Lue keskustelun säännöt.
Ei sossu puuttunut asioihin 70-luvullakaan...minun surullinen lapsuuteni
02.09.2012 |
Hyvä kun nyt vihdoin on tuon 8-vuotiaan surman myötä tullut puheeksi laajemminkin tuo lastensuojelun toiminta. Nimittäin ovat aina puuttuneet asioihin ihan mielivaltaisesti.
Oli 1 v. 7 kk kun aitini lähti, jäin isälleni. Isäni joi 3-4 krt viikossa, eikä tuolloin huolehtinut perustarpeistani. Kun isä makasi sammuneena, minä taapero kaivelin kaapeista syötävää. Isäni haki minut myös päiväkodista usein umpikännissä pyörällä, ja oli usein myöhässä.
Useita lastensuojeluilmoituksia tehtiin, mutta mitään, kerrassaan mitään ei tapahtunut.
Meillä oli usein juoppoporukoita,minä siellä seassa. Muistan että ainakin kerran joku nainen poltti minua vahingossa tupakalla, ja kerran minua heiteltiinolutpulloilla, menin piiloonpöydän alle.
Isäni pahoinpiteli minua säännöllisesti, hakkasi ja retuutti jaloista tms., usein siksi että olin sanonut että "isi,älä enää juo".
Neljävuotiaasta saakkaa hän myös aina silloin käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.
Kerroin kyllä asioista kouluterveydenhoitajalle, en tiedä tekikö hän lastensuojeluilmoitusta,mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut.
Itse kai sairastuin jonkinlaiseen "Tukholma-ilmiöön" eli vaikka olin isompi, en ilmoittanut enää mihinkään. Pahoinpitelyjä jatkui siihen saakka kun muutin kotoa 18-vuotiaana.
Mutta siitä olen vähän vihainen, että miksei lastensuojelu tehnyt mitään koskaan.
Uskon että näitä tapauksia alkaa nyt putkahdella esiin.
Kommentit (23)
Isänsä oli alkoholisti ja väkivaltainen, hakkasi niin kaverin äitiä kuin lapsiaankin. Tappoi perheen koiran heittämällä sen parvekkeelta alas.
Tappoi kaverini marsun.
Kaverini oli meillä tosi paljon, välillä melkein asui meillä kun ei voinut mennä kotiin. Hän oli silloin 12-13 vuotias.
Vanhempani eivät tienneet kaverini kotioloista, hän kielsi kertomasta. Äitini ja isäni arvasivat kyllä että kaikki ei ole kunnossa ja yrittivät kysellä, mutta kaverini ei halunnut että siitä oltaisiin puhuttu.
Minäkin sitten sanoin vaan vanhemmilleni ettei mitään ole, enkä tiedä jos olisikaan.
Heidän naapurinsa kyllä varmasti tiesivät mutta eivät tehneet mitään. He asuivat kerrostalossa, joten varmasti se huuto ja möykkä kuului, poliisit kävivät siellä useampaan kertaan mutta sossulle ei kukaan ilmoittanut.
Ystäväni äiti oli moneen kertaan silmä mustana ja taisi olla joskus solisluukin murtunut, oli vaan valehdellut töissä että kaatui pyörällä.
Lapsiakin se äijä pieksi muttei noin pahasti.
Tämän kaverini isosisko teki itsemurhan vain 15-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja veljeni jäätiin erossa äidilleni. Äitini ei pitänyt meidän perustarpeista huolta. En ole monellekaan asiasta puhunut, mutta ihmiset ei oikeati usko, että Suomessakin voi nähdä nälkää.
Nyt aikuisena jälkikäteen ajateltuna parempi, että häipyi perjantaisin vaihtuville miesystävilleen ja meni sieltä sitten maanantaina suoraan töihin, eli tuli kotiin vasta maanantai iltana. Tiedä, miten kaamivan isäpuolen olisimmekaan voineet saada.
Meillä oli kauppaan tili, joka oli aina ylitetty. Usein työvuorossa oli vanhempi nainen, joka antoi mun ostaa ruokaa, vaikka tili oli ylitetty, mutta jos se nainen ei ollu töissä, oli edessä kamala viikonloppu.
Muuten ainoat lämpimät ruoat saimme koulussa. Ja voitte kuvitella muun huolen pidon, kun ruokaakaan ei ollut...
