Temperamenttinen lapsi - miten jaksaa?

Tosin meidän temperamenttipakkaus on jo (onneksi) 10-vuotias. Ollut ihan vauvasta asti äärimmäisen temperamenttinen ja levoton tapaus. Sellainen jota jo pienenä täytyi koko ajan liikuttaa, viihdyttää, tehdä jotain, tai huusi kuin syötävä. Sama jatkui leikki-iässä, jolloin tytär jatkuvasti roikkui helmoissani vaatimassa tekemistä, mutta harvoin mikään ehdotettu tekeminen kiinnosti kumminkaan ainakaan pitkään. Valitettavasti tyttären pääasiallinen hupi kun oli "tylsää" oli pikkuveljen kiusaaminen, ja siinä sai olla silmät selässäkin ettei päässyt taas heittämään jotain hiekkaa pikkuveljen silmiin tai nipistelemään tai muuta ikävää.



Vieläkin, kouluikäisenä, tytär on perustyytymätön ja levoton persoona, joka ei tykkää siitä ettei ole mitään tekemistä, ja toisaalta harvasta tekemisestäkään sitten kuitenkaan tykkää. Mutta muuten nykyisin menee jo ihan ok, ja tiedän kyllä mistä tuo on temperamenttinsa perinyt - minulta. Olin itse äitini mukaan ihan samanlainen piina, ja pessimistinen marmattaja olen vieläkin. Meillä hauskaa on että temperamenttisen tytön pikkuveli on täysin päinvastainen luonne ollut aina, sellainen aurinkoinen helppo lapsi. Hidas ja rauhallinen kuten isänsä.

Helpottavaa huomata etten ole yksin. Meillä poika on perinyt isänsä tulisuuden. Itse olen rauhallinen ja sopeutuva luonne ja siksi välillä tuntuukin vaikealta ymmärtää lasta.



Toinen lapsi on haaveissa mutta pelottaa että saamme toisen kiukkueetun...

Meidän temperamenttinen lapsi on jo kahdeksan vanha, mutta muistan kyllä nuo pikkulapsiajat. Eikä hän ihan helppo tapaus ole nytkään.



Sanoisin, että sinun jaksamisesi kannalta ap, olisi nyt tärkeää saada ulkopuolista tukea. Me käytiin lapsen kanssa perheneuvolassa, sitä suosittelen myös teille. Perheneuvola ensinnäkin varmistaa sen, että kyse on vain temperamenttisesta lapsesta (ei muita ongelmia) tai jos on muita ongelmia, osaa antaa apua. Sinä saat myös keskusteluapua ja vinkkejä arkeen.

Pitää ottaa tuo perheneuvola puheeksi 2-vuotisneuvolassa. Itsekin olen miettinyt, onko tässä jotain muutakin takana. Olen lukenut aspergeristä ja adhd:stä mutta ainakaan nuo eivät täsmää. Poika on herkkä ja vaistoaa mielialoja ja lukee hyvin ilmeitä. Sosiaalisesti ja puheen kehityksen osalta ikätasoa vastaava. Ei ole myöskään ylivilkas riehuja. Oma tahto on vaan valtavan kova ja ärtyy todella helposti ja voimakkaasti. Usein hiukan tyytymätön, vaikka kakka tullut, syöty ja juotu ja käyty juuri leikkimässäkin puistossa...

ja helppoa ei ole eläminen vieläkään, mutta sentään aika helppoa, kun muistelen tuota pikkulapsi aikaa... Ikä helpottaa.



Ja siihen jotenkin tottuu, ja siten myös jaksaa ihan ok. Mutta joku oma henkireikä pitää olla!

. Olen lukenut aspergeristä ja adhd:stä mutta ainakaan nuo eivät täsmää. Poika on herkkä ja vaistoaa mielialoja ja lukee hyvin ilmeitä. Sosiaalisesti ja puheen kehityksen osalta ikätasoa vastaava. Ei ole myöskään ylivilkas riehuja. Oma tahto on vaan valtavan kova ja ärtyy todella helposti ja voimakkaasti. Usein hiukan tyytymätön, vaikka kakka tullut, syöty ja juotu ja käyty juuri leikkimässäkin puistossa...

Sama meillä oli tyttären kanssa, eli ei ollenkaan asperger tai adhd -tyyppinen, mutta vaan perustyytymätön ja levoton, kuitenkin halutessaan erittäinkin keskittymiskykyinen. Koulussa ollut lahjakas mutta motivaatio vaihtelee, alkuun tytärtä turhautti kun oppi lukemaan jo 4-vuotiaana ja sitten koulun alussa oli hyvin tylsää kun osasi jo sen mitä siellä opetettiin.

Varmaan teillä suurin ongelma on se kun olet itse niin eri luontoinen tuon temperamenttisen lapsen kanssa. Meillä onni on se että olen itse samanlainen ja siten vaistomaisesti ymmärrän tuota lasta, ja minun on jopa vaikeampi ymmärtää helppoa aurinkoista poikaamme - toisinaan sellainen lapsi tuntuu passiiviselta, tylsämieliseltä ja vähän hitaalta, kun itse on nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä tapaus. Sama turhautuminen välillä minulla iskee rauhalliseen mieheeni, vaikka tiedänkin että elämä on paljon onnellisempi niille jotka on saaneet perustyytyväisen ja rauhallisen luonteen synnyinlahjanaan. Toisaalta enpä silti itse taitaisi vaihtaa omaa persoonaani sellaiseen, vuoristoratamaisessa melodraamassa on oma viehätyksensä.

t. nro 3

vaativista vauvoista/lapsista tulee usein älykkäitä aikuisia. Ainakaan ei mitään kynnysmattoja. :) tsemppiä ap!

Kyllä itsekin uskon että lasta olisi hiukan helpompi ymmärtää jos olisin itse samantyyppinen. Olen joskus niin ymmälläni että mikