Olivatko 80-luvun aikuiset näin ahdistuneita kuin nykyään?

90-luvun taitteessa se stressi tuli ja kovaa!

I presume..

mutta ahdistuksesta ei saanut samalla tavalla puhua kuin nykyään ja psyykenlääkkeetkin kehittyivät vasta myöhemmin. En todellakaan usko, että ihmiset ovat olleet vähemmän ahdistuneita, jossain määrin työt ehkä helpompia, mutta toisaalta asioihin puututtu vähemmän ja hyvä veli-järjestelmä on toiminut paljon enemmän kuin nykyään.

Katsopa joku vanha dokumentti. Vakavissaan puhutaan kuinka konttorit korvaavat kodit, siksi niihin pitää ostaa hienoa taidetta, ja että töissä aletaan nukkumaankin.

Lisäksi pelättiin Neuvostoliittoa ja atomipommia. Ja AIDS.

Suomella ei ole koskaan mennyt niin lujaa kuin 80-luvun lopun kasinotalousvuosina. Yhteiskunnalla oli varaa kaikkeen ja mistään ei säästetty. Kouluissa oppilaille jaettiin joka vuosi uudet koulukirjat ja ei ollut puhettakaan postikonttoreiden lakkauttamisesta. Ihmiset tunsivat olonsa vakaaksi ja turvalliseksi. Ei ollut uhkia.

Nykyään säästetään, ulkoistetaan, kiristetään, automatisoidaan, tehostetaan kaikki työntekijät järjiltään. Harva pysyy nykyajan menossa mukana niin ettei stressaannu.

ja eletään kädestä suuhun. Ei säästöjä ei mitään kaikki tuhlataan. Tuo on ehkä ainoa tapa lapsiperheille elää. Ostellaan turhaa krääsää, kun siihen on varaa, muttei mihinkään suurempaan. Ostelu lohduttaa mieltä.

Asuntolainat ja muut menneen maailman joutavuudet voi unohtaa.

Kiitos vastauksesta, näinhän arvelinkin asian olevan.

Pätkä- ja vuokratyöt ovat kyllä nykyajan vitsaus joka sietäisi ensimmäisenä pois. Eihän noiden systeemien varassa voi suunnitella yhtään mitään, ei mikään ihme ettei nykysukupolvi halua asettua aloilleen ja tehdä niitä lapsia.

Maksamme yhteiskuntana vielä pitkään tämän äärimmäisen epäterveen työpolitiikan laskuja.

lähikaupassa oli jokaisella omat kortit vai mitkä lienivät. Tilille ostettiin ja tilipäivänä maksettiin.

aikaa kekkosslovakiassa, työttömyyttä oli toki silloinkin ja köyhyys näkyi aivan eri tavalla kuin nykyään. Köyhillä ei kerta kaikkiaan ollut ehjiä vaatteita ja kouluissa joutui jo sen takia pilkan kohteeksi.

Opettajien pilkkaaminen ja koulukiusaaminen oli yleisesti hyväksyttyä, toisin kuin nykyään. Jos sinulla ei ollut micmacin farkkuja ja tiettyä collegea niin turpaan tuli.

Yläasteella oppilaat jaettiin jyviin ja akanoihin vanhempien mielipiteen perusteella ja matikkaa ja kieliä opiskeltiin tasokursseissa. Suppeilta kursseilta ei voinut jatkaa kuin amikseen, jossa oli muutama linja.

Telkkarissa oli kaksi kanavaa, joista tuli surkeita ohjelmia.

Hyviä muistoja on tuosta 80-luvun lopusta, jolloin itse sain ensimmäiset työkokemukset. Helsingissä pääsi töihin heti kun vain halusi ja oli paljon helppoja hanttihommia opiskelijoille tarjolla, tosin eivät ne palkatkaan päätä huimanneet ja asunnot olivat kiven alla.

Myös yöelämä alkoi mennä vapaampaan suuntaan, mutta suurin osa baareista meni yhdeltä kiinni, juomat tarjoiltiin pöytiin, eikä lasien kanssa saanut liikkua pöydästä.

Samanlaista pelkoa työpaikan menetyksestä ei varmasti ollut kuin nykyään, mutta EU ei ole se syypää, joka tapauksessa Suomi olisi muuttunut markkinatalouden kuvioiden mukana jos emme olisi halunneet jäädä Pohjolan Albaniaksi.

