Olivatko 80-luvun aikuiset näin ahdistuneita kuin nykyään?

aikaa kekkosslovakiassa, työttömyyttä oli toki silloinkin ja köyhyys näkyi aivan eri tavalla kuin nykyään. Köyhillä ei kerta kaikkiaan ollut ehjiä vaatteita ja kouluissa joutui jo sen takia pilkan kohteeksi.

Opettajien pilkkaaminen ja koulukiusaaminen oli yleisesti hyväksyttyä, toisin kuin nykyään. Jos sinulla ei ollut micmacin farkkuja ja tiettyä collegea niin turpaan tuli.

Yläasteella oppilaat jaettiin jyviin ja akanoihin vanhempien mielipiteen perusteella ja matikkaa ja kieliä opiskeltiin tasokursseissa. Suppeilta kursseilta ei voinut jatkaa kuin amikseen, jossa oli muutama linja.

Telkkarissa oli kaksi kanavaa, joista tuli surkeita ohjelmia.

Hyviä muistoja on tuosta 80-luvun lopusta, jolloin itse sain ensimmäiset työkokemukset. Helsingissä pääsi töihin heti kun vain halusi ja oli paljon helppoja hanttihommia opiskelijoille tarjolla, tosin eivät ne palkatkaan päätä huimanneet ja asunnot olivat kiven alla.

Myös yöelämä alkoi mennä vapaampaan suuntaan, mutta suurin osa baareista meni yhdeltä kiinni, juomat tarjoiltiin pöytiin, eikä lasien kanssa saanut liikkua pöydästä.

Samanlaista pelkoa työpaikan menetyksestä ei varmasti ollut kuin nykyään, mutta EU ei ole se syypää, joka tapauksessa Suomi olisi muuttunut markkinatalouden kuvioiden mukana jos emme olisi halunneet jäädä Pohjolan Albaniaksi.

missa purkaa ahdistustaan koko maailmalle. Ahdistavat asiat pysyivät paremmin piilossa pilaamasta kiiltokuvamaailmaa. Monet yhteiskunnalliset asiat ovat nykyään paremmin, kuin koskaan aiemmin ja mielikuva muka kiireisemmästä ja kilpailuhenkisemmästä ajasta on suurelta osin vain median pakottamaa potaskaa.

On aika hassua edes kuvitella, että ihmiset olisivat jonain tiettynä aikakautena tai vaikkapa jossain maassa onnellisempia kuin muualla. Kyllä ihmisellä tuppaa surujen ja onnenaiheiden määrä olemaan aika vakio, jotkut sotatilat tai kriisialueet tietysti poislukien.



Aloitin itse työelämässä 1985, ja vaikka pätkätyöt eivät olleet ihan yhtä yleisiä silloin, niin oli niitäkin ja vakityön saaminen saattoi vaatia pitkää jonotusta tai suhteita.



Opiskelemaan oli silloinkin vaikea päästä, jos himosi alalle, jonne koulutettiin vähän ja arvostetussa opinahjossa.



Siihen aikaan ihmiset stressasivat esimerkiksi aidsista ihan toisella tavalla kuin nykyään - nythän monet mieltävät sen ikäväksi, mutta teollisuusmaissa lääkityksen ansiosta voitetuksi taudiksi.



Osa teistä ei myöskään tajua, että sodanuhka ja ryssänvaara olivat vielä 1980-luvullakin aika todellisia seikkoja, ja ydinaseilla käytää sotaa pelättiin ihan tosissaan. Nyt pelätään terrori-iskuja, siihen aikaan ydinsotaa suurvaltaklikkien välillä.



Eli ulkoisiakin uhkia oli.



Työssä saattoi näin nykymittapuulla mitattuna olla leppoisampaa, mutta esim. omalla alallani tuotetaan enemmän tuotosta, mutta välineet ovat huisasti parantuneet! Eli siinä mielessä se työtahti oli ennenkin kova, kun välineet olivat paljon huonommat ja moni asia piti tehdä nykysilmin katsottuna tosi vaikealla ja hankalalla tavalla.



Ulkonäköpaineet olivat ihan samat silloin kuin nyt. Paineet hoitaa lapsia hyvin ja keksiä heille virikkeitä ja hommata omaisuutta...



