Onko mielestäsi järkevää ajatella opintoja sillä tavalla,

yksikin vuosi puolilla tuloilla on iso asia. Viisi vuotta on puoli vuosikymmentä!

että ikää meillä on kolmenkympin molemmin puolin, mies minua jokusen vuoden vanhempi. Mies valmistui juuri, ja on tähän mennessä opiskellut kaksi ammattia itselleen, tosin enimmät opintonsa teki ennen kuin tapasimme ja sen jälkeen on tehnyt töitä pääasiassa. Nyt jatkoi opintonsa päätökseen ja on ihan ok-palkkaisessa duunissa, opettajan hommia.



Minä olen vetkutellut omien opintojeni kanssa jo silloin ennen kuin olimme lyöneet hynttyyt yhteen, ja haluaisin nyt vaihtaa alaa kokonaan, aloittaa alusta mutta se tarkoittaisi sitä viittä vuotta opintoja. Tällä aikaa kun mies on tehnyt töitä ja omia opintojaan, minä olen ollut matalapalkkaisissa töissä ja äitiyslomalla, hoitovapaalla jne, käytännössä olemme eläneet enemmän miehen tuloilla mutta on minulla jonkin verran tuloja ollut koko ajan omien hlökoht menojen kattamiseksi. Olen sitten kuitenkin hoitanut kodin. Miehellä on omissa nimissään asuntolainaa. Mielestäni monikin perhe tässä ihan meidän lähipiirissämme pärjäilee niin, että toinen on kotona lasten kanssa ja toinen tekee vastaavia töitä kuin mieheni nyt, tai vastaavasti molemmat puoliskot matalammin palkatuissa töissä, osa-aikaisena, pätkätyösuhteissa tms., joten mielestäni olisi ihan mahdollista meidänkin pärjätä ja minun ns. vaihtaa alaa. Jotain opintoja minun on kuitenkin jatkettava, joten kyse on vaan siitä että montako vuotta niitä on...

miten todennäköistä on työllistyminen tai edes se opintoihin pääseminen? voiko tossa tehdä jotain töitä samalla, tai pystyykö tekemään oman alan töitä jo ennen valmistumista? montaka muksua teillä on, aiotteko tehdä lisää ja missä vaiheessa? miten jos jatkaisit omat opintosi nyt loppuun, olisiko eri asia jäädä äityslomalle töistä kuin että olisit opiskelijana äitiyslomalla minimirahalla? vai onko lapset tässä tai eikö se viiden, kuuden, seitsemän vuoden ikäero haittaa?

eli siitä, pärjäisitteko kun opiskelet.



Mun mies on ihan samanlainen. Se on DI, mutta on alkanut harmitella ettei hakenut lääkikseen. Mutta nyt ei kuulemma enää voi, koska siinä menettäisi niin paljon tuloja.



Minusta tuo on typerästi ajateltu, sillä pärjäisimme hyvin muutaman vuoden vain minun palkallani. Minusta tärkeää on se, että viihtyy työssään. Mutta mun mies on muutenkin ihan friikki laskemaan rahoja, se pitää excel-taulukkoa meidän tuloista ja menoista, ihan pienimmistäkin...

siksi olen valmis nostamaan opintolainaa, että saan kitkuteltua yliopiston loppuun. Perheellisenä joutuu toki opiskelemaan nopeaan tahtiin, juuri taloudellisen tilanteen vuoksi.

Kutonen, minun mies myös on DI, ja kai se näkyy tässäkin asiassa :).



Seiska, meidän molempien mielestä opiskelu on sijoitus tulevaisuuteen, mutta minun mielestäni voi opiskella myös "huvin vuoksi", vaikkakin tässä tapauksessa hyvin työllistävään ja ihan rahakkaaseen ammattiin tähdäten... Minun toistaiseksi oma alani on vähän vähemmän rahakas, vähän vähemmän varmasti työllsitävä, mutta kuitenkin ihan ok. En ole lainkaan kunnianhimoinen, en osaa ajatella että miten se ura sitten ja niin pois päin, ajattelen vain että jos olisi kiinnostavat opiskeluvuodet, ja lopulta sitten saisi tehdä mukavia töitä järkevillä tunneilla ja rahaakin olisi vähän enemmän kuin näissä hanttihommissa. Mies arvioi tätä näköjään pelkästään sen suhteen, montako opintopistettä ja miten varma työllistyminen ja miten monta kuukautta yksillä tuloilla. Vaikka ei hän itsekään ole mitenkään järkevästi aikanaan opiskellut, tehokkaasti kylläkin hetkellisesti, mutta sitten taas jättänyt paljon asioita kesken, viime tippaan ja sen takia opinnot roikkuivat. Ja hän on nyt tätä uutta "uraa" aloittaessaan saman ikäinen kuin minä olisin uudelta alalta valmistuessani.