Ei yhtään lapsuudenkaveria

Muutettiin muutaman kerran ja olin muutaman vuoden kiusattuna ilman yhtäkään kaveria. Lukioaikanakin muutin kerran, enkä ole aikuisenakaan osannut asettua aloilleni. Ei ole yhtäkään lapsuudenkaveria eikä myöskään nuoruuden kaveria.



Eipä ole kyllä nyt juuri uusiakaan kavereita. En osaa ylläpitää kaverisuhteita ilmeisesti. Aina ne jotenkin katkeavat, hiipuvat. Olen tosi yksinäinen, mutta tottunut siihen jo tavallaan. Vietän tosi paljon aikaa kotona, kun ei ole ketään, jonka kanssa menisin mihinkään.



Sellaiset ihmiset olisi kultaakin arvokkaampia, joiden kanssa olisi yhteisiä lapsuuden kokemuksia, hetkiä luokassa, vaikka niitä kamalia hiihtokilpailumuistoja. Vaan ei niitä ole. Ei yhtäkään.

mielestäni ei. Ei ainakaan siinä, että lapsuuden ja nuoruuden kaverit olisivat jotenkin syvempiä ja parempia kuin aikuisiällä saadut. Se toki on ongelma, jos koet, ettei sinulla ole ystäviä lainkaan. Hyvin moneen eri suuntiin se lapsiystävien tie eroaa, yhteisestä kokemuspohjasta huolimatta voi kehittyä niin erilaiseksi, ettei haluaisikaan ottaa enää yhteyttä, saati että hauskaa olisi yhdessä muistellessa. Ei se elämänarvoinen elämä menneisyydestä löydy, tärkeät ratkaisunsa jokainen tekee nykyisyydessä, juuri nyt.

Ensimmäiset ystävät jäivät kun muutettiin toiseen kaupunkiin aloittaessani koulun. Sain kyllä uudesta paikasta uusia kavereita, mutta yläasteella ajauduin koulukiusatuksi hylkiöksi ja kaikki kaverit käänsivät selkänsä. Minua ei enää edes tervehditty ja jotkut entiset lapsuudenystävät menivät mukaan kiusaamiseen. Vielä lukioiässä yritin miellyttää heitä ja jonkinlaisia kavereita tuossa vaiheessa olimmekin, joskin kiusaustaustan takia en ollut heille enää koskaan tarpeeksi hyvä ja n. 20-vuotiaana tiemme erosivat lopullisesti. Facebookin ansiosta oltiin taas jonkin aikaa "ystäviä" kunnes päätin poistaa heidät kaverilistaltani enkä halua kuulla heistä enää ikinä.

Perheemme muutti saman paikkakunnan sisällä eri koulualueelle kun olin 7v. Syntymäkotini läheisyydessä olleet lapsuuskaverit jäivät sinne. Vanhempani eivät varmaan osanneet pitää yllä meidän lasten ystävyyssuhteita, eivät huomanneet tilannetta. Yksin en olisi voinut kulkea toistakymmenen kilometrin väliä.



Se suretti silloin ja myöhemmin. Vuosien jälkeen tavatessamme emme osanneet näiden vanhojen kavereiden kanssa puhua keskenämme mitään.



Nyt 30 vuoden jälkeen olen tutustunut uudelleen yhteen silloisista bestiksistäni ja olemme todella ystävystyneet nyt. Aloituksesi sai minut huomaamaan kuinka arvokkaita ne keskustelut ovatkaan olleet, kun olemme muistelleet yhdessä sitä sun tätä. Näin pitkän ajan jälkeen.



Toivon, että löydät jonkun kaukaisen ystävän, jonka kanssa saat jakaa samoja muistoja varhaislapsuudesta ja nuoruudesta. Yksikin riittää.



Ota selvää yhteystiedoista ja soita muina miehinä "tulit mieleeni ja ajattelin soittaa sinulle, kun en ole aikoihin tavannut ketään lapsuudesta tuttua". Se voi poikia paljon. menestystä sinulle!



