miksi nainen haluaa elää niin että on miehestä riippuvainen?

asunut miehen kanssa nyt 2v eikä oo enää omaa elämää lainkaan. Ei voi tulla kaffille, ei kävelylle, ei leffaan. Istuvat vain kahdestaan illasta toiseen käsi kädessä, kauppaankin menevät yhdessä. Olen yrittänyt sanoa että JOS suhde joskus loppuu niin elämä voi tuntua tyhjältä. Jokainen suhteessa ollut myös tietää että ehkä viiden - kymmenen vuoden päästä on ihan kivaa että on myös oma elämä ja omat kaverit.

jotka HALUAISIVAT omaa elämää mutta ovat niin tossun alla, se on vielä traagisempaa.

Oma äitini oli kotirouva ja erittäin tyytyväinen. Hän on kuten minäkin sen luonteinen ettei yleensäkään välitä kauheasti menoista ja harrastuksista vaan tykkää olla kotosalla. Mies ja lapset ja jotkut yhteiset tekemiset kuten matkat riittävät mainiosti. Ja miksipä sitä töissä haluasii käydä jos ei ole taloudellinen pakko, en minä ainakaan haluaisi. Valitettavasti minulla on pakko koska olen perheen pääelättäjä, miehellä on pieni palkka.



Tuo "mitä jos kupla puhkeaa" - no, itse uskon että kyllä elämä siinäkin tapauksessa kantaa. En minä sitä etukäteen murehtisi. Aina voi hankkia uuden ammatin, mennä johonkin hommiin vaan, en usko että on ikää jossa ei voisi pakon edessä aloittaa alusta ja onnistua.

nyt on uusavuttomien yhteiskunta, joo - sen tiedetään jo mutta ihmettelen suuresti miksi jotkut naiset HALUAVAT elää miehen kautta tai miehen kanssa ilman ns omaa elämää. Hurjan paljon joilla ei minkäänlaista omaa elämää, omia harrastuksia, ystäivä, menoja. Eivät melkein liiku lasten kanssa missään jos mies ei mukana. Mitä jos se päivä tulee eteen (tuleehan se joka pv perheissä missä ei ole ikinä odotettukaan sellaista) että kupla puhkeaa, mitä nämä naiset sitten? ei ole mitään...mielestäni on traagista mutta myös naisten kannalta erittäin alentavaa. Ja toiset ihan HALUAVAT elää näin...

Tätä samaa ihmetelly tosi monta kertaa. Huh.. perässä vedettäviä.

käyn yksin kyläilemässä kun miestä ei kiinnosta. toisaalta en halua mennä viikonloppuriennoille ilman miestäni (jos en ole erikseen sopinut esim. parhaiden kavereiden kanssa) koska tunnen itseni yksinäiseksi silloin. olemmen olleet näin yhtä jo 6 vuotta :) rakastamme toisiamme. jos eroan, täytyyhän sitä silloin jotain muuta elämääkin keksiä, mutta edelleen se tunne että saa raskaan työpäivän jälkeen mennä oman kullan kainaloon kotiin, en kaipaa silloin mitään muuta!

Näitä tapauksia löytyy omasta kaveripiiristäni liikaa... Miehellä on kyllä menoja, mutta naiset hoitaa kotona lapsia tms. tyttökaverin luo ei voida tulla ilman miestä kylään, vaateostoksille mies aina mukaan, harrastukseenkin täytyy mies houkutella mukaan. kavereille soitellaan silloin, kun mies on matkoilla tai omassa harrastuksessa. Muutoin ei sitten kavereihin pidetä yhteyttä.

Kai jokainen saa elää elämäänsä niinkuin haluaa!

Ajatteles, nämä naiset voivat olla hyvinkin onnellisia ja tyytyväisiä omaan elämäänsä...hui kauhistus!

Elä sinä vain omaa elämääsi niinkuin haluat ja anna toistenkin elää rauhassa.

Oma paras ei ole toisen paras :)

1: Alistava mies

2: Nainen ei uskalla kantaa vastuuta, joten antaa miehen päättää kaikesta = nainen halukkaasti luopuu itsemääräämisoikeudestaan



Halveksin molempia ryhmiä, niin naisia kuin miehiä, jotka haluavat tai suostuvat tällaiseen. En itse suostuisi alistetuksi, enkä kantamaan kaikkea vastuuta perheessä. Ja noita 2-ryhmän raukkoja on miehissäkin.

