapsen myötä menettää vapautta ja vanhempana sitä joutuu ottamaan vastuuta ja paljon. Se on sitä vanhemmuutta, aikuisuutta, kypsyyttä. Mutta kyllä siitä saa todella paljon myös vaivanpalkkaa. Ovatko nykyaikuisilla jostain syystä odotukset vain niissä positiivisissa asioissa ja mitään ikävää, tylsää, rutiininomaista tai hankalaa ei saisi olla ollenkaan edes välillä? Eikö se mene niin, että hyvän eteen pitää nähdä vaivaa? Se pätee myös tässä asiassa. Pikkulapsiaika on erittäin lyhyt ajanjakso ihmiselämän koko kestoa tarkasteltaessa. Eikö sitä voisi jaksaa yhdessä puolison kanssa ja nauttia sitten työn hedelmistä hetken päästä?



Lapsen kanssa pitää oppia kärsivällisyyttä ja tylsyyden sietoa, ettei koko ajan olla menossa ja elämässä perheellisenä edelleen sitä entistä lapsettoman elämää. Tai ettei koko ajan haaveilisi siitä entisestä vapaasta elämästä. Vapautta voi olla myös lapsiperheellisellä, se on vain järjestelykysymys. Mutta onko sitä vapautta oltava koko ajan, kuten ennen lapsia? Pitäisi oppia vain olemaan. Rauhoittumisen oppii vain laittamalla asiat oikeasti tärkeysjärjestykseen. Palkkiona tästä saa mielenrauhan ja tyytyväisyyden tähän hetkeen. Koska elämähän on vain tässä ja nyt. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuutta ei vielä ole tapahtunut. Palkkioksi saa myös sellaiset asiat, jotka kantavat pitkälle ja joista voi olla aidosti ylpeä myöhemmin. Mulle Kaikki Heti Nyt –mentaliteetilla ei voi saavuttaa niitä kauankantoisia onnenhedelmiä. Hyvää pitää jaksaa odottaa ja hyvän eteen pitää jaksaa tehdä myös töitä. Ei kaiken elämässä tarvitse koko ajan olla mielyttävää ja ihanaa. Varsinkin, kun pienet lapset kulkevat koko ajan prosessissa mukana, on aikuisella vastuu ajatella muutakin, kuin omaa äkkiä saavutettavaa mielihyvää.



Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin kyllä niistä vaivaakin on ja niiden myötä sen puolison kanssa pitää jutella ja sopia tylsistäkin asioista, kuten kotitöistä, lastenhoidosta ja raha-asioista. Arki on saatava toimimaan yhdessä ja jos siinä toinen on vain saajaosapuolena tai toinen vain valittaa velvollisuuksistaan ja katuu menetettyä vapauttaan, ei siitä mitään tule.

Ongelmissa painiskelevien vanhempien tulisikin ajatella, että on pystyttävä puhumaan asiat halki. On pystyttävä nyt vaan sopimaan, että nyt mennään tämä työntäytteinen ajanjakso vaikka väkisin läpi. Siellä toisella puolella sitten odottaa se parisuhde, joka on käytännön syistä ehkä jouduttu nostamaan taka-alalle odottelemaan parempia, ei niin hektisiä, aikoja. Jos pystyt puhumaan ventovieraan ihmisen kanssa kauppajonossa, kyllä sinä pystyt puolisosikin kanssa puhumaan. Ja jos se puolison halaaminen ei aivan oksennusreaktiota saa sinussa aikaiseksi, niin ei kun halaamaan. Fyysinen kontakti vapauttaa stressihormoneja. Pienestäkin kosketuksesta tulee parempi olo.



Erossa häviää kaikki. Aivan varmasti kumpikin vanhemmista ikävöi lapsiaan silloin, kun lapset ovat toisen luona. Jommalta kummalta jää aina näkemättä joku lapsen uusi taito tai temppu, kuulematta joku hassu lausahdus tai juuri opittu uusi laulu. Ja eniten erossa tietenkin häviävät lapset. Vanhempien ero on lapselle aina hirveä paikka, sillä vanhempien parisuhde on lapsen koti. Äiti ja isä yhdessä luovat lapselle todellisuuden turvallisesta kodista, jossa on hyvä kasvaa. Äiti ja isä ovat molemmat lapsen tarpeita, pyyntöjä, itkua, lohdutusta, kolhuja, suruja, iloja varten, molemmat ovat lähellä. Kyllä pientäkin lasta lämmittää tieto siitä, että vanhemmat seisovat toistensa tukena vaikeinakin aikoina ja sitten taas nauttivat toisistaan hyvinä hetkinä. Lapsi oppii, että äiti ja isä ovat vahvoja, luotettavia, eivät vähästä horjahda ja senpä vuoksi hänellä on turvallista elää heidän kanssaan ja heidän suojeluksessaan. Ei ole pelkoa, että koti rikkoutuu töyssyiselläkään tiellä.