-vm 1967-

Olen itsekin 80-luvun aikuinen.

että päivähoitopaikat olivat myös kiven alla, niitä ei tosiaan riittänyt kaikille ainakaan isommissa kaupungeissa vaan keskituloiset ja varakkaammat joutuivat järjestämään päivähoidon yksityisten hoitajien yms. avulla.

Ei ollut mitään kulta-aikaa sekään.

Itse aloittelin työelämässä 80-luvulla, ja jotenkin se henki oli aivan toinen. Kyllä silloinkin kiireisiä ja pitkiä päiviä painettiin ahkerasti, mutta nykyisen kaltaisesta kilpailumentaliteetista ei ollut puhettakaan. Toki pitää muistaa, että 80-luvulla elettiin yli varojen ja pohjustettiin 90-luvun lamaa, mutta kuitenkin maailma oli pikemminkin täynnä mahdollisuuksia kuin uhkia. Tuloerot olivat nykyistä pienemmät ja työsuhteet pidempiä ja vakaampia. Se varmasti tasasi paineita. Odotukset olivat myös maltillisempia, ja väittäisin, että niin oli jopa kasinotalouden kuumimpina vuosina. Tottahan silloinkin työltä ja sijoituksilta odotettiin selkeää tuottoa ja talouden jatkuvaa kasvua pidettiin keskeisenä, mutta silloin kuitenkin vielä tajuttiin, että jos tänään sijoittaa markan, niin ihan huomenna ei vielä tule kahta takaisin. Varmaan sen ajan rennompaan ilmapiiriin oli muitakin syitä kuin talous ja toisaalta rentous näkyi monessa muussaki asiassa, kuin työssä. Aikuiset antoivat lapsille ja nuorille enemmän vapauksia, vaikka kaikenlaista pahaa silloinkin oli taatusti valittavana. 80-luvulla puheisiin nousivat jupit ja city-kulttuuri, joita toteuttivat lähinnä sen ajan noin kolmekymppiset - siis sen ikäiset, jotka siinä maailmanmenossa olivat jo hyvää vauhtia vakiinnuttamassa asemaansa työelämässä. Näissä seikoissa saattaa jälkikäteen nähdä nykyisen, raadollisen kilpailu- ja pudotuspelikulttuurin enteitä, mutta kovin, kovin kirkasotsaista ja naiivia se touhuilu oli. Väittäisin myös, että rennon ilmapiirin taustalla oli hiukan tiukempi moraali. Ihan mikä tahansa ei ollut hyväksyttyä, ja selkeämmät rajat saattoivat hillitä sitä, mihin kaikkeen ihminen päänsä lykkää. Vapaa-aikaa oli enemmän ja sitä käytettiin ja arvostettiin eri tavoin kuin nykyään. Silloinkin lomamatkailtiin ahkerasti, mutta esimerkiksi lomastressistä ei silloin vielä puhuttu. Ainakin osittain huvit löytyivät vähän lähempää ja helpommin kuin nykyään. Muistan esimerkiksi, että rivitaloyhtiömme aikuiset pistivät kesäiltana pystyyn tanssit siinä pikkukadulla. Nykyään varmaan joku audimies ajaisi vartavasten paikalle rähjäämään vain siksi, että joku on tukkinut tien, jota hän ei ikinä käytä. Sanoisin vielä, että 80-luvulla nuoruuden ihannointi ei ollut yhtä kyselemätöntä kuin nykyään. Sitä, mikä on hyvää, eivät sanelleet kolmekymppiset vaan kuusikymppiset. Mielestäni se näkyi maltin korostamisena ja solidaarisuutena. Silloin oli vielä jonkinmoisissa voimissa sukupolvet, jotka olivat esimerkiksi nähneet sodat, ja ymmärsivät, että kaikkien kilpailussa kaikkia vastaan on lopulta pelkkiä häviäjiä ja että erilaisista mielipiteistä huolimatta pitää pystyä yhteistyöhön. Puhuttiin konsensuspolitiikasta, joka ehkä oli vaihtoehdotonta ja tylsää ja meidän aikamme menestyvimpien silmissä varmasti myös rajoittavaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että konsensus ei siihen aikaan tarkoittanut rajoittuneisuutta vaan sitä, että 70-luvun ankarat lakkokaudet olivat taakse jäänyttä elämää. Mitähän vielä kertoisin 80-luvun varhaisesta aikuisuudesta... junat olivat Suomessa tai Neuvostoliitossa rakennettuja ja yleensä ne kulkivat aikataulunsa mukaisesti. Ehkä VR ei erityisesti tuottanut voittoa, mutta tavallinen ihminen pääsi huomattavasti nykyistä helpommin julkisella kulkuneuvolla mieleiselleen paikkakunnalle. Sitten alkoi liikelaitostaminen ja palveluiden parantaminen, ja katso: kohta VR ei tee muuta kuin kuskaa laskuja Helsingin, Pietarin (Ah! Leningrad ja vodkaturismi!) ja Oulun välillä. Itse olin töissä pienellä huoltoasemalla, ja ehdin sitä yhden kesän johtaakin juuri ennen lamaa. Tokihan silloinkin yritystoiminnan tarkoitus oli liikevoitto, mutta silloin ei vielä joka pikkuasiasta laskutettu erikseen (laskuttaminen muuten ON kustannuserä, bisnesmiehet...). Sanotaan näin, että siihen aikaan lentoyhtiötä johtivat liikemiehet, jotka olivat myös kiinnostuneet palvelusta ja ilmaliikenteestä. Työn tarkoitus oli tuottaa palveluja ja voittoa - ei tuottaa voittoa mistä tahansa asiasta millä tahansa tavalla. Kuvani 80-luvusta on kaunisteltu, ja kuten sanoin, 90-luvun alussa kasinotalouden velat lankesivat maksettaviksi. Ehkä kuitenkin juuri 80-luvun yltiöoptimistisimmasta ilmiöstä, citykulttuurista johtui, että aikaisempien sukupolvien näkemykset solidaarisuudesta ja yhteisestyöstä kuopattiin kiireesti. Siihen minä itse yhdistän nykyisen asenteen, jonka mukaan saavutetu edut ovat yksin omaa ansiota ja muiden vaikeat elämäntilanteet heidän oma vikansa. Menestyjien kannalta mukava ajatus, kun ei tarvitse kiittää ketään. Syrjäytyneille kurja, kun kun ei ole enää sellaista auttamisen asennetta. 1980-luvun jälkeen luovuttiin siitä näkemyksestä, että jokainen on tärkeä ja että kaikilla on jotakin annettavaa. Nykyään on meitä pelinappuloita ja sitten niitä, joilla uskotaan olevan jotakin erityisen palkkion mukaista annettavaa - vaikka toisin näyttää hyvin usein olevan. Viittaan tässä nyt vaikka vielä Finnairiin, jonka johto lienee hyvä kuva aikamme ilmapiirin syistä. Tyhjästä maksetaan poskettomasti, itse työ pitäisi saada ilmaiseksi.