(Jotenkin intuitioni sanoo, että tunnen sinut, mene ja tiedä) ;)

Ollaan nyt 46. ollaan yhteydessä jatkuvasti, vaikka itse asun maapallon toisella puolella. Ystäviä on tullut lisää matkan varrelta, mutta nää lapsuuden bestikset ovat ihan omaa luokkaansa. Meitä on neljän tytön porukka. Heidän puolisonsa ja lapsetkin ovat tulleet hyvin rakkaiksi toisillemme. Oon tosi onnekas ja tiedän sen! Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä saada uusia ystäviä!

Sitä ei tunne kuuluvansa mihinkään kun kukaan ei "tunne" oikeasti. Joka porukassa eri rooli. Oli se helpottavaakin, varsinkin aluksi

Aika samanlainen tausta kuin sinulla, ap. Pidän yhteyttä yhteen lukiokaveriini, mutta muuten ystävyydet eivät ole jatkuneet.

Kaikkein kamalinta on, tai sanoisinko oudointa, että elämässäni on pitkiä ajanjaksoja, joista en voi puhua kenenkään sellaisen henkilön kanssa, joka olisi tuntenut minut silloin ja jakanut samoja asioita ja tapahtumia silloin aikoinaan. Todella tyhjä tunne, kun ajattelee asiaa. Tietenkin vanhempani ja nuoremmat sisarukseni tunnen, mutta se ei ole sama asia kuin jutella vanhojen ystävien kanssa yhdessä koetuista jutuista.

Esim. kukaan nykyisin tuntemistani ihmisistä ei tuntenut minua silloin, kun koin maailman ihanimman ensirakkauteni ja sen väistämättömän loppumisen pitkän välimatkan takia. Ei minun tarvitsekaan vatvoa menneitä, mutta silti olisi hauskaa joskus rupatella menneistä. Sitä kautta ymmärtäis nykyisyyttäänkin paremmin.

Ei ne lapsuudenkaverit ole tae onnellisuudesta. Olen 44v ja minulla on säilynyt yksi ystävä lapsuudesta. Kaikki nämä vuodet olen pitänyt häntä parhaimpana ystävänäni. Kuitenkin kriisin kohdatessa hän ei olekaan tukenut minua, en ole saanut häneltä mitään - olen kerta toisensa jälkeen joutunut pettymään. Terapeuttini avasi silmäni. Siksikö odotan hänen olevan läheinen ystäväni, että kasvoimme yhdessä? Siksikö, että hän tuntee juureni?



Elämämme ovat muokkautuneet hyvin erilaisiksi. Elämänkokemustemme myötä olemme myös kasvaneet erilaisiksi. Yhteiset lapsuusajan leikit eivät kanna tähän päivään. Niitä on mukava joskus muistella mutta elämä ei ole taaksepäin elämistä.



Olet ehkä viime aikoina ollut tuttaviesi 50-vuotispäivillä, joissa olet kuunnellut näitä nuoruusajan muistelupuheita. Se on herkistänyt sinut huomaamaan, että sinulta mahdollisesti puuttuu jotain tärkeää. Sen tärkeyden huomaat sitten, kun saat yhteyden johonkin vanhaan kaveriisi. Luulen kuitenkin niiden ihmisten ja ystävien olevan tärkeämpiä ja merkityksellisempiä sinulle, joiden kanssa olet tänä päivänä tekemisissä.



Jos todella haluat löytää jonkun lapsuudenkaverisi, niin en usko yhteystietojen saamisen olevan nykyään kovinkaan vaikeaa. Ota selville ja lähetä sähköpostia tai vaikka vanhan ajan joulukortti elektronisen tervehdyksen sijasta :)

noin kaksvitosena sen, ettei tarvitse pitää yhteyttä "kavereihin" joiden seurassa ei viihdy. Minulla ei ole mitään yhteistä lapsuudenkavereideni kanssa, ystäväni olen löytänyt aikuisena.

Minullakin oli lapsena pari hyvää ystävää. Muutimme, olin noin 14-15 v, ja sitten elämässä sattui tragedia. Aloin seurustella ja poikakaveri kielsi kaiken yhteydenpidon entisiin kavereihini, olin vain 16 v, hajalla, muutekin lapsuuskodissa alistettu, joten tein kuten mukamas kuvittelin rakkauteen kuuluvan.



Sitten tuli muuttoa ja muutosta toisensa perään.. ja sitten otin yhteyttä parhaaseen ystävääni. Olemme harvoin tekemisissä välimatkan takia,ja molemmilla oma elämä omine murheineen. Mutta aina kun tapaamme, vuosienkin jälkeen, ikään kuin vuosia ei olisikaan välissä.