1: Alistava mies 2: Nainen ei uskalla kantaa vastuuta, joten antaa miehen päättää kaikesta = nainen halukkaasti luopuu itsemääräämisoikeudestaan Halveksin molempia ryhmiä, niin naisia kuin miehiä, jotka haluavat tai suostuvat tällaiseen. En itse suostuisi alistetuksi, enkä kantamaan kaikkea vastuuta perheessä. Ja noita 2-ryhmän raukkoja on miehissäkin.

No, voi voi, luuletko olevasi jotenkin "kova jätkä" ?. Mahtaa sun ukkosi olla melkoinen nössö.

1: Alistava mies 2: Nainen ei uskalla kantaa vastuuta, joten antaa miehen päättää kaikesta = nainen halukkaasti luopuu itsemääräämisoikeudestaan Halveksin molempia ryhmiä, niin naisia kuin miehiä, jotka haluavat tai suostuvat tällaiseen. En itse suostuisi alistetuksi, enkä kantamaan kaikkea vastuuta perheessä. Ja noita 2-ryhmän raukkoja on miehissäkin.

No, voi voi, luuletko olevasi jotenkin "kova jätkä" ?. Mahtaa sun ukkosi olla melkoinen nössö.

Kerroin etten suostu kantamaan kaikkea vastuuta. Vastuu jaetaan tasan ja parisuhteen on oltava tasa-arvoinen ja meillä näin onkin. Miksi sinä nautit lapsen asemasta omassa perheessäsi?

1: Alistava mies 2: Nainen ei uskalla kantaa vastuuta, joten antaa miehen päättää kaikesta = nainen halukkaasti luopuu itsemääräämisoikeudestaan Halveksin molempia ryhmiä, niin naisia kuin miehiä, jotka haluavat tai suostuvat tällaiseen. En itse suostuisi alistetuksi, enkä kantamaan kaikkea vastuuta perheessä. Ja noita 2-ryhmän raukkoja on miehissäkin.

No, voi voi, luuletko olevasi jotenkin "kova jätkä" ?. Mahtaa sun ukkosi olla melkoinen nössö.

Kerroin etten suostu kantamaan kaikkea vastuuta. Vastuu jaetaan tasan ja parisuhteen on oltava tasa-arvoinen ja meillä näin onkin. Miksi sinä nautit lapsen asemasta omassa perheessäsi?

en ole missään lapsen asemassa, mutta tasa-arvo ei paljon kiinnosta. Hommia tekee se kuka ehtii eikä siinä mietitä tasa-arvoja.

mutta ongelma on kaltaisesi nestepäät, joiden mielestä elämän voi elää vain yhdellä tavalla; sillä millä juuri te sitä suorittaen elätte (useinkin siihen liittyy aivan maaninen suorittaminen ja päteminen oikeinelämisellä sekä muiden, jotenkin toisenlaisten, äänekäs sortaminen). Antakaa ihmisten olla ja tehdä omia valintojaan! Mitä ***** se teille edes kuuluu!



Se mikä tuo onnen ja tasapainoisen perhe-elämän toisille, voi olla jotakin ihan muuta teillä, ja sehän on ok kaikin puolin. Ette vaikuta onnellisilta alkuunkaan kun olette niin kärkkäästi haukkumassa toisella tavalla toimivia ihmisiä. Tuo on tosi narttumaista ala-arvoista käytöstä, mutta sitähän palsta tursuaa.



Olkaa millaisia olette, se on ihan ok tasan niin kauan kunnes käytte muita haukkumaan!

Minulla ei ole paljon ystäviä, joten liikutaan usein perheenä. Liikuntaa harrastan kyllä yksin. Myös taloudellisesti olen riippuvainen miehestäni, sillä hän on perheen ainoa palkansaaja kun minä opiskelen. Toisaalta olisi ollut hullua jättää käyttämättä tilaisuus opiskella unelma-ammattiin vain sen takia, että jään riippuvaiseksi miehestä.



