Onko kaksisuuntainen mielialahäiriöinen hullu tai sekopää?

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei tietääkseni ole pahempi kuin yksisuuntainen.

ihmisestä, sen luonteesta, lääkityksestä, muusta hoidosta ja hoitomyönteisyydestä. Ja tietty, että onko päihderiippuvuutta tai rikollistaustaa.



T: kaksisuuntainen, joka ei ole ainakaan sekopää;)Lääkitys siis kohdillaan ja elämä ihan mukavasti mallillaan;)

ihmisestä, sen luonteesta, lääkityksestä, muusta hoidosta ja hoitomyönteisyydestä. Ja tietty, että onko päihderiippuvuutta tai rikollistaustaa.

T: kaksisuuntainen, joka ei ole ainakaan sekopää;)Lääkitys siis kohdillaan ja elämä ihan mukavasti mallillaan;)

Ja miten nyt menee?

olin lukiolainen, kun 1. syvä masennus tuli.

Nyt menee ihan mukavasti, mutta monta vaikeaa masennusta olen joutunut kyntämään läpi. Lapsia on 2 ja ihana mies, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta. Eletään päälle päin keskiluokkaista elämää. Olen ylioppilas ja amk-koulutus pohjalla. Nyt suoritan toista amk-tutkintoa ja teen keikkatyötä. Lapset alakoululaisia.

Sairastuin parikymppisenä kun olin petollisen miehen kanssa suhteessa. Ensiksi oli vaan masentuneisuutta, myöhemmin niiden välissä hypomaniajaksoja. En ole koskaan ollut osastohoidossa. Koen olevani terve, nyt ikää 37 vuotta. Edelleen minulla lääkitys kuitenkin on. Olen ammatiltani lääkäri ja väitellyt tohtoriksi. Kaksi ihanaa lasta ja mies, omakotitalo, koira ja maasturiauto ;) Siis tavallista perhe-elämää.

ne entisajan "hullut" sai sairastaa omin nokkineen, nykyisin on lääkkeet, jotka tasavat vointia.

Minulla on takana useita sairaalareissuja. Tosin aika harva näistä osastojaksoista tietää ja osaa edes arvata. Vaikka tauti ei näy päälle päin (paitsi vakavat masennustilat), on se läsnä valitettavasti koko ajan. Meilläkin nuo samat keskiluokkaisuuden symbolit kuin kohtalotoverillani;) Minkälainen lääkitys sinulla on lääkärinainen?:)

mutta olen tuntenut muutaman, joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen pohjalta vastaan. Kun lääkitys on kunnossa, ei voi ulkopuolinen tietääkään, että tällainen diagnoosi on. Ongelma on siinä, että jos on lisäksi päihdeongelma, niin päihteidenkäyttö ei sovi lääkityksen kanssa ja silloin kyky ottaa oma elämä hallintaan voi luisua hyvin nopeasti raiteilta. Sitten on niitä, jotka eivät halua käyttää lääkitystä ja siinä on aina riskinsä, miten isot mielialavaihtelut vaikuttavat vaikkapa lapsiin, jos kyseessä on yh eikä siten ketään toista "pelastamaan" mahdollisesti överiksi menevää tilannetta.

T: alunperin kolmonen

Mulla on lääkityksenä ollut jo vuosia Ketipinor 400mg ja sillä olen hyvin pärjännyt. Osaan myös kuunnella itseäni ja mieltäni hyvin ja tiedostan melko hyvin milloin käyttäydyn hypomaanisesti. Tällaiset tilanteet liittyvät minulla ensisijaisesti shoppailuun. Tulee impulsiiviseksi ja voisi käyttää paljon rahaa nopeasti ja turhuuteen. Siksi mulla on itselleni sellainen sääntö, että mitään heräteostoksia en salli. Työn kannalta hypomaniajaksot ovat tuotteliaita. Voin lukea artikkeleita ja kirjallisuutta hyvällä keskittymiskyvyllä melkein läpi yön. Koitan kuitenkin pitää säännölliset nukkuma-ajat.



