Kertokaa kannustavia esimerkkejä eronneelle

olivat 3-12 vuotiaita, samaan hässäkkään äitini sairastui ja kuoli, vaihdoin kotia ja työtä.



Miehestä eroaminen oli siinä se pienin ongelma - meillä ei ollut vuosiin enää rakkautta välillämme. Silti itsetuntoni oli 0-. 3 vuotta meni kun rakennettiin lasten kanssa ihana elämä nelistään, reissattiin ja keksittiin kaikkea kivaa elämään. Vähitellen peiliin palasi se viehättävä, nuori ja hymyilevä nainen joka joskus olin ollut.



Ja lopulta tuli se upea (nuorempi, perheetön) mies joka nappasi koko paketin:D Tuosta on 17 vuotta ja edelleen ollaan onnellisia yhdessä. Yksi yhteinen muksukin saatiin ja isot lapset on yhdessä kasvatettu onnellisiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi.

Oliko teillä pitkä suhde takana? Varmistan vielä, hän ei siis ollut lastesi isä (vai tarkoititko, että NYT olet yh, kun hän lähti?)?



Tiedän kyllä tuon tunteen, kun lopulta päästää jonkun ihan kokonaan elämäänsä ja uskaltaa heittäytyä - ja toinen haluaakin sitten jotain muuta. Onko ihan mahdottomuus, että ette voisi palata enää yhteen?



Mun voitontarinani liittyy nimittäin siihen. Oli aika samanlainen tilanne, minä yhden lapsen yh tapasin pitkän yksinäisyyden jälkeen ihanan miehen. Long story short, pitkän varovaisuuden jälkeen otin hänet elämääni, kotiini, sydämeeni. Suhde oli ihana ja käyttäisin jopa samaa sanaa kuin sinä - ylimaallinen.



Kunnes se sitten loppui. Ja voi herranjumala että olin rikki, pitkään. =(



No, kuten kaikki erotuskat, sekin helpotti aikanaan. Puolen vuoden eron jälkeen hän kuitenkin otti yhteyttä ja sanoi tajunneensa mitä menetti, että kaikki mitä hän on ikinä halunnut, oli hänellä siinä. Mietin uskallanko vielä kerran heittäytyä siihen, riskinä olisi rikkinäinen sydän taas kerran, mutta toisaalta palkkiona kenties elämän mittainen suhde ihmisen kanssa, jota kohtaan tuntemani rakkaus ei ollut kadonnut mihinkään.



Ja rohkeana tyttönä lähdin vielä kerran siihen kelkkaan... Nyt ollaan naimisissa ja onnellisia, elämä on hyvin nyt eikä haikailla enää mitään muuta. Olen tyytyväinen etten jänistänyt. =)



Eli joskus se voi päättyä näinkin. Ellei sinun kohdallasi pääty, tai et edes haluaisi päättyvän, niin sitten vaan märyät surun systeemistäsi ja luotat siihen, että rakkaus todellakin vielä löytää sinut. =) Tsemppiä, sisko!!

Voi lapsi raukkoja, jos arvostat jotain kaksijalkaista heidän ylitseen.

Lapset olivat erotessani 1-5 -vuotiaita. Puolisen vuotta eron jälkeen tapasin ihanan (lapsettoman) miehen. Nyt on oltu yhdessä 1,5 vuotta. Hän on ottanut sekä minut että lapseni täydellisesti osaksi elämäänsä. Lisäksi asiat sujuvat lasten isän kanssa paremmin kuin hyvin :)



Mies ei ollut oikea sinulle/teidän kuvioon, jos ei jaksanut sitä. Parempi erota, kun asian huomaa eikä pitkittää suhdetta väkisin.

Minä en ainakaan käytä termiä suhde, kun puhun lapsistani.

Voi lapsi raukkoja, jos arvostat jotain kaksijalkaista heidän ylitseen.

5

Kyseessä ei ollt lasteni isä, ja lapset olivat yksi hankala paikka hänelle - eniten siksi, että suhde omiinsa on vaikea hänestä riippumattomista syistä. Jos arvostaisin miestä lapsia enemmän, laittaisin lapseni isälleen (joka on oikein hyvä isä) ja muuttaisin miehen luo toiselle puolelle Suomea. Rakkaus ei nimittäin loppunut vaan voimat. Nyt siis valitsen lapset ja mies valitsee työnsä ja siksi eroamme.



Toivoisin niin, että mies tulisi takaisin, mutta se tarkoittaisi käytännössä tänne muuttamista enkä oikein näe sen tapahtuvan. Toisaalta joskus elämä tekee ihmeitä. Minä haluan surra, nytkin sattuu ihan fyysisesti, oppia hyväksymään yksinäisyyden ja sen, että tuo ihminen jää minuun ikuisesti (en liioittele, tunnen itseni ja tiedän mitä menetin). Elämä voi silti olla helpompaa näin, joskus jopa onnellisempaa.



Haluaisin vakaan, elämänmittaisen parisuhteen, mutta jos en saa miestä pois mielestäni, tulen aina kaipaamaan.