Elitkö sinä 1980-lukua samassa Suomessa kuin minä?

Minun käsittääkseni yhteiskunnalliset erot eivät silloin olleet sen suurempia kuin nyt, eli köyhät saivat silloinkin avustuksia eiväkä lapset joutuneet käymään koulua rikkinäisissä vaatteissa.

Vaikka kai silloinkin oli niitä, jotka eivät piitanneet siitä, millaisissa vaatteissa kuljettiin. Ehkä pienillä paikkakunnilla vanhempien mielipide vaikutti koulumenestykseen, mutta todellisuudessa harva opettaja niitä edes tiesi.

Tasokurssit oli, perintönä aikaisemmasta keskikoulusta. Opiskelumahdollisuudet yliopistoon saakka oli kuitenkin kaikilla,varallisuudesta riippumatta vaikka opintolainan ottaminen oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Kekkoslovakiassa todella elettiin, mikä johtui paljon maantieteellisestä sijainnista. Mutta sitten tuli se sukupolvi, joka ei enää pelännyt neuvostomiehitystä. Silloin siirryttiin bilateraalisesta idänkaupasta markkinatalouteen. Siinä meni nurin monta yritystä ja tuotanto siirtyi halpamaihin. Nykyvenäläisista maksukykyisimmät eivät kai huoli niin kelvotonta laatua, jota Suomessa tuotetaan.

Äitini kävi psykoterapiassa jne. joten ihan varmasti oli ahdistunut. Ja varmaan enemmän kuin minä nykyään: molemmmat vanhempansa olivat kuolleet, sukulaiset olivat riidoissa keskenään eikä isänkään vanhemmista ollut erityistä apua meidän lasten kanssa.

pankissa 80-luvulla hoidettiin rutiinitöinä asiakkaiden laskuja. Ei ollut myynti kaikki kaikessa kuten nykyään. Asiakas sai asioida rauhassa ilman rahastojen tyrkyttämistä. Puhelinmyyntiäkään ei ollut juurikaan, kun ei ollut kännyköitäään. Nykyään alalla kuin alalla myyntiä myyntä myyntiä ja vain ykkösmyyjät ovat jotain, vaikka työnkuva olisi paljon muutakin. Ja en ole pankissa töissä, mutta sellaisella alalla kuitenkin, jossa nähnyt nää kuviot.

Yritin juuri varata aikaa pankkiin järjestelläksemme tilejä. 80-luvulla menit pankkiin, hoidit asian sillä siisti. Nyt soitat 010-alkuiseen erikoismaksulliseen numeroon, että saat varattua ajan, että pääset hoitamaan tiliasioitasi. Lopputulos: Puhelun hinta useamman euron, ainoa vapaa aika asiakaspalvelijalla viikon päästä silloin, kun et itse ole töissä!

Että kyllä on palvelu parantunut, ainakin tällä pankkisektorilla!

En olisi ikinä uskonut pankkiasioiden hoitamisen muuttuvan näin kalliiksi ja hankalaksi. Tiettyjä tiliasioita ei voi hoitaa verkkopankilla - huutelijoille tiedoksi.

Ja hei: ei masennus ole ympäristön synnyttämä asia, vaan ihmisen itsensä mielen sairaus. Hyvin vaikeissakin oloissa ihminen säilyy mieleltään terveenä.



Itse asiassa sota-aikoina on tutkitusti ollut aina vähiten masentuneita ja itsemurhia. Vaikka objektiivisestikin mitattuna olosuhteet on varmasti olleet erittäin vaikeat.



Veikkaan, että osa vastaajista haikailee nuoruuttaan ja sen takia ajattelee, että ennen oli kaikki paremmin. Tuskin oli. Ainoastaan eri lailla.

mennä maksamaan pankkiin henk.koht. Nyt pankkiin tarvitsee mennä enää tooooodella harvoin. Itse en ole joutunut menemään kahteen vuoteen. Senkun naputtelen kotona nettipankissa, useimmat laskut hoituvat suoravelotuksena.



Että on se pankkiasiointikin helpottunut toisaalta.

