Olivatko 80-luvun aikuiset näin ahdistuneita kuin nykyään?

Kristilliset arvot olivat tärkeämpiä 80-luvulla ja kouluissakin oli joka aamu kristillinen aamunavaus ja ennen ruokailua oli ruokarukous. Tuommoiset asiat tuovat turvaa ja yhteisöllisyyttä.

Miten onnistuimmekaan pilaamaan suomalaisen työelämän näin täysin.

Emme me ole itse pilanneet mitään, vaan maailma on muuttunut ja siihen on vaan sopeuduttava. Globalisaatiossa on hyviä ja huonoja puolia. Huonoihin puoliin kuuluu se, että emme voi täällä Suomessa keskenämme sopia esim. työelämän sääntöjä ja pelata niiden mukaan, vaan pelikenttänä on tavallaan koko maailma.

Työehtosopimusten globaalia yleissitovuutta odotellessa...

ennen, mutta mielestäni työelämä on kyllä nykyään kovempaa. 80-luvulla oli töitä kouluttamattomillekin, ja työvoimaa otettiin tarpeeksi. Nyt on otettu löysät pois ja vähän enemmänkin, työt tehdään koko ajan vähemmällä porukalla, ihmiset väsyvät ja ahdistuvat. Tietokoneet ovat vieneet työpaikkoja. Esim. toimistotyössä rutiinityöt joita oli ennen muinoin monta ihmistä tekemässä hoituvat nyt yhden ihmisen ja tietsikan voimilla.



Itse aloittelin työelämää, olin ekassa vakityöpaikassani -86 sairaalan toimistossa konekirjoittajana. Työn sain konekirjoituskurssilta kun opettaja kysyi tarvitsenko töitä. Työtahti oli aika leppoisa.



Nykyajan ilmapiiri on minusta ahdistava; nyt talous ja raha (ja sen puute) hallitsevat uutisia. Jo 80-luvulla oltiin huolissaan ympäristöstä ja kuluttamisesta, mutta nykyvinkkelistä ihmiset elivät aika vaatimatonta elämää. Harvassa perheessä oli kahta autoa. Juppimeiniki tosin alkoi 80-luvulla toden teolla. Nyt 2000-luvulla kuluttaminen kuitenkin on mennyt ihan överiksi, kauppakeskuksia rakennetaan toisensa perään. Ja eletään velaksi.

Lisäksi työsopimukset olivat oikeasti kunnollisia! Kauhulla ajattelen, millaista kahden nuoren aikuisen perheen perustaminen olisi nykyään, kun molemmilla taloudellisena turvana vain epävarma pätkäduuni, joka uusitaan joka kuukausi jos uusitaan. Eihän sellaisessa tilanteessa voi elämää suunnitella.

ja eletään kädestä suuhun. Ei säästöjä ei mitään kaikki tuhlataan. Tuo on ehkä ainoa tapa lapsiperheille elää. Ostellaan turhaa krääsää, kun siihen on varaa, muttei mihinkään suurempaan. Ostelu lohduttaa mieltä.

Asuntolainat ja muut menneen maailman joutavuudet voi unohtaa.

Ehkä joku jo iäkkäämpi ihminen osaisi vastata tuohon parhaiten. Joku sellainen, joka oli aikuinen jo 1980-luvulla. Itse olin silloin lapsi, enkä ainakaan muista tiedostaneeni asiaa. Kiinnostava kysymys kyllä.

Suomella ei ole koskaan mennyt niin lujaa kuin 80-luvun lopun kasinotalousvuosina. Yhteiskunnalla oli varaa kaikkeen ja mistään ei säästetty. Kouluissa oppilaille jaettiin joka vuosi uudet koulukirjat ja ei ollut puhettakaan postikonttoreiden lakkauttamisesta. Ihmiset tunsivat olonsa vakaaksi ja turvalliseksi. Ei ollut uhkia.

Nykyään säästetään, ulkoistetaan, kiristetään, automatisoidaan, tehostetaan kaikki työntekijät järjiltään. Harva pysyy nykyajan menossa mukana niin ettei stressaannu.

ja 90-luvulla oli lama. Ennen lamaa meni meilläkin ihan hyvin, töitä sai kaikki työkuntoiset, oli se sitten lähetin tai puhelinvaihteen työtä, koulutusta ei tarvinnut sellasii,n asenne työhön ratkaisi. Kotihoidontuki, kuntalisä oli korkea. Laman aikaan kaikki kouluttamattomien hommat lopetettiin ja moni joutu työttömäksi, siitä alkoi ahdistus yhdelle jos toiselle.