Peesaan täysin tekstiäsi. Aloittelin 80-luvun lopulla työelämässä ja olen nähnyt koko kurjistumisen kirjon. Varsinkin 1990-2000-lukujen taite oli todella nopeaa tehostamisen, ulkoistamisen ja erilaisen mittaamisen aikaa, jolloin itse aloin tuntea ensimmäisiä loppuunpalamisen oireita. Vaihdoin työpaikkaa, kun en enää kestänyt tahtia siinä firmassa.

80-luvulla todella "mentiin" sinne töihin, eipä juuri kummoisia hakukiemuroita ollut, saati sitten muita hakijoita. Työtahti oli oman kokemukseni mukaan inhimillinen, luppoilusta ei voinut kyllä puhua silloinkaan. Luppoilut kuuluivat sinne 50-60-luvulle, ainakin kun kuuntelin omia isovanhempiani. Kaikenmaailman puhdetöitä ehti tehdä kuulemma työn ohessa, taitaa tuolla hyllyllä olla jokunen vielä tallessakin näitä "luppopuhteita".

Koulutuksella ei ollut niin isoa merkitystä, merkonomi pankinjohtajana ei ollut mikään kummajainen. Tätä peilaan myös omista vanhemmistani, jotka opistokoulutuksella pääsivät johtaviin asemiin. 80-luvulla ei vielä ollut AMK:ta, joten lyhyemmät koulutusurat edelsivät lähes kaikkia työtehtäviä. Tämän päivän tilanne on se, että tutkinto ja asianmukainen työkokemus täytyy olla jokaiseen työhön. Lisäksi työpaikat ovat kiven alla.