Mä "selvisin" varmaankin, koska en ehtinyt/voinut mietti omaa kohtaloani, vaan oli pakko pitää huoli pikkuveljestä. Yritin kaikkeni, mutta... hän jäi 24-vuotiaana mielenterveydellistä syistä sairaseläkkeelle.
Mä kerroin meidän tilanteesta esim. kouluterkkarille, kun kyseli laihuuteni perään.
Olen niin pahoillani yhteiskunnan puolesta.
Miten ap voit nykyään?
Olen niin pahoillani yhteiskunnan puolesta. Miten ap voit nykyään?
Ihan todella hyvin. En ole koskaan eksynyt huonoille teille, en ole koskaan käyttänyt paljoa alkoholia tms. juttuja. On minulle sentään jotain muistoksi jäänyt- huono itsetunto ja ylikiltteys vaivasivat pitkään, olen käynyt kaikkiaan 3 1-2 vuoden jaksoa psyk-polilla juttelemassa,ja siitä on ollut apua. Toistuvia masennuksia on myös ollut, mutta masennuslääke on auttanut aina todella hyvin.
Olen ollut 18-vuotiaasta saakka työelämässä, minusta tuli ihan tavallinen duunari-ei mikään uraihminen. Mutta olen aina elänyt ja asunut ihan normaalisti.
Tänä päivänä olen onnellisesti parisuhteessa, ja leikki-ikäisen lapsen äiti,kaikki on hyvin.
Paljon on tehty väärin ja siinä olisi viranomaisilla ja kaikilla muillakin opiksi otettavaa.Tämä viime keväinen tapaus on todella vain jäävuoren huippu.
Ap:lle jaksamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän vain siirtyi mummille vaivihkaa. Äiti alkkis ja isä tuurijuoppo. Vaikka virallisesti asui
Mummolla vasta yläasteella, oli siellä jo 5 vuotiaasta.
ap.n surullinen tarina oli 70 luvulla. Ei silloin kukaan mihinkään puuttunut.
Eikä puuttunut 80 luvullakaan. Koulun terkkari olisi voinut jututtaa pikkusiskoani ihan kunnolla, kysellä suoraan, että mitä siellä kotona tapahtuu, millaista on jne. ja aivan varmasti sisko olisi kertonut. Äidin kuoleman jälkeen ruoka oli mitä oli, isä toi ryyppyporukat kotiin, hakkasi siskoa, eikä esim. antanut ostaa tarpeeksi kuukautissiteitä, koska isän naisystävän (hänelläkin oli lapsia, toinen niistä tyttö) mielestä sellaissta määrää ei oikeasti kulu - ei hänelläkään niin paljoa mene, kuin 14 vuotiaalla, jolla juuri on menkat alkaneet. Sisko kuulemma myy koulun pihalla kuukautissiteitä tai vaihtaa ne tupakkaan.
Näin nämä kaksi valopäätä, isä ja se nainen, isän naisystävän johdattelemana päättelivät.
Ja jo se huuto, raivo, hakkaaminen, retuttaaminen mitä meillä kotona 70 luvulla oli. Ei siihen kukaan naapuri puuttunut.
Tänä päivänä puututaan v aikka aihetta ei olisikaan, ja niihin mihin aihetta olisi, jätetään välistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni juuri 1v 11kk lapsi.
On ihanaa ja huojentavaa kerrankin kuulla myös selviytysmistarina, miten olet kuitenkin tänä päivänä elämänhaluinen ja hyvinvoiva ja voit olla äiti omille lapsillesi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä ap, ja hyvä että olet selvinnyt!
Minulla on vastaavanlainen kokemus, mutta 80-luvulta. Isä lähti ja äiti ryyppäsi. Minulla on vuoden vanhempi sisko, ja sukulaisten kertoman mukaan olimme kahdestaan kotona jo kun olin alle vuoden, äiti oli ryyppäämässä. Ryyppyremmejä oli meilläkin koko lapsuuteni ajan. Jossain vaiheessa on ls-ilmoitus tehty, koska sellaisen kuulin, että olin ollut enoni (alkoholisti hänkin) luona, kun sossut olivat tulleet meitä hakemaan. Eno oli hakenut pistoolin ja laittanut sen pöydälle ja ilmoittanut käyttävänsä sitä jos lapset otetaan. No, ei otettu.