Mutta jos minulla on murheita tai iloja, en niitä hänelle mene kertomaan, sen verran kaukana olemme jo välimatkan takia.



Olen aina ollut ns. vaikea ihminen ja ystävyyssuhteet ovat hiipuneet tai katkenneet. Joko minä olen laittanut poikki tai yleisimmin niin, että se toinen on suuttunut ja katkaissut välit. En ole loukannut ketään - paitsi yhtä, vahingossa, en jaksa tässä kertoa mitä tapahtu - mutta ihmiset suuttuvat minulle.



En olekaan sitä, mitä he olettavat minun olevan.



Elämääni tulee kriisiä tai vastoinkäymistä, eivätkä he jaksa minua enää tai eivät halua olla minkään vuokralla asuvan ongelmakimpun kanssa tekemisissä. terveisiä vaan muutamalle kirjekaverille. Nousi se feenix-lintukin tuhkasta, miksi minä en alhostani.



Sanon tai teen jotain, minkä ei ole ollut tarkoitus loukata, mutta minkä toinen ymmärtää väärin, ja mistä toinen loukkaantuu ja suuttuu niin, että laittaa välit poikki.



Tai sitten itse laitan välit poikki tai etäännytän, kun en jaksa kuunnella haukkumista, vittuilua tai elämänohjeita kriisini keskelle: mitä sinä valitat, aina tätä samaa, tee niinkuin minä teen, päläpälä ja katso miten onnellinen minä nyt olen.

Tai: olet itsekäs etkä ajattele koskaan muita ihmisiä (ero, jota ennen uupumus kun mies vain oli töissä), ajattele nyt miltä nnn.stäkin on tuntunut, et voi kuvitella että voisit saada rakkautta tai hyväksyntää, sinun tulee vain antaa ja jakaa sitä ja toivoa että joskus ehkä ... ja plaaplaa.

Tai, erotilanteessa: anna lapsesi tukiperheeseen!

Mä kävin kuutta eri koulua ennenkuin kirjoitin ylioppilaaksi ja saman koulun sisälläkin tuli luokkien uusjakoa, kun mentiin kolmoselle ja seiskalle. Muutettiin muutenkin usein, pisimmillään olin saman luokan kanssa lukiossa sen kolme vuotta.



Mulle ei jäänyt lapsuudesta yhtään erityistä kaveria, enkä ole sitten aikuisenakaan osannut muodostaa ystävyyssuhteita.

.. ettei tarvitse olla yhteyksissä sukulaisiinkaan vain siksi, että he ovat samasta sukupuusta, jos en kelpaa heille tällaisena kuin olen, vaan aina vaan haukutaan ja pilkataan, ivataan.

Laitoin välit poikki.

Nyt kuulemma riitelen itsekseni.

noin kaksvitosena sen, ettei tarvitse pitää yhteyttä "kavereihin" joiden seurassa ei viihdy. Minulla ei ole mitään yhteistä lapsuudenkavereideni kanssa, ystäväni olen löytänyt aikuisena.

Aika samanlainen tausta kuin sinulla, ap. Pidän yhteyttä yhteen lukiokaveriini, mutta muuten ystävyydet eivät ole jatkuneet.



Kaikkein kamalinta on, tai sanoisinko oudointa, että elämässäni on pitkiä ajanjaksoja, joista en voi puhua kenenkään sellaisen henkilön kanssa, joka olisi tuntenut minut silloin ja jakanut samoja asioita ja tapahtumia silloin aikoinaan. Todella tyhjä tunne, kun ajattelee asiaa. Tietenkin vanhempani ja nuoremmat sisarukseni tunnen, mutta se ei ole sama asia kuin jutella vanhojen ystävien kanssa yhdessä koetuista jutuista.



Esim. kukaan nykyisin tuntemistani ihmisistä ei tuntenut minua silloin, kun koin maailman ihanimman ensirakkauteni ja sen väistämättömän loppumisen pitkän välimatkan takia. Ei minun tarvitsekaan vatvoa menneitä, mutta silti olisi hauskaa joskus rupatella menneistä. Sitä kautta ymmärtäis nykyisyyttäänkin paremmin.