Kuvaavia esimerkkejä löytyy pilvin pimein: rekrytoinnissa työtä tekevä tuttavani kertoi, että sairaalalähtin paikka haki 250 hakijaa, joukossa mm. filosofian maistereita. Tilanne on todella epätoivoinen ja surkea.

Kuten lainaamassani tekstissäkin todetaan, nykyinen mentaliteetti on nimenomaan juuri sellainen, että omista ansioista kaikki johtuu; niin menestyminen kuin epäonnistuminenkin. Tämähän on itseasiassa Amerikan malli, jossa puhutaan vapaan yrittämisen puolesta. Sitä kääntöpuolta vain ei tunnusteta. Kyllä hyvinvointiyhteiskunta (termi muutettiin hyvinvointivaltioksi 90-luvulla) loppui sinne 80-luvulle. Kokkareiden lanseerama "paremminvointivaltio" lienee se tulevaisuudenkuva, johon olemme matkalla: Yhä pienempi porukka voi paremmin ja paremmin, loput valjastetaan paremman porukan orjatyövoimaksi.

En näe nykyisessä työtahdissa, mentaliteetissa tai pyrkimyksissäkään juuri mitään mieltä. Työ ei ole enää pitkään ollut ihmistä varten, vaan ihmiset työtä varten. Uutisointi kulkee "talouden" ja "markkinoiden" ehdoilla: markkinat säikähtivät, markkinat ovat tyytyväisiä, talouden kannalta on parempi tehdä niin ja näin... Ihmistä näissä uutisoinnissa ei esiinny vahingossakaan.

Mielestäni meno on mieletöntä, mieltä vaille - sanan varsinaisessa merkityksessä.

että päivähoitopaikat olivat myös kiven alla, niitä ei tosiaan riittänyt kaikille ainakaan isommissa kaupungeissa vaan keskituloiset ja varakkaammat joutuivat järjestämään päivähoidon yksityisten hoitajien yms. avulla. Ei ollut mitään kulta-aikaa sekään.

sain lapseni vasta 2000-luvulla, joten omakohtaista kokemusta ei tuosta ollut, mutta monella tutulla oli. Hoitopaikoista käytiin jopa oikeutta. Sitä ei moni nykyaikana subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta mariseva ymmärrä, että jos kunnille annettaisiin taas valta päättää päivähoidon laajuus itse, se olisi paluuta vanhoihin huonoihin aikoihin.

-15-

ahdistusta vanhemmilla yllin kyllin, vaikka päällisin puolin kulissit olivat kunnossa ja kaikki hyvin. Ongelmista ei vain puhuttu. Olin itse päällepäin kiltti ja koulussa menestyvä, mutta sisimmässäni hyvin epävarma ja pahoinvoiva lapsi. Tiedän muitakin vastaavia tapauksia omasta ikäluokastani.

t. äiti vm. -73

missa purkaa ahdistustaan koko maailmalle. Ahdistavat asiat pysyivät paremmin piilossa pilaamasta kiiltokuvamaailmaa. Monet yhteiskunnalliset asiat ovat nykyään paremmin, kuin koskaan aiemmin ja mielikuva muka kiireisemmästä ja kilpailuhenkisemmästä ajasta on suurelta osin vain median pakottamaa potaskaa.

ovat muuttuneet. 80-luvullakin tuli kasvattaa lapset hyvin, harrastaa liikuntaa jne., mutta vastaavaa superpainetta kuin nykyään ei ollut.



Nythän esimerkiksi 30-vuotiaan naisen tulisi olla/tehdä seuraavia

-naimisissa

-kahden lapsen äiti

-hoitanut nämä lapset kotona 3-vuotiaiksi huolehtien heidän psyykkisestä hyvinvoinnistaan, virikkeistä, tulevaisuuden menestymisen mahdollisuuksista

-asiantuntijatasoisissa töissä

-vähintään maisteri jolla väikkäri työn alla

-juosta maratoneja

-olla hyvin hoikka, mutta silti lihaksikas ja kurvikas

-rypytön

-tyylikkäästi, kalliisti ja trendikkäästi pukeutunut

-viettää vilkasta sosiaalista elämää

-harrastaa seksiä vähintään kerran päivässä

-omistaa talo

-reflektoida itseään, suhdettaan, elämäänsä koko ajan

-jne.