16-vuotiaana lopulta pääsin pois kotoa kun itse menin sos.toimistoon apua hakemaan.
Minullakin onneksi elämä on sen jälkeen mennyt hyvin, mutta kaikilla se ei mene niin. Useampi noista ryyppyporukassa olleiden lapsista joita silloin tunsin, ovat itsekin nyt alkoholisteja/huumeidenkäyttäjiä.
Minullakin onneksi elämä on sen jälkeen mennyt hyvin, mutta kaikilla se ei mene niin. Useampi noista ryyppyporukassa olleiden lapsista joita silloin tunsin, ovat itsekin nyt alkoholisteja/huumeidenkäyttäjiä.
Hyvä, että pääsit pois kotoa.
Vanhemmat vaikuttavat todellakin hyvin paljon lapsen tulevaisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni juuri 1v 11kk lapsi. On ihanaa ja huojentavaa kerrankin kuulla myös selviytysmistarina, miten olet kuitenkin tänä päivänä elämänhaluinen ja hyvinvoiva ja voit olla äiti omille lapsillesi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Kiitos paljon! *halaus*
Meillä oli kotona viikonloput ja usein arki-illatkin kännäävä ja räyhäävä isä. Jätti minut ja pienen veljeni yksin ja lähti ulos, etsimme alusvaatteissa lumihangessa, kunnes naapuri tuli hakemaan sisälle.
Vanhemmat olivat myös jollakin tavalla seksiaddikteja: pornoa oli joka paikka täynnä ja seksiä harrastettiin lasten nähden.
Kaikkea kokemaani en edes muista, onneksi. Välillä tulee välähdyksiä seksuaalisesta ahdistelusta ja pahoinpitelystä.
Naapurit ja sukulaiset näkivät kyllä mitä meno oli, mutta kukaan ei puuttunut asiaan.
Lapsia kyllä kiellettiin leikkimästä meidän kanssa.
Olemme veljen kanssa miettineet mitä olisi tapahtunut jos olisimme kertoneet jollekin ja todenneet ettei mitään. Paitsi lisää uhkailua ja pahaa meille. Äiti oli pikkukaupungissa virassa, joten ongelmat siivottiin varmaan siksikin piiloon.
Kamalan lapsuuden jäljiltä itsetunto on myös minulla nolla, syyllisyys ja häpeä painaa, alkoholi on maistunut lohtuna ja elämä on ollut rikkinäistä.
Luottamus ihmisiin on huono, enkä ihmettele näitä muita surullisia tarinoita ollenkaan. Ei ole uutta suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa että voit hyvin.
Minulle tuli myös tuosta 8v tytön tapauksesta omat kokemukseni pintaan 80- ja 90- luvun vaihteesta. Äitini hakkasi minua ja sisaruksiani silloin kun hänellä sattui olemaan huono päivä, eli usrin. Lyömistä kesti niin kauan kun hiljenin ja huutamatta oli vaikea olla kun vyöniskut sattuivat. Välillä hän hiljeni minut pitämällä tyynyä kasvojeni edessä.
Teininä muutin omasta tahdostani isäni ja hänen vaimonsa luo. Siellä minua ei lyöty, mutta valehtelijaksi ja varkaaksi syytettiin usein.
Kun muutin lukion jälkeen opiskelemaan toisella paikkakunalle, ahdistus ja masennus nousivat pintaan. Hain apua yths:ltä, jossa useamman yhteydenoton ja viimein puhelimessa itkettyäni pääsin juttelemaan psykologin kanssa. Hänen kommenttinsa olivat tyyliin "eikös se fyysinen kurittamien ollut sallittua vielä 80-luvulla" ja "eikö sinua yhtään helpota että tiedät että pahempaakin on tapahtunut" (minähän en vammautunut fyysisesti ym.) sekä muuta yhtä käsittämätöntä. Tuli sellainen tunne että tämä vanha psykologi(?) nainen olisi itsekkin joskus syyllistynyt lasten pahoinpitelyyn.
