Lue keskustelun säännöt.
Oonko masentunut vai mikä mulla on?
20.08.2012 |
Ei löydy innostusta mihinkään. Tuntuu että kierrän kehää. Ennen mulla oli joka aamu tavallaan toiveikas olo että tulee hyvä päivä jne. Nykyään oon vaan jotenkin surullinen.
Oon ikionnellinen lapsista, kauniista kodista ym. mutta joku ihme epätoivo jyllää mun sisällä. En enää löydä sitä kipinää joka mulla ennen oli.
Ennen saatoin inspiroitua esim. musiikista, auringosta, ihan mistä vaan.
En tiedä onko se mun kuvitelmaa vaan vai onko ihmiset kääntäneet mulle selkänsä. Välillä musta tuntuu että suurinpiirtein koko maailma olis mua vastassa. Kaikki yrittäminen tuntuu turhalta. Teen työni hyvin ja saatan saada siitä kiitoksen, mutta mitä sitten? Teen asioita lasten hyväksi ja silti koko ajan pelkään ettei se riitä.
Mua pelottaa jos tää epätoivoinen olotila ei menekään ohi.
Kommentit (10)
netissä deps-seulan eli masennustestin ja sen mukaan oon masentunut. Tiedän etten kuitenkaan tule tekemään asialle mitään. Odottelen josko menis itsekseen ohi.
En varmasti pystyis lääkärille selittämään mun olotilaa ja ulospäin vaikuttaisin varmaan ihan normaalilta ja pirteältä. Tuskin lääkäri edes uskois mitä päässä pyörii.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata jättää asiaa oman onnensa nojaan. Muuten olotila voi jatkua vuosia ja muuttua "normaalisksi", unohdat mitä elämänilo edes on.
Masennuksen ei tarvitse johtua mistään konkreettisesta syystä, siksihän se onkin niin salakavala ja hankala sairaus. Taustalla voi olla vaikeita lapsuuskokemuksia, pelkoja, käsittelemättömiä tunteita, mitä vain.
Tärkeintä on ymmärtää että avaimet parantumiseen on aina ihmisellä itsellään. Psykologit ja psykiatrit voivat vain antaa apua ja tukea, mutta ihminen itse löytää pääkopastaan ne masennuksen syyt ja keinot niiden selvittämiseen.
Kaiholla muistelen aikaa kun aamulla herätessä tuntui hyvältä ja oli kiva nousta ylös..
Nyt vaan ahdistun ja stressaan kaikista päivistä,vaikka tälläkin hetkellä olen lomalla!
Olen todella yrittänyt nauttia pienistä asioista ja lapsista jne mutta sisällä ei tunnu miltään,ei yhtään miltään.
Olen kaiken lisäksi raskaana joten varmaankin puhun tästä sitten neuvolassa tai jotain..
Siis sanansta sanaan kuulostaa ihan samanlaiselta kuin minulla. Itse olen miettinyt ihan samaa, mistä moinen voisi johtua.
tee muutama sellainen, niin saat ehkä vähän suuntaa siihen, olisko kyseessä masennus vai ihan vaan tavallinen kyllästyminen/turhautuminen/väsyminen tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tee muutama sellainen, niin saat ehkä vähän suuntaa siihen, olisko kyseessä masennus vai ihan vaan tavallinen kyllästyminen/turhautuminen/väsyminen tms.
Tähänkin suhtaudun niin että en viitsi alkaa enempää testejä tekemään, koska ei se johda mihinkään. Lapset käytän lääkärissä joskus ihan pientenkin juttujen takia mutta itseäni en saa hoidettua ilmeisesti.
Mulla on taustalla mm. raiskaus ja syömishäiriö ja n.20 vuotta kestänyt identiteettikriisi mutta edelleen odottelen josko pääsen näistä yli ilman ulkopuolista apua. Ulospäin vaikutan varmaan aivan normaalilta. Joskus joku sanoi että "elän puoliliekillä" ja se on varmaan ihan totta.
ap
Siis sanansta sanaan kuulostaa ihan samanlaiselta kuin minulla. Itse olen miettinyt ihan samaa, mistä moinen voisi johtua.
Sain tosta DEPS testistä 20 pistettä.. jotenkaa en kyllä jaksaisi mihinkään masennukseen uskoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sisimmässäni jotenkin ahdistunut ja itkuherkkä. Viikonloppuisin otan muutaman lasin viiniä, ja se saa minut myös jotenkin apeaksi ja vielä herkemmäksi itkemään aivan mitättömistä asioista. Lapsetkin jo vähän kummastelevat minua ääneen.
Olen lähestymässä vaihdevuosia, joten olen miettinyt, että liittyykö tämä hormonitasapainoon, joka heittelee. Häpeän jotenkin itseäni ja välillä huomaan ajattelevani, että lapsenikin (etenkin murrosikäinen) inhoaa minua. Ja hän oikein odottaa, että pääsee minusta eroon, eikä sitten pidä mitään yhteyttä.
En innostu oikein mistään ja suoritan päiviä. Ja jotenkin kotona minua arvostellaan ja analysoidaan lähes päivittäin mieheni tai lasteni toimesta, että koen ahdistuvani siitäkin. Vaikka se osittain hyvätahtoistakin. Varsinkin murrosikäinen muistuttelee minua noloista ja oudoista tekemisistäni, joita olen joskus tehnyt.
Haluaisin vaipua maan alle, enkä tavata ketään välillä.
Tähänkin suhtaudun niin että en viitsi alkaa enempää testejä tekemään, koska ei se johda mihinkään. Lapset käytän lääkärissä joskus ihan pientenkin juttujen takia mutta itseäni en saa hoidettua ilmeisesti.
Mulla on taustalla mm. raiskaus ja syömishäiriö ja n.20 vuotta kestänyt identiteettikriisi mutta edelleen odottelen josko pääsen näistä yli ilman ulkopuolista apua. Ulospäin vaikutan varmaan aivan normaalilta. Joskus joku sanoi että "elän puoliliekillä" ja se on varmaan ihan totta.ap
Siis 20 vuotta takana yhtä ja toista ongelmaa mutta vielä katselet menisikö itsestään ohi? Ei kuule kannata. Tiedän, että masentuneena tai elämäänsä tottuneena on kynnys lähteä hakemaan apua mutta vain sinä sen voit tehdä. Ajattele jos olisit 10 vuotta sitten lähtenyt purkamaan asioitasi, olisit jo tehnyt sen. Kannattaako ainoaa elämää kuluttaa miettien, että jaksaisiko parantaa sitä vai ei?
Se vaatii ponnistelua mutta todellakin on sen arvoista.
Ei kenelläkään ole ollut vastaavaa?