Toisaalta ajattelen mieheni olevan riippuvainen tietyllä tapaa minusta. Hänelle on laaja ystävä- ja työkaveripiiri, hän urheilee monipuolisesti ja tapaa ystäviään, mutta olen ainoa ihminen kenelle hän pystyy puhumaan. Olemassa oloni on siten hänelle erittäin tarpeellista.



Olen ehkä myös vanhanaikainen, että tietty riippuvuudenaste mielestäni kuuluukin avioliittoon. Jos tulee ero, se sattuu, sitä itketään, käydään pohjalla ja noustaan sieltä taas vahvempana ihmisenä. Kuten joku edellä jo mainitsi, uskon elämän kantavan. Kaikkeen voi yrittää varautua, mutta helpottaako se sitten oikeasti kun tosipaikka tulee?

Mulla on oma yritys, jota pyöritän kotoa käsin ja saan siis ihan normipalkkaa, joten taloudellisesti en ole miehestä riippuvainen, vaikka kyllä hänellä on paljon isompi palkka kuin mulla.



Kun lapset oli pieniä, olin aika pitkään kotona. Vaikka siis teen töitä kotona (lapset on koulussa), en sittenkään kaipaa juurikaan menoja. Harrastan lukemista, juoksua, käsitöitä, puutarhan hoitoa, pyöräilyä, hiihtoa. En vaan hirveästi kaipaa muita ihmisiä. Mulla on pari läheistä ystävää, joiden kanssa soitellaan ja silloin tällöin tavataan. He ovat tällaisia samanlaisia kotihiiriä.



Mies ja lapset on mulle todella tärkeitä ja ollaan tosi paljon yhdessä. Miehellä on harrastuksia jonkin verran, mutta kyllä hänkin kotona viihtyvää sorttia on. Ollaan oltu yhdessä jo reilusti yli 20 v ja edelleen viihdytään yhdessä. Mies ei mitenkään määräile mua, saisin elää ihan niin menevää elämää kuin haluan, mutta kun en halua.



Jos jään joskus yksin, niin se on sen ajan murhe, olen selviytynyt elämässäni parista suuresta kriisistä, ja uskon että selviäisin yksinjäämisestäkin. Ystäväni jäi yksin ja hän oli vielä kotirouva, ei autoa ei ajokorttia. Hyvin hän on selvinnyt ja sanoo nyt olevansa todella onnellinen. Hän löysi töitä, osti pienen talon ja elelee edelleen kotikeskeistä elämää, mutta kuulemma mieskin kelpaa jos kohdalle sattuu.

ja jokainen eläkööt elämäänsä niinkuin itse haluavat, joillekkin riittää se oma koti ja mies ja lapset, toiset ovat itsenäisempiä ja tekevät muutakin...antakaa kaikkien kukkien kukkia...

naista ja olen sentään jo 51 vuotias. Olen asunut maalla ja useissa kaupungeissa ja ikinä ei ole tuollaista naista vastaan tullut.

Kerro missäpäin tällaisia naisia tapaat. Olisi kiva tietää.

nyt on uusavuttomien yhteiskunta, joo - sen tiedetään jo mutta ihmettelen suuresti miksi jotkut naiset HALUAVAT elää miehen kautta tai miehen kanssa ilman ns omaa elämää. Hurjan paljon joilla ei minkäänlaista omaa elämää, omia harrastuksia, ystäivä, menoja. Eivät melkein liiku lasten kanssa missään jos mies ei mukana. Mitä jos se päivä tulee eteen (tuleehan se joka pv perheissä missä ei ole ikinä odotettukaan sellaista) että kupla puhkeaa, mitä nämä naiset sitten? ei ole mitään...mielestäni on traagista mutta myös naisten kannalta erittäin alentavaa. Ja toiset ihan HALUAVAT elää näin...

Olin todella kyllästynyt entiseen kaveriporukkaani. Juoruilevia akkoja, joilla ei ollut sisältöä elämässä. Roikuin mukana, ettei tarvi olla yksin.

Kun tapasin mieheni, huokaisin helpotuksesta kun sain jäädä pois siitä porukasta. Miehen kautta tutustuin toisenlaisiin ihmisiin eri harrasteporukoissa.