Miten kuvaisin sairautta sellaiselle kenellä sitä ei ole... Bipolaaristen pitää tietoisesti aina ajatella miten kontrolloida tunteitaan, koska sekä ilot että surut tulevat esiin voimakkaampana kuin terveellä ihmisellä. Lääkitys auttaa niin, että voi elää tavallista täysipainoista elämää. Kuitenkin omaa mieltä pitää jatkuvasti kuunnella ja tiedostaa onko kyseessä depressiivinen jakso vai impulsiivinen hypomania. Välillä se on työlästä ja uuvuttavaakin, mutta samalla mielenkiintoista ja kiehtovaakin.. Ihmismieli on ihmeellinen asia ja siitä on niin paljon vielä tietämättä.

onko sinulla Seroquel Prolong vai ihan Ketipinor? Minulla on 3 lääkettä eli Lito, Seroquel Prolong ja Cipralex. Vuosia minulla oli 'vain' Lito, mutta kahden viimeisen masennuskauden jäljiltä nuo 2 lisää. T: Kohtalotoveri, joka odottaa läpimurtoa psyk.kirurgian alalla;)

minulla on ollut mutta nykyään tulen hyvin 2suuntaiseni kanssa toimeen :) Yksi pitkä yli puolen vuoden sairaalajakso takana. Lääkityksenä Seroquel prolong 300, Lamictal 200, Deprakine 900, Sepram 20 ja Ketipinor 125mg.



En mielestäni ole hullu. Ainoastaan silloin jos on psykoottisia oireita, mutta ketiapiinilla nekin ovat pysyneet poissa.

Olen 46-vuotias nainen. Olen mielestäni aina ollut "erilainen", kiivas, äkkipikainen, huono keskittymään, mutta toisaalta luova ja idearikas. Ensimäisen tunnistettavan masennuksen sairastin 19-vuotiaana saatuani esikoistyttäreni. En tajunnut sitä itse eikä kukaan muukaan enkä enää muista miten pääsin ylös masennuksesta. Elämäni aikana minulla on ollut useita masennusjaksoja, joita on hoidettu terveyskeskuslääkärien avulla milloin mitäkin lääkettä käyttäen. Terapiassa en suostunut nuorempana käymään, mutta nyt ymmärrän, että ymmärtääkseni itseäni ja sairauttani minun on suostuttava käymään terapiassa.



Nyt olen vihdoin ja viimein päässyt erikoislääkärin hoitoon ja oloni on ollut pitkään parempi kuin vuosiin. Minulla on nyt diagnosoitu vaativuuspersoonallisuushäiriö ja ilmeisesti tulee myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Söin aiemmin pari vuotta Venlafaxin-masennuslääkettä, nyt olen siirtymässä Litoon. Minulla on ollut vuosien varrella jos minkälaisia lääkityksiä, joita terveyskeskuslääkärit ovat määränneet. Apua en niistä ole saanut, johtuen kai siitä, etten sairasta pelkkää masennusta vaan masennuksen hellittäessä luisun täysin vastapäiseen olotilaan.



Pääsen myös oikeaan terapiaan, jossa huomioidaan myös tuo vaativuuspersoonallisuushäiriö. Aiemmin olen (silloin kun olen) käynyt terveyskeskuspsykologin luona keskustelemassa enkä ole kokenut saavani siitä apua. Toivonkin sydämeni pohjasta, että kun saan oman terapeutin, saan häneltä apua tulla toimeen sairauteni kanssa.



Välillä tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, viimeksi pari kuukautta sitten, kun nuorimmaisen, ainoa kotona oleva lapseni muutti isänsä luo. Monet itkut olen asiasta itkenyt, vaikka ymmärränkin, että vaikea minun kanssani on elää, koska en tosiaankaan ole aikapäiviin ollut kykenevä vanhemmaksi. On myös erittäin lannistavaa kun tiedän, että nyt 14-vuotias tyttäreni kasvaa aikuiseksi isänsä ja tämän vaimon kanssa. Tuntuu, että hän vieraantuu minusta.



