Pitkittynyt avioero ja paniikki yksin jäämisestä (3n lapsen kanssa)

Mistä saan tsemppiä ja voimaa? Miehelläni oli toinen nainen (10 v nuorempi yökerhossa tavattu, lapsia hänelläkin). Ei mitään elämänkumppaniainesta vaan mahtavaa seksiä kuulemma ja ihailua miehelleni. Sitä ennen jo oli ongelmia. Meillä on kolme pientä lasta, yhdellä pitkäaikaissairaus. Mies töiden takia paljon poissa (yli 160 työpäivää), minä myös töissä. Olen ollut onneton liitossamme enkä mikään ilopilleri todellakaan, olen myös tyytymättömyyteen taipuva eli vikaa minussakin. Pariterapiaan mies ei halunnut, kun uskottomuus paljastui kävimme muutamaan kertaan, mutta hän oli niin negatiivinen eikä osannut sanoa haluaako jatkaa ettei siitä tullut mitään. Nyt eroa jahkattu kuukausitolkulla. Välillä olen heittänyt hänet ulos, välillä taas kotona kun en pärjää arjen kanssa yksin. Tai olen siis viikon päästä niin poikki että voisin hypätä parvekkeelta (yöherätykset, sairaan lapsen hoito..). Toivoa ei miehen puolelta ole. Silti haluaisin jollain tasolla, että perheemme pelastuisi. Erityisesti lasten takia ja arjen jota on mahdoton pyörittää yksin. Joka toinen päivä olemme ystäviä, lohdutamme toisiamme, joka toinen päivä riitelemme ja räjähdän hallitsemattomasti. Olen ollut lopen kyllästynyt mieheni tympeyteen, negatiivisuuteen, epäsosiaalisuuteen, valitukseen, ihmisten halveksuntaan, minun väheksyntääni ja erilaisiin kasvatuskäsityksiimme niin monta vuotta. Ja nyt näen vain hyvän hänessä ja hänen läsnäolossaan. Onko normaalia surutyötä? Miten olette pärjänneet lasten kanssa yksin eroäidit? Miltä avioero on tuntunut sitten oikeasti? Nyt olen aivan paniikissa, kun se jota olen salaa uskaltamatta edes sanoa itselleni ajatellut, toteutuukin.