Noh, edelleen noi tapahtumat ahdistavat toisinaan ja kokemukset ovat tehneet minusta todella aran vieraiden ihmisten suhteen. Muuten menee hyvin, teen yliopistotutkintoani vastaavaa työtä, minulla on hyvä parisuhde ja pieni lapsi. Silti tunnen itseni huonommaksi kuin muut.
et varmasti ole! Tiedän, että tiedät sen itsekin, mutta se painolasti jota sisälläsi kannat, on niin inhimillistä. Kuinka paljon tässä maailmassa on lapsia, jotka ovat vahvempia kuin vanhempansa, mutta silti heidän tekojensa/tekemättömyyksiensä takia hauraita ja särkyviäkin? Oma tarinani ei ole sieltä pahimmista päästä, olin alkoholistin ja mielenterveyshäiriöisen lapsi, laiminlöyty, lasteenkodin kautta sijaiskotiin PÄÄSSYT. Kaikesta tuosta on jäänyt sisimpääni jokin sellainen ulkopuolisuuden tuntu, en oikein missään tunnu olevan samanlainen kuin muut (mikä sekin on tavallaan näkö- tai kokemusharja, monilla saattaa olla samanlaisia fiiliksiä). Mutta että siis että pienenä kaltoinkohdeltu olisi oikeasti huonompi kuin muut, NO WAY! Siksi ei lasta lyödä, siksi ei jätetä huomiotta, siksi ei haukuta ja parjata, että aihetta olisi, että olisi millään lailla lapsen syytä tuo kaikki. Mutta se jälki jää, ymmärrän. Toivon, että se pienenee, ohenee, muuttuu merkityksettömäksi jossakin vaiheessa.
Isä joi paljon alkoholia, hakkasi minua remmillä, tukisti rajusti, pahoinpiteli myös äitiä ja koiraamme. Äiti otti eron, jonka jälkeen elin suht normaalia lapsuutta. Olen myös aika epävarma ja vetäytyvä ihminen luonteeltani.
Isän kanssa en ole missään tekemissä. Hän on täysin alkoholisoitunut ja rukoilee, että saisi nähdä lapsenlapsensa, mutta en halua sitä ihmistä enää elämääni enkä lasteni elämään. Kuolkoon pois.
kohdellut sinua hyvin eikä oikeudenmukaisesti. Silti, jotenkin minusta tuntuu, että saisit omaan elämääsi enemmän sisältöä, sisäistä lujuutta kuin tekisit juuri päinvastoin kuin nyt: antaisit isän valvotusti nähdä lapsenlapsensa. Menneitä ei muuttaa voi, tulevaisuutta ei tiedä, mutta ns. hyvillä teoilla on merkitystä ja anteeksiannon suurin voima saattaa kohdistua juuri itseesi eli itse voit päästää demoneistasi irti. Miltä tämä kuulostaisi?
tuo paska isä saisi miettiä miksi ei saa tavata lastenlastaan, aivan oikein hänelle, tekisin itse samoin.
Menneitä ei muuttaa voi, tulevaisuutta ei tiedä, mutta ns. hyvillä teoilla on merkitystä ja anteeksiannon suurin voima saattaa kohdistua juuri itseesi eli itse voit päästää demoneistasi irti. Miltä tämä kuulostaisi?
(en ole tuo jolle kommentoit)
että sosiaalivirastosta löytyy kyllä runsain mitoin energiaa kaikkeen muuhun.
Esimerkiksi adoptioyksikkö tutkii hakijoita uutterasti ja sitkeästi aikaa ja vaivaa ja työntekijöitä säästämättä!
Ja eikä siinä vielä kaikki: Lapsen saannin jälkeiset seurantamäärätkin on nyt nostettu kahdeksaan. Eli adoptiolasta käy möllöttämässä työntekijäkaksikko yhteensä 32 työtuntia.
Perheissä - jotka sossu itse on jo kertaalleen vuosien syynissä hyväksynyt.
Ilkeä ihminen väittäisi, että sossu tässä nyt keksii itselleen siistiä sisähommaa, kun adoptiolasten määrät ovat romahtaneet.
Aiemmin nimittäin seurantakäyntejä oli kaksi, ne teki yksi ihminen ja aikaa käytettiin 30 TUNTIA VÄHEMMÄN KUIN NYT.
Mutta tärkeintä ja olennaisinta kai siellä lienee, että mappeja syntyy ja tädit _näyttää_ kiireisiltä...
mutta tarkoitat varmaan, että mummo pelasti klaverisi eikä päinvastoin, kuten otsikkosi sanoo.