Tehtiin fyysistä työtä, rankametsää, marjankeruuta. Se varmaan purki osan stressistä.

Oma isä oli aina kiukkuinen ja kireä, ärjyi ja määräili diktaattorina, ja purki paineet hakkaamalla lapsia. Olen joutinut isäni pahoinpitelemäksi satoja kertoja. Siitä tiesi että se oli vain stressinpurkua kun pahoinpitelyyn ei ollut syytä - tai isä sis kksi sen itse, vaikka että matonhapsut on vinossa. Siinä olikin syytä kerrakseen hakata remmillä avutonta nelivuotiasta.



Eli oli sitä silloinkin stressiä mutta se käsiteltiin toisin, jollain fyysisellä ulosannilla.

uskon että ihmisten koko ajan kasvava kemikaalikuorma vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen. Nykyisin jo vauvat saavat kohdussa osan äidin kemikaalikuormasta, imetyksessä lisää. Ihmiset oireilee kauheasti, mutta kemikaalien yhteisvaikutuksia ei silti tutkita.

Itse muistan 80-luvun hyvänä aikana: molemmilla vanhemmillani oli töitä ja niin oli kaikkien muidenkin tuntemieni lasten vanhemmilla. Tavaraa ehkä oli vähemmän, mutta kaikkea tarpeellista oli. Asunnotkin maksettiin 10 vuodessa omaksi, nykyisille ikilainoille olisi varmaan naurettu.



Vähäinenkin koulutus riitti moneen tehtävään ja töissä oli paljon myös täysin itse oppineita.



Koulutus muuttui 90-luvun alussa. Yliopistojen sisäänottomäärät kasvoivat valtavasti ja pian alettiin jokaiseen suorittavaankin työtehtävään vaatimaan koulutusta. Kaikesta tuli täysin suorituskeskeistä tyyliin: ensin täytyy suorittaa hygieniapasssi että voit nostaa jauhopussin kaupan hyllylle. Korkeastikoulutettujen työttömyys kohosi, enää ei maisterinpaperit olleet varma tie kunnan tai valtion eläkevirkoihin.



Ei ihme jos nykyään ahistaa. Niin aikuisia kuin lapsiakin.

Ja olen itsekin joskus miettinyt samaa asiaa kuin ketjun aloittaja. Jotenkin oma sukupolveni tuntuu hyvin ahdistuneelta, suorituspaineiselta ja elämänilottomalta näin aikuisena. Välillä tuntuu, että meillä on jokin kollektiivinen negatiivisuusvaihde koko ajan päällä.



Vanhemmilta ihimisiltä kysellyn perusteella olen muodostanut sellaisen käsityksen, että ongelmia niitä oli 1980-luvullakin (ahdasmielisyys & nurkkakuntaisuus jne.) mutta silloin ei vielä aivan samalla tavalla suhtauduttu työmaailmaan jatkuvana tehostamismyllynä ja työntekijöihin puhtaasti taloudellisena käyttöresurssina. Toisaalta taas isäni mukaan 1970-luku oli 1980-lukua parempaa aikaa, koska "kahdeksankytluvulla kiire tuli Suomeen".



Veikkaan vähän, että jokainen meistä muistaa lopulta kultaisena ne ajat, jolloin on itse saanut olla nuori aikuinen, jolle maailma on avoin. Saapa nähdä, miten meidän sukupolvemme käy tässä suhteessa!



Ketjussa on paljon mielenkiintoisia juttuja, kirjoittakaa ehdottomasti lisää.

"hyvinvointivaltio on romutettu" -väitteet ovat ihan höpöhöpöä. Se miksi nykyään tuntuu siltä, että mihinkään ei ole varaa ja kaikkea vaan tehostetaan, johtuu (ainakin osittain) siitä, että standardit ovat nousseet aivan valtavasti jostain 80-luvulta. Nykystandardien mukaisiin vaatimuksiin ei ole aina varaa, mutta kyllä yleinen taso on tietenkin parempi kuin 80-luvulla.



Esimerkkinä vaikkapa terveydenhuolto. On sellaisia laitteita ja hoitoja käytössä, joista ei 80-luvulla ollut tietoakaan. Uudet hienot systeemit vaan tuppaavat olemaan kalliita.