Nyt ei pääse töihin jos ei ole koulutusta ja moni kädentaitoinen, huono lukupää on työtön tai pätkätyöläinen. Nykyään pitää kaikesta taistella, kokoajan pitää olla hyvä, että määräaikaisuudet uusittais. Jatkuva huonommuuden tunne syö ihmisiä.

tästä vielä huonompaan suuntaan vai voiko se koskaan enää parantua? Onko meillä edessä Kreikan tie?

Se pääsi sinne ihan ilman mitään alan koulutusta tai oppisopimuksia, sillä vaan kun oli ilmoitus lehdessä ja äiti meni työhaastatteluun.

Viihtyi hyvin työssään, siis sillä oli leipomotyössä, 70-80-luvulla ihan normaalia päivävuoroa, 6-14. Ei vuorotyötä ollenkaan ja ainoastaan taikinantekijät tekivät yövuoroa.



Nykyään leipomoissakin on ihan sairaat työvuorot.

tästä vielä huonompaan suuntaan vai voiko se koskaan enää parantua? Onko meillä edessä Kreikan tie?

Koko EU on on niin paska homma. Sitä myötä Suomellakin on edessä ennen pitkää sama juttu kuin Kreikalla.

turha syyttää (ap ei syyttänytkään) "nykyajan nuoria" että olisimme laiskempia jne, kyllä yhteiskunta ja työelämä on nykyään ihan erilaista, tämän olen kuullut myös vanhemmilta ihmisiltä, että työelämä on paljon pahempaa kuin ennen. Nykyisin myös parisuhteet ovat varmaan erilaisia, odotetaan aina että tulee joku parempi vastaan ja kun on vain yksi elämä niin sitä ei haluta tuhlata yhden ja saman kanssa.

Itse aloittelin työelämässä 80-luvulla, ja jotenkin se henki oli aivan toinen. Kyllä silloinkin kiireisiä ja pitkiä päiviä painettiin ahkerasti, mutta nykyisen kaltaisesta kilpailumentaliteetista ei ollut puhettakaan. Toki pitää muistaa, että 80-luvulla elettiin yli varojen ja pohjustettiin 90-luvun lamaa, mutta kuitenkin maailma oli pikemminkin täynnä mahdollisuuksia kuin uhkia.



Tuloerot olivat nykyistä pienemmät ja työsuhteet pidempiä ja vakaampia. Se varmasti tasasi paineita. Odotukset olivat myös maltillisempia, ja väittäisin, että niin oli jopa kasinotalouden kuumimpina vuosina. Tottahan silloinkin työltä ja sijoituksilta odotettiin selkeää tuottoa ja talouden jatkuvaa kasvua pidettiin keskeisenä, mutta silloin kuitenkin vielä tajuttiin, että jos tänään sijoittaa markan, niin ihan huomenna ei vielä tule kahta takaisin.



Varmaan sen ajan rennompaan ilmapiiriin oli muitakin syitä kuin talous ja toisaalta rentous näkyi monessa muussaki asiassa, kuin työssä. Aikuiset antoivat lapsille ja nuorille enemmän vapauksia, vaikka kaikenlaista pahaa silloinkin oli taatusti valittavana.



80-luvulla puheisiin nousivat jupit ja city-kulttuuri, joita toteuttivat lähinnä sen ajan noin kolmekymppiset - siis sen ikäiset, jotka siinä maailmanmenossa olivat jo hyvää vauhtia vakiinnuttamassa asemaansa työelämässä. Näissä seikoissa saattaa jälkikäteen nähdä nykyisen, raadollisen kilpailu- ja pudotuspelikulttuurin enteitä, mutta kovin, kovin kirkasotsaista ja naiivia se touhuilu oli.



Väittäisin myös, että rennon ilmapiirin taustalla oli hiukan tiukempi moraali. Ihan mikä tahansa ei ollut hyväksyttyä, ja selkeämmät rajat saattoivat hillitä sitä, mihin kaikkeen ihminen päänsä lykkää. Vapaa-aikaa oli enemmän ja sitä käytettiin ja arvostettiin eri tavoin kuin nykyään. Silloinkin lomamatkailtiin ahkerasti, mutta esimerkiksi lomastressistä ei silloin vielä puhuttu. Ainakin osittain huvit löytyivät vähän lähempää ja helpommin kuin nykyään. Muistan esimerkiksi, että rivitaloyhtiömme aikuiset pistivät kesäiltana pystyyn tanssit siinä pikkukadulla. Nykyään varmaan joku audimies ajaisi vartavasten paikalle rähjäämään vain siksi, että joku on tukkinut tien, jota hän ei ikinä käytä.