Vaikka 80-luvullakin oli joitain vastaavia vaatimuksia, ei esimerkiksi lastenkasvatus ollut niin vaatimusten täyttämää kuin nykyään.

Ihmisillä oli työmoraalia eikä tällaista työnantajien halveksuntaa ollut kuin nykyään. Työttömyyskin oli *suomessa muuten 0 tuolloin ja valtion velkaa 0

ovat muuttuneet. 80-luvullakin tuli kasvattaa lapset hyvin, harrastaa liikuntaa jne., mutta vastaavaa superpainetta kuin nykyään ei ollut. Nythän esimerkiksi 30-vuotiaan naisen tulisi olla/tehdä seuraavia -naimisissa -kahden lapsen äiti -hoitanut nämä lapset kotona 3-vuotiaiksi huolehtien heidän psyykkisestä hyvinvoinnistaan, virikkeistä, tulevaisuuden menestymisen mahdollisuuksista -asiantuntijatasoisissa töissä -vähintään maisteri jolla väikkäri työn alla -juosta maratoneja -olla hyvin hoikka, mutta silti lihaksikas ja kurvikas -rypytön -tyylikkäästi, kalliisti ja trendikkäästi pukeutunut -viettää vilkasta sosiaalista elämää -harrastaa seksiä vähintään kerran päivässä -omistaa talo -reflektoida itseään, suhdettaan, elämäänsä koko ajan -jne. Vaikka 80-luvullakin oli joitain vastaavia vaatimuksia, ei esimerkiksi lastenkasvatus ollut niin vaatimusten täyttämää kuin nykyään.

vaan senhetkiseen maailmaan. Jos jossakin suhteessa paineita olisi vähemmän, todennäköisesti se kyseinen esimerkki-ihminenkin olisi aika lailla vähemmän varustettu kuin mitä tilanne olisi nykyään.

Eli nyt esimerkiksi ihmiset ovat keskimäärinkin koulutetumpia, joten on ihan ymmärrettävää, että koulutustasolta odotetaan nyt enemmän.

Toisin sanoen: pelin säännöt olivat erilaiset, mutta eivät sen helpommat.

Siihen aikaan - ihan vaan pari esimerkkiä esille ottaakseni - naisen kuului hoitaa kotinsa itse. Kukaan kunnon nainen ei olisi palkannut kotiinsa siivoajaa, eikä sellaisia ollutkaan tarjolla (ok, kotiapulaisia oli vielä 1960-luvulla ihan yleisesti, mutta siitä heiluri heilahti toiseen suuntaan rajusti niin, että kotiapulaista olisi pidetty kapitalistisena alistamisena ja avuttoman ihmisen merkkinä.

Ei ollut eineksiä, kuin jotain purkkihernekeittoa ja makaronilootaa. Ruuat todellakin siis tehtiin itse, ja pyykin piti olla mankeloitua...

Lapsille oli jo 1980-luvulla keksitty virikkeet, ja niitä hyvä äiti tietysti tarjosi, mitä töissäololtaan ehti. Keskustelu laatuajasta oli jo olemassa silloin. Ja kuten tässä ketjussa on jo todettu, päivähoito ei ollut mikään varmuus.

Ja mitä tulee ulkonäköpaineisiin, niin tuo "laiha, mutta kurvikas" on kyllä ollut meidän naisten riesana toooooosi pitkään ;-)

pätkäävät ihmisiä ja käyttävät halpaa työvoimaa ulkomailta. Pitävät orjia. Kaikki on retuperällä. Työnantajia pitäisi kurittaa ja asettaa heille rajoja. Pätkätyöt tulisi lopettaa lailla.

ei tarkoita että tekstissä olisi mitään järkeä. Vaikkapa tuo julkinen liikenne; se on kehittynyt melkoisesti sitten 80-luvun. Sillin ei päässyt mihinkää julkisilla,nyt pääsee paremmin.

Mites ovat nuo tuloerot; silloin sai nainen palkkaa firmassa jossa olin 3500 markkaa ja mies 17 000 markkaa. Kyseessä eivät olleet johtajat ja siivoojat vaan toimistotyöntekijä ja rakennusmies.