Työelämässä en ole pärjännyt. Toisissa tehtävissä olen viihtynyt jopa kolmekin vuotta, mutta aina lopulta olen kyllästynyt tai riitaantunut ja lähtenyt itse. Vaaativuuspersoonallisuushäiriö on ollut suurin este menestyä työssä, sillä vaativuuteni kohdistuu kaikkeen ja kaikkiin. Minulla on ideaalikuva siitä, miten työt täytyy tehdä ja millaisia työkavereiden ja esimiesten on oltava. En voi hyväksyä mitään epärehellistä enkä epätasa-arvoisuutta. En halua toimia vastoin lakia ja asetuksia enkä tietenkään suostu toimimaan niin, että koen muiden kokevan vääryyttä. Tiedän, että tässä suhteessa en tule muuttumaan, joten pelkään sairasloman loppumista ja työnhakuun siirtymistä. Toisaalta pelkään myös eläkkeelle joutumista, koska koen sen tuomioksi lopulliseen köyhyyteen.



On myös eräs asia, josta olen kärsinyt viimeiset vuodet, nimittäin seksuaalinen haluttomuus. Maanisissa vaiheissa olen ollut hyvin seksuaalinen ja olemme silloin eläneet mieheni kanssa ihania aikoja. Lääkkeiden takia minulla kyllä on ollut tasainen mieliala, mutta seksi ei kiinnosta yhtään. En kiihotu ja orgasmin saaminen on vaikeaa. Koska ainakin vielä muistan, miten ihanaa on haluta puolisoaan, kärsin tästä suunnattomasti. Siksi ajattelen joskus, että miksen voisi vain hulluilla, kun sitten saisin ainakin ajoittain kokea seksuaalista tyydytystä. Seksin menettäminen on mielestäni kallis hinta siitä, että pysyisin työkykyisenä.



Työkykyisyydestä puheenollen: Olen vihainen siitä, että aina lääkärit puhuvat työkyvyn palauttamisesta ja parantamisesta. Kukaan ei missään vaiheessa ole puhunut vanhemmuuskyvystä ja sen palauttamisesta, vaikka koen vanhemmuuden tärkeimmäksi tehtäväkseni. Siksi motivaationi työkyvyn palauttamiseen on laskenut. Olen - ja mielestäni aiheellisesti - vihainen siitä, että menetin nuorimman lapseni hänen isälleen sairauteni takia, mutta se ei tunnu ketään kiinnostavan.



Tässä on nyt tullut jonkin verran kerrottua elämästäni tämän sairauteni ja persoonallisuushäiriöni kanssa. Haluaisin kuulla, jos jolla kulla on samanlaisia kokemuksia. Erityisesti haluaisin saada neuvoja siihen, miten voisin kokea itseni onnelliseksi ja erityisesti: miten voisin taas kiihoittua ja nauttia seksistä. Kiitos mielenkiinnostasi :)

Mahtavan positiivistä sakkia täällä. Itselläni ollut Bipo 27 vuotta ennen, kun sain diagnoosin. Nyt päässyt muutaman kuukauden nauttimaan saikusta ja hyvää tekee. Aijon nauttia koko vuoden lepuutellen vuoristorata elämän rasittavuudet pois. Talousellisesti pärjään hyvin, perhe ja seksi elämä on kunnossa. Nyt ei haittaa vaikka Ketipinor tekee aamuista aikas lailla muumioimaisia, mutta mietin onko muilla kokemuksia Ketipinorista? Tällä hetkellä popsin 200mg illalla. Enkä voi olla miettimättä, jos ja kun työelämään palaan niin miten 8.00 jaksaa mitään tehdä? Psykiatrin kanssa aijon asiasta jutella muutaman viikon päästä myös. Jos kellään omia kokemuksia Ketipinorista ja bipon yhdistelmästä?

Tsemppiä kaikille Bipoille :)