Onko normaalia, että kun saa lapsen niin mikään muu ei enää kiinnosta kuin se lapsi?

Vauvan kanssa on normaalia, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin kaikkien kannalta parempi että vanhemmilla olisi muitakin kiinnostuksenkohteita. Ehkä lapsi on sinulle "projekti", kuin töissä.

Ainakin se on aika tavallista.

Vierailija kirjoitti:

Vauvan kanssa on normaalia, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin kaikkien kannalta parempi että vanhemmilla olisi muitakin kiinnostuksenkohteita. Ehkä lapsi on sinulle "projekti", kuin töissä.

Kyllä minulla on elämässä muutakin kuin lapsi, mutta en vain tunne kiinnostustai tai mitään intoa niitä asioita kohtaan. Olen yrittänyt, mutta mikään into vain ei tapahdu. Lapsen kanssa tai lapseen liittyen taas innostaa ja kiinnostaa paljonkin.

Ap

On, koska lapsi muuttaa kaiken, ainakin vähäksi aikaa. Nauti ap lapsestasi rauhassa. Ehdit tehdä muuta myöhemmin.

Se on sitä biologiaa se. Eipä olisi ihmislaji selvinnyt, jos ei olisi tuollaisia tuntemuksia kenelläkään.

Vierailija kirjoitti:

On, koska lapsi muuttaa kaiken, ainakin vähäksi aikaa. Nauti ap lapsestasi rauhassa. Ehdit tehdä muuta myöhemmin.

Vähän ohis, mutta me väännetään tästä asiasta miehen kanssa välillä. Minunkin mielestä lapsi muuttaa kaiken ja olen itse muuttunut täysin lapsen saatuani. Miehen mielestä niin ei voi olla vaan minun pitäisi olla samanlainen kuin ennenkin eikä hän millään ymmärrä, että en ole yhtään. Ap

Kuulostaa ohan hyvältä. Intensiiviäitiys on raskasta ehkä ajoittain lähipiirille, mutta hyvä vaan että äiti on kiinnostunut lapsestaan.

Olen siis jo palannut töihin, mutta minua, joka ennen rakasti tehdä uraa ja joka tykkäsi työstä ei voisi työ tippaakaan enää kiinnostaa. Ihan pakkopullaa, kaikki motivaatio kadonnut. Se on ongelma. Ap

Toivotaan niin

mies54v

Onhan se aika tVallista, että lapsi on se elämän uusi keskipiste.

Vierailija kirjoitti:

Olen siis jo palannut töihin, mutta minua, joka ennen rakasti tehdä uraa ja joka tykkäsi työstä ei voisi työ tippaakaan enää kiinnostaa. Ihan pakkopullaa, kaikki motivaatio kadonnut. Se on ongelma. Ap

Sinulla on arvot muuttuneet. Silti töissä voi käydä, pakkopullaa se monille on. Miestäkään et saa unohtaa, pitää löytää yhteistä aikaa parisuhteelle.

Noinhan sen tavallaan kuuluukin mennä. Toki kun lapsi kasvaa, alkaa taas muutkin asiat kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siis jo palannut töihin, mutta minua, joka ennen rakasti tehdä uraa ja joka tykkäsi työstä ei voisi työ tippaakaan enää kiinnostaa. Ihan pakkopullaa, kaikki motivaatio kadonnut. Se on ongelma. Ap

Sinulla on arvot muuttuneet. Silti töissä voi käydä, pakkopullaa se monille on. Miestäkään et saa unohtaa, pitää löytää yhteistä aikaa parisuhteelle.

Tämäkin on ongelma, koska kyllähän aikaa parisuhteelle löytyy ja miehen kanssa keskustelen monista aiheista ja käydään paikoissa, mutta into ja kiinnostus siitäkin kadonnut. Perheenä eli lapsen mukana ollessa minua minua kiinnostaa kyllä viettää aikaa. Ap

Kyökkipsykologi tässä terve. Siinä vaiheessa kun lapsi on tavallaan vielä niin pieni, että hänestä on olemassa mielikuva, joka ei vastaa täysin totuutta, tuo on normaalia. Eli kun lapsi ei ole vielä kehittynyt täysin omaksi persoonakseen ja on hyvin riippuvainen sinusta. Voisin kuvitella, että erityislapsen kanssa tuo vaihe on vielä pidempi.

Sitten kun lapsi kasvaa ja erillistyy, niin hän alkaa rikkomaan sinun luomia mielikuvia, ja sinä alat päästämään irti ja myös suuntaamaan mielenkiintoa muualle elämään ja itseesi.

Mielestäni tuo on taaperon kanssa vielä ihan normaalia siis. Sitten kun lapsi alkaa olla 5-6v niin suurin osa ihmisistä on jo alkanut tavallaan elämää sitä omaa elämää vanhemmuuden ohella. Lapsista on tullut supernerojen sijaan ihan tavallisia lapsia, joille haluaa olla lopulta ihan tavallinen äiti/isä ja kokea mielihyvää vanhemmuudesta, sen sijaan että pitäisi jokaista lapsen etappia elämää suurempana asiana. Toki aina on sellaisia vanhempia, jotka elävät lapsen kautta ja tuo tunne jää päälle. Siinä on taustalla usein omat lapsuustraumat ja halu tavallaan kokea oman lapsen kautta moni asia, mitä itse ei saanut kokea. Esimerkiksi jos ei ole saanut kokea vanhemmiltaan ihailua ja arvostusta, niin tulee todella tärkeäksi saada hakea ihailua oman lapsen kehityksestä ja taidoista.