Esimerkkinä vaikkapa terveydenhuolto. On sellaisia laitteita ja hoitoja käytössä, joista ei 80-luvulla ollut tietoakaan. Uudet hienot systeemit vaan tuppaavat olemaan kalliita.

Mutta silti väitän, että säästöt ovat tehneet tuhojaan. Esimerkiksi hammashoidossa tämä näkyy ja tuntuu joka päivä, ei 1980-luvulla ollut vielä tällaisia potilasjonoja hampilääkärille.

Mutta noin yleisellä tasollahan olet toki oikeassa. Kasarillahan AIDS esim. oli aika lailla kuolemantuomio, sitä pelättiin ja paljon.

Mutta vähän off topic: sanotteko te 1980-luvulla ihan oikeasti kasvaneet tuota vuosikymmentä koskaan "kasariksi"? Itse olen ymmärtänyt, että tuo termi on lähinnä meidän nuorempien juttu, samoin kuin "ysäri".

Kyllä tekniset apuvälineet ovat tuoneet myös kiireen. Tajuton määrä hommaa saadaan tehtyä pienemmällä määrällä ihmisiä, kun sähköpostit ja muut ohjelmat nopeuttavat työtä. Samalla ne kuormittavat henkisesti työntekijöitä. Läppäri ja kännykkä kulkee kotonakin ja töitä tehdään monesti kellon ympäri ja ollaan aina tavoitettavissa. Ennen kirjoitettiin rauhassa kirjoituskoneella ja postitettiin. Virka-aikana ja vain työpaikalla oltiin tavoitettavissa.

mutta ahdistuksesta ei saanut samalla tavalla puhua kuin nykyään ja psyykenlääkkeetkin kehittyivät vasta myöhemmin. En todellakaan usko, että ihmiset ovat olleet vähemmän ahdistuneita, jossain määrin työt ehkä helpompia, mutta toisaalta asioihin puututtu vähemmän ja hyvä veli-järjestelmä on toiminut paljon enemmän kuin nykyään.

ja ihan hyvästä perheestä, ei mitään ihmeellistä. Mutta komppaan tätä kirjoitusta. Luulen, että 80-luvulla vielä masennus tai ahdistus ja burnout oli maailmanloppu. Luultavasti sellaisen asian myöntminen olisi johtanut melkoiseen syrjintään. Mielisairaudet olivat varmasti niitä aivan viimeisiä asioita mitä ihminen halusi lähelleen. Luulen, että sukulaiset olisivat hylänneet aika nopeasti ihmisen, joka napsii pillereitä päävaivoihin, sikäli jos niitä pillereitä oli edes niin helposti saatavilla. Mielisairauksista tuli lähinnä mieleen skitsofreenikot ja sähköshokit. Olikohan siihen aikaan muita diagnooseja edes saatavilla.

Miten onnistuimmekaan pilaamaan suomalaisen työelämän näin täysin.



Ei 1980-luvullakaan mikään täydellistä ollut tietenkään, kyllä silloinkin nepotismi jylläsi ja naisten palkat olivat paljon miehiä pienemmät. Mutta työttömiä oli paljon vähemmän, töissä käytiin yleisesti ottaen mielellään ja ainakin oman tuttavapiirini keskuudessa ei ollut lähellekään samalla lailla työhön väsymistä kuin nykysukupolvella näkyy olevan. Ja töitä oli tarjolla, kotiin ei tarvinnut jäädä jos halusi duunia painaa.



Jotenkin tuntuu, että suomalainen työelämä oli henkisesti paljon kestävämmällä pohjalla 80-luvulla. Silloin ei vielä aivan kaikki ollut kiinni paperinpyörityksestä, ei ollut ollenkaan samassa mittakaavassa tuottamatonta ja moraalisesti kyseenalaista työtä kuin nykyään (puhelinmyynti ja muu huijaamiseen perustuva työ).



Lisäksi työsopimukset olivat oikeasti kunnollisia! Kauhulla ajattelen, millaista kahden nuoren aikuisen perheen perustaminen olisi nykyään, kun molemmilla taloudellisena turvana vain epävarma pätkäduuni, joka uusitaan joka kuukausi jos uusitaan. Eihän sellaisessa tilanteessa voi elämää suunnitella.