Ei ole tullut vanhoja kavereita ikävä. Onneksi pääsin heistä eroon. Ehkä jopa sinusta.

asunut miehen kanssa nyt 2v eikä oo enää omaa elämää lainkaan. Ei voi tulla kaffille, ei kävelylle, ei leffaan. Istuvat vain kahdestaan illasta toiseen käsi kädessä, kauppaankin menevät yhdessä. Olen yrittänyt sanoa että JOS suhde joskus loppuu niin elämä voi tuntua tyhjältä. Jokainen suhteessa ollut myös tietää että ehkä viiden - kymmenen vuoden päästä on ihan kivaa että on myös oma elämä ja omat kaverit.

nyt on uusavuttomien yhteiskunta, joo - sen tiedetään jo mutta ihmettelen suuresti miksi jotkut naiset HALUAVAT elää miehen kautta tai miehen kanssa ilman ns omaa elämää. Hurjan paljon joilla ei minkäänlaista omaa elämää, omia harrastuksia, ystäivä, menoja. Eivät melkein liiku lasten kanssa missään jos mies ei mukana. Mitä jos se päivä tulee eteen (tuleehan se joka pv perheissä missä ei ole ikinä odotettukaan sellaista) että kupla puhkeaa, mitä nämä naiset sitten? ei ole mitään...mielestäni on traagista mutta myös naisten kannalta erittäin alentavaa. Ja toiset ihan HALUAVAT elää näin...

Yleensä tuohon yhtälöön tehtaillaan vielä liuta lapsia ja ollaan NIIIN onnellisia kun ollaan vaan perheen kesken. Pikkusen erakoidutaan, ja tuudittaudutaan turvallisuudentunteeseen, että tämä jatkuu ikuisesti.

Ja sitten kun ei jatkukaan, ollaan kusi sukassa, kun ei ole koulutusta, ei työtä, ei rahaa, ei sosiaalista verkkoa...

Ei käy edes sääliksi, lähinnä moinen tyhmyys suututtaa.

mutta ongelma on kaltaisesi nestepäät, joiden mielestä elämän voi elää vain yhdellä tavalla; sillä millä juuri te sitä suorittaen elätte (useinkin siihen liittyy aivan maaninen suorittaminen ja päteminen oikeinelämisellä sekä muiden, jotenkin toisenlaisten, äänekäs sortaminen). Antakaa ihmisten olla ja tehdä omia valintojaan! Mitä ***** se teille edes kuuluu!

Se mikä tuo onnen ja tasapainoisen perhe-elämän toisille, voi olla jotakin ihan muuta teillä, ja sehän on ok kaikin puolin. Ette vaikuta onnellisilta alkuunkaan kun olette niin kärkkäästi haukkumassa toisella tavalla toimivia ihmisiä. Tuo on tosi narttumaista ala-arvoista käytöstä, mutta sitähän palsta tursuaa.

Olkaa millaisia olette, se on ihan ok tasan niin kauan kunnes käytte muita haukkumaan!

Aika harvoin tälläkään palstalla ollaan itkemässä sitä, että voi voi, mulla on talous kunnossa ja työpaikka ja mieskin on ihan hyvä isä siinä kohtaa jos ero tulee.

Sen sijaan jatkuvasti täällä vingutaan sitä, kun itse ollaan perse levällään kotona monen lapsen kanssa, eikä mies joko tee mitään, tai sitten on tulossa ero, ja akalla ei ole mitään saumaa ylläpitää elintasoaan.

Että kyllä, se on naurettavan tyhmää heittäytyä vuosikausiksi kotirouvaksi, ja siitä on todella varoittavia esimerkkejä lähipiiristäkin.

yhteiset mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ja yhteisiä kaveripariskuntiakin löytyy. Mutta kyllä kai me yksinäänkin sentään liikutaan, ainakin kauppareissut, ei tulis mieleenkään ottaa miestä ja lapsia mukaan jos ne voi jättää kotiin :)



Ja kavereideni luona kahvittelen ihan itsenäisesti, samoin mies omien kavereidensa kanssa. Me viihdytään yhdessä ja nautitaan toistemme seurasta, edelleen 12 vuodenkin jälkeen. Ei sille mitään voi jos se jotakuta häiritsee tai tekee meistä toissistamme riippuvaisia muiden silmissä, olkoon niin.