On normaalia.

Minullekin kävi noin mutta onhan se tavallaan raskasta kun vaikka työstään ei enää samoin motivoidu.

Vierailija kirjoitti:

Kyökkipsykologi tässä terve. Siinä vaiheessa kun lapsi on tavallaan vielä niin pieni, että hänestä on olemassa mielikuva, joka ei vastaa täysin totuutta, tuo on normaalia. Eli kun lapsi ei ole vielä kehittynyt täysin omaksi persoonakseen ja on hyvin riippuvainen sinusta. Voisin kuvitella, että erityislapsen kanssa tuo vaihe on vielä pidempi.

Sitten kun lapsi kasvaa ja erillistyy, niin hän alkaa rikkomaan sinun luomia mielikuvia, ja sinä alat päästämään irti ja myös suuntaamaan mielenkiintoa muualle elämään ja itseesi.

Mielestäni tuo on taaperon kanssa vielä ihan normaalia siis. Sitten kun lapsi alkaa olla 5-6v niin suurin osa ihmisistä on jo alkanut tavallaan elämää sitä omaa elämää vanhemmuuden ohella. Lapsista on tullut supernerojen sijaan ihan tavallisia lapsia, joille haluaa olla lopulta ihan tavallinen äiti/isä ja kokea mielihyvää vanhemmuudesta, sen sijaan että pitäisi jokaista lapsen etappia elämää suurempana asiana. Toki aina on sellaisia vanhempia, jotka elävät lapsen kautta ja tuo tunne jää päälle. Siinä on taustalla usein omat lapsuustraumat ja halu tavallaan kokea oman lapsen kautta moni asia, mitä itse ei saanut kokea. Esimerkiksi jos ei ole saanut kokea vanhemmiltaan ihailua ja arvostusta, niin tulee todella tärkeäksi saada hakea ihailua oman lapsen kehityksestä ja taidoista.

Juuri näin. Taaperovaiheessa kaikki huomioni oli lapsessa, sitten alkoi tulla niitä lapsen oman ihmisyyden piirteitä ja koulunalun myötä erityisesti, kun hänellä maailma avartuu ja tulee uusia ihmisiä elämään. Sitten oli helpompaa alkaa päästää irti ja luottaa häneen ja ymmärtää, etten voi pitää häntä kaiken huomioni keskipisteenä, hänkään ei pidä minua. Niin sen pitääkin olla. Suosittelen pitämään yllä kaverisuhteita ja kokeilemaan uusia harrastuksia ja pitämään puolisoa hyvänä, niin on helppo "palata" uuteen vanhaan minään ja elämään, kun lapsi kasvaa. Työkuviotkin saattaa taas joku päivä kiinnostaa ihan eri tavalla, anna sille vain aikaa. 

Minulla tuollainen käytös johtui univelasta, eli ei ollut edes energiaa kiinnostua mistään muusta. Kun lapset kasvoivat, niin elämä taas alkoi laajeta. Sen tosin totesin pysyvästi, että perusura riittää, että on aikaa perheelle, superuralle ei ollut vaan mielenkiintoa enää.

Meniköhän töihin liian aikaisin? Jos "pakkopullatuntemukset" liittyy siihen että olisit mieluummin lapsen kanssa. Huonoa omatuntoakin kenties?

Samoin kävi mulle. Lapsi oli toivottu ja odotettu, olin jo niin valmis saamaan lapsen. Kun hän syntyi, moni asia arvomaailmassani muuttui tai paremminkin vahvistui. Olin lapsen kanssa pitkän kotona, josta työpaikallani jo muutama ihminen naljaili ja totesi, että ei ikinä voisi olla vain kotona. Itse en kokenut siinä mitään ahdistavaa, lapsen kehitystä oli kiva seurata ja tukea sopivasti, antamalla iän mukaisesti vapautta ja vastuuta.

Keskittyminen lapseen on luonnollista, eikä sulje pois muuta elämää, prioriteetit menevöt vain uuteen järjestykseen. Ja hyvä niin, lapsella on silloin mahdollisuus kasvaa turvallisen aikusen/aikuisten kanssa ja etsiä omaa persoonaa kohti nuoruutta ja aikuisuutta.

Nyt hän on jo nuori aikuinen, itsenäinen omillaan asuva. Välimme on lämpimät ja huolehtivat, mutta ei riippuvuussuhteiset. Tulemme hyvin toimeen ja lapsi, yhä edelleen, tietää saavansa tukea ja turvaa tarvitessaan. Luottamus, itsenäisyys, läheisyys - siinä kolme tärkeintä seikkaa, jotka hyvässä vanhepi-lapsisuhteessa ovat kivijalka myös lapsen itsenäisen elämän tueksi.

Nauti siitä, mitä koet nyt, se on oikein ja kantaa pitkälle tulevaisuuteen!