Kyllä monet pikkulapsiaikana otetut erot kertovat aikuisten ihmisten kärsivällisyyden puutteesta. Ei kestetä millään edes vuoden pari kestävää rankempaa aikaa parisuhteessa. Pitäisi laittaa enemmän realismia peliin. Ei se elämä aina ruusuilla tanssimista ole eikä ole tarkoituskaan. Kyllä ihmisen pitääkin kohdata haasteita ja rankempiakin aikoja kehittyäkseen, kasvaakseen ja vahvistuakseen. Ja oppiakseen itsestään, omasta kyvykyydestään ja siitä, että jaksaako olla kovan paikan tullen lotettava kumppani. On myös omalle itsetunnolle tärkeää huomata, että minä en lannistu enkä horju, minä pysyn pystyssä ja minä olen vahva puoliso ja vanhempi. Mitään ihanaa ei tosiaan saa, ellei ole valmis tinkimään hetkeksi jostain muusta.



Monesti, ehkäpä suurimmalta osin, näissä pikkulapsiajan eroissa lähtöä tekee mies, lasten isä. Miestenkin tulisi ymmärtää se vanhemmuuden tärkeys. Monet ymmärtävät sen vasta, kun istuvat neli-viisikymppisinä pubissa ja surkuttelevat sitä, kun ne lapset ohimennen kasvoivatkin isoiksi eikä ollut itse siinä mukana. Eivät ikinä oppineet tuntemaan lapsiaan. Tällaiset eroasiat ovat niitä, joita sitten vanhana kadutaan, kun on jo oppinut suhteuttamaan asioita. Mitä se muutama rankka vuosi siellä pari-kolmekymppisenä merkkasikaan koko elämän kannalta? Olisiko sen voinut kuitenkin kestää ja koko loppuelämä olisi mennyt erilailla ja olisi ollut todennäköisesti lapsillekin hienompaa ja helpompaa.



Parisuhteen on kestettävä se pieni ja tilapäinen loittoneminen. Aiheuttaa vain lisää stressiä, jos jankutetaan, että parisuhdetta pitää vaan jaksaa hoitaa kakkavaippojen, pyykkivuorten ja koliikkivauvan huudon lomassa. On vaan ihan pakko löytää yhteistä laatuaikaa, pitää jaksaa harrastaa seksiä kaksi kertaa viikossa, on muistettava pitää itsensä hehkeänä, hoikkana ja huoliteltuna. Eikö olisi stressittömämpää vain vapauttaa itsensä lasten hoitamiselle ja arjen pyörittämiselle siksi hetkeksi, kun on rulianssi päällä? Miksi ei saisi olettaa ja uskoa, että parisuhde kyllä kestää siellä hyllyllä odottamisen, miksi ei voisi luottaa omaan kumppaniin, että hän jaksaa ja ymmärtää? Parisuhdeaika tulee sieltä vielä kyllä takaisin, aika kuluu uskomattomalla vauhdilla. Pian sitä jo seistään vastasyntyneen vauvan ylioppilasjuhlassa. Kyllä aikuiseen kumppaniin, omien lastensa toiseen vanhempaan on oltava mahdollisuus luottaa myös silloin, kun elämä ei ole niin auvoista ja helppoa. Kuka haluaisi parisuhteen, joka ei selviä omien lasten vaatimusten ristipaineessa? Kuka haluaisi kumppanin, joka jättää pulaan? Ei kukaan.



Joku on sitä mieltä, että eihän lasten vuoksi tarvitse tai kannata jäädä roikkumaan kuivahtaneeseen liittoon. Miten niin ei? Oliko liitto huono jo ennen lapsia? Miksi olisit tehnyt lapsia jo valmiiksi huonoon, veitsen terällä keikkuvaan parisuhteeseen? Monesti, kun suhteessa menee huonosti, eikä toista enää näe kovin imartelevassa valossa, on todella vaikea muistaa menneitä hyviä aikoja. On miltei mahdoton muistaa, miksi ylipäätään koskaan tuohon idioottiin edes rakastui. Tunteita on vaikea kuvitella ja kokea, jos ne eivät ole tämänhetkisiä tunteita. Rakkauden tunteita kuitenkin oli, koska sen mukaan elämässä on menty yhdessä eteen päin, ehkä naimisiin, ostettu oma koti ja hankittu lapsia. Vai luuleeko joku, että aiuiset ihmiset olisivat sinitelleet yhdessä ilman lapsia hampaat irvessä mahdollisesti jo monta vuotta? Lapset mullistavat elämän ja sen muutoksen edessä moni on kuin puulla päähän lyöty. Vaikka kuinka on mukamas osannut ajatella realistisesti, miten lapsi muuttaa elämän ja parisuhteen, todellisuus iskee silti vasten kasvoja. Ei aina, mutta aika usein. Silloin ei siinä pelästyksen tunteessa ja muutosten masennuksessa ole järkevä lähteä käpälämäkeen. Täytyy muistaa, mistä kaikesta luopuu. Lasten lisäksi hyväksi ystäväksi kasvaneesta puolisostaan, muistoista, historiasta, yhteisistä perinteistä, mökkireisuista, matkoista, synttärijuhlista, jouluista, toisen sukulaisista, ehkä yhteisestä kaveripiiristä. Siitä elämästä jota on vuosia rakentanut. Todennäköisesti sen uuden lapsista vapaan suhteen etsimiseen ja löytämiseen menisi helposti vuosi kaksi, aika joka olisi mennyt pikkulapsia hoidellessa yhdessä sen nykyisenkin puolison kanssa ja jonka jälkeen olisi siinä olemassa olleessa suhteessakin alkanut pikku hiljaa helpottaa lapsiruljanssi ja olisi taas alkanut näkyä valoa parisuhdetunnelin päässä.