Sanoisin vielä, että 80-luvulla nuoruuden ihannointi ei ollut yhtä kyselemätöntä kuin nykyään. Sitä, mikä on hyvää, eivät sanelleet kolmekymppiset vaan kuusikymppiset. Mielestäni se näkyi maltin korostamisena ja solidaarisuutena. Silloin oli vielä jonkinmoisissa voimissa sukupolvet, jotka olivat esimerkiksi nähneet sodat, ja ymmärsivät, että kaikkien kilpailussa kaikkia vastaan on lopulta pelkkiä häviäjiä ja että erilaisista mielipiteistä huolimatta pitää pystyä yhteistyöhön. Puhuttiin konsensuspolitiikasta, joka ehkä oli vaihtoehdotonta ja tylsää ja meidän aikamme menestyvimpien silmissä varmasti myös rajoittavaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että konsensus ei siihen aikaan tarkoittanut rajoittuneisuutta vaan sitä, että 70-luvun ankarat lakkokaudet olivat taakse jäänyttä elämää.



Mitähän vielä kertoisin 80-luvun varhaisesta aikuisuudesta... junat olivat Suomessa tai Neuvostoliitossa rakennettuja ja yleensä ne kulkivat aikataulunsa mukaisesti. Ehkä VR ei erityisesti tuottanut voittoa, mutta tavallinen ihminen pääsi huomattavasti nykyistä helpommin julkisella kulkuneuvolla mieleiselleen paikkakunnalle. Sitten alkoi liikelaitostaminen ja palveluiden parantaminen, ja katso: kohta VR ei tee muuta kuin kuskaa laskuja Helsingin, Pietarin (Ah! Leningrad ja vodkaturismi!) ja Oulun välillä.



Itse olin töissä pienellä huoltoasemalla, ja ehdin sitä yhden kesän johtaakin juuri ennen lamaa. Tokihan silloinkin yritystoiminnan tarkoitus oli liikevoitto, mutta silloin ei vielä joka pikkuasiasta laskutettu erikseen (laskuttaminen muuten ON kustannuserä, bisnesmiehet...). Sanotaan näin, että siihen aikaan lentoyhtiötä johtivat liikemiehet, jotka olivat myös kiinnostuneet palvelusta ja ilmaliikenteestä. Työn tarkoitus oli tuottaa palveluja ja voittoa - ei tuottaa voittoa mistä tahansa asiasta millä tahansa tavalla.



Kuvani 80-luvusta on kaunisteltu, ja kuten sanoin, 90-luvun alussa kasinotalouden velat lankesivat maksettaviksi. Ehkä kuitenkin juuri 80-luvun yltiöoptimistisimmasta ilmiöstä, citykulttuurista johtui, että aikaisempien sukupolvien näkemykset solidaarisuudesta ja yhteisestyöstä kuopattiin kiireesti. Siihen minä itse yhdistän nykyisen asenteen, jonka mukaan saavutetu edut ovat yksin omaa ansiota ja muiden vaikeat elämäntilanteet heidän oma vikansa. Menestyjien kannalta mukava ajatus, kun ei tarvitse kiittää ketään. Syrjäytyneille kurja, kun kun ei ole enää sellaista auttamisen asennetta. 1980-luvun jälkeen luovuttiin siitä näkemyksestä, että jokainen on tärkeä ja että kaikilla on jotakin annettavaa. Nykyään on meitä pelinappuloita ja sitten niitä, joilla uskotaan olevan jotakin erityisen palkkion mukaista annettavaa - vaikka toisin näyttää hyvin usein olevan. Viittaan tässä nyt vaikka vielä Finnairiin, jonka johto lienee hyvä kuva aikamme ilmapiirin syistä. Tyhjästä maksetaan poskettomasti, itse työ pitäisi saada ilmaiseksi.

Kristilliset arvot olivat tärkeämpiä 80-luvulla ja kouluissakin oli joka aamu kristillinen aamunavaus ja ennen ruokailua oli ruokarukous. Tuommoiset asiat tuovat turvaa ja yhteisöllisyyttä.