Asunnot olivat pieniä, autoja oli perheessä yksi tai ei ollenkaan.Nuorisolla ei ollut autoja.Kouluun mentiin pyörällä ei skootterilla. Ulkomailla kävivät vain ne varakkaammat. Nyt käyvät kaikki, jopa köyhät opiskelijat. Opintolainat olivat ruhtinaalliset. Muita avustuksia ei juuri ollut. Jos ruoka loppui nähtiin nälkää.Rentoa ei ollut vaan hirveetä nipottamista juppi kulttuureineen. Piti osata änkyttää oikein että kuului menestyjiin.

Jippii, vihdoinkin niistä orjapiiskureista päästiin.

Jos vielä on joku jäljellä niin ruvetaan kurittamaan niitä.

Pääsin ylioppilaaksi -81 ja vakitöihin menin -86 alusta. Julkinen liikenne on kyllä mennyt paljon alaspäin. Ehkä kaupunkien keskustojen liikenne in parantunut, esim Vantaalla ei tuolloin ollut mitään kuukausikortteja ja bussilla kulkeminen oli opiskelijalle aika kallista. Mutta muutin tuolloin Nurmijärvelle, ja täällä pääsi sivukyliltäkin bussilla Helsinkiin, enää ei pääse. Kaikki heikosti kannattavat linjat on lopetettu kokonaan. Ja minä sain tuolloin ihan samaa palkkaa kuin mieskollegani, jossain välissä jopa muutaman kympin enemmän.

vanhemmilta olen monesti kuullut sanontoja : "Sitä olisi vaikka aidan kusitolppana." ja "Seisois vaikka käsillään.". Eli hampaat irvessä ovat painaneet. Työn mielekkyydestä on sanonut joskus, että eihän se aina hääviä ole, mutta jos alkaa oikein miettimään, niin pahemmaksi menee. Ja 35 vuotta painoi samoja hommia. Polki pyörällä töihin, kun ei ollut autoja tiukimpina aikoina. Pakkaset ja paskasäät. Hatunnosto. Tosin tienasikin loistavasti koulutukseensa nähden, paperimies nääs.



Nykyään haikaillaan ehkä enemmän sitä, mitä ei ole ja rohkeammin yritetään myös tavoitella. Tulisiko epäonnistumisiakin sitten enemmän.



Tosin komppaan niitä, jotka kirjoittivat, että työntekijätkin olivat ennen jotain muuta, kuin rahaa työnantajille. Tästä olen myös vanhemmiltani kuullut.

80-luvulla sossut ja kommarit äänestivät sen puolesta että kotiapulaisen palkan saisi vähentää verotuksessa.Onneksi ei mennyt läpi. On nimittäin sellaista riisto hommaa. Terveisin itse 80-luvulla kotiapulaisena ollut.Monet kaveritkin olivat kotiapulaisia kun akateemiset äidit tekivät uraa. Silloin ei oltu kotona kuten nyt.'Monella kommarillakin oli piika 80-luvulla kuten sillä laulajalla en nyt muista nimeä.

kertoa ahdistuksestaan tai olisi joutunut hullujen huoneelle. Tai vähintään suku ja ystävät olisivat hylänneet, jos joku olisi sanonut, että kärsii ahdistuksesta tai burn-outista tai masennuksesta tms. Nykyään onneksi asioista saa puhua ilman mahdottomia leimoja.

t. jo 80-luvulla ahdistunut.

asiakkaiden laskuja. Ei ollut myynti kaikki kaikessa kuten nykyään. Asiakas sai asioida rauhassa ilman rahastojen tyrkyttämistä. Puhelinmyyntiäkään ei ollut juurikaan, kun ei ollut kännyköitäään. Nykyään alalla kuin alalla myyntiä myyntä myyntiä ja vain ykkösmyyjät ovat jotain, vaikka työnkuva olisi paljon muutakin. Ja en ole pankissa töissä, mutta sellaisella alalla kuitenkin, jossa nähnyt nää kuviot.

ei muualla maailmalla heitä kaivata. Muualla maailmalla on omat työnantajat ei sinne noin vain tulla toisten apajille. Joten se siitä lähtemisestä muualle.



Työnantajille pitää näyttää, kuka täälä oikeasti pitää paikat pystyssä. Työnantajat on helposti korvattavissa. Suomalainen työnantaja ei ole mikään jehu muualla maailmassa. Ihan turha uhota että "me muutetaan sitten muualle, missä meitä arvostetaan". Muuttakaa saatana. Teidät korvataan kyllä.

Saatanan roistot.