Monen mielestä parisuhteen laatuaikaa on seksi tai tv:n katselu. Ihan kivoja molemmat, mutta missä on keskinäinen keskustelu? Telkkarin katselulle parempi vaihtoehto olisi vaikka hieroa toisiansa ja käydä koko perheen kanssa kävelyllä iltaisin. Lasten laskiessa pulkkamäessä voisi siinä sivussa herätellä toisen ajatuksia, ottaa kädestä kiinni ja nauttia raittiista ilmasta, perheestä, lapsista, puolisosta.



Lapsilla on yksi ainoa mahdollisuus elämässään ydinperheeseen. Äitiin ja isään saman katon alla. Ottakaa siis aikalisä, odottakaa pari kolme vuotta lasten ollessa pieniä ja miettikää vasta sitten eroa vakavissanne. Kiireen ja sekamelskan keskellä huomioikaa toisianne. Varsinkin miehet. Pikkulapsiaikana nainen on se, joka yleensä joutuu kovimmille. Menkää joskus spagettia seinästä jynssäävän tai pyykkejä lajittelevan puolisonne luokse ja ottakaa hänet syliin. Kertokaa, kuinka ihanaa on, että hän on olemassa ja kuinka hyvä äiti ja puoliso hän on. Kehukaa vaikka kauniiksi. Voisin vaikka lyödä vetoa, että noilla konsteilla naisen saa aika nopeasti pussailutuulelle. Se mies, joka naistaan pitää hyvänä, on maailman onnellisin mies. Kaiken vaivan saa tuplana takaisin. Vai onko joku sitä mieltä, että lapsia ja kotia aamusta iltaan hoitavan vaimon tekee tuosta noin vaan mieli tulla suukottelemaan sohvanpohjalla röyhtäilevää miestään? Monelle miehelle taitaa tulla miltei shokkina, ettei se vaimokulta enää ennätäkään samalla tavalla häntä paapoa, kuin ennen lapsia. Mutta miksi ihmeessä miehen pitäisi jättäytyä yhdeksi lapsista? Kuka mies haluaa olla perheessään lapsen asemassa mielummin, kuin vastuuta ottavan aikuisen, luotettavan miehisen miehen asemassa? Eikö ole aika hienoa, jos mies tunnetaan kylillä siitä, että hänelläpä on onnellinen ja tyytyväinen vaimo. Elämä on valintoja täynnä, moni asia on ihan vaan asennekysymys.



Onhan niitä toki nalkuttavia vaimojakin, jos nyt katsotaan milempia sukupuolia. Omasta kokemuksestani sanoisin kuitenkin, että jossain määrin ne vaimon nalkutukset on ehkä ihan ansaittua nalkutusta. Mutta summa summarum, keskustelkaa ja tehkää puolin ja toisin myönnytyksiä. Tehkää parisuhteen lukujärjestys näkyvälle paikalle. Siihen molemmille harrastuksia, koko perheen yhteistä aikaa ja myös pelkästään äidin ja isän keskinäistä aikaa. Siihen voi myös merkitä kotityöt. Laittakaa miehet puhelimiinne muistutus kahden viikon tai vaikkapa viikon välein siitä, että muistaisitte huomioida puolisoanne jotenkin. Ehkä kukkanen, ruuanlaittoa, liput leffaan, vaimolle vapaailta, uunileivät odottamassa valmiina, kun vaimo tulee illalla suihkusta, ihan mitä vaan keksitte!



Ja kuten Satuhäissä viimeksi pappikin totesi, rakastuminen on tunne, rakkaus on tahtotila.



Loppuun vielä sopiva runo:



Voisimmeko olla

tänään valona,

toisillemme antaa

hiukan armoa,



Huomata se joka

enää jaksa ei,

jolta kova tahti

kaikki voimat vei?



Voisimmeko toista

tänään tukea,

myötätunnon sanat

esiin pukea?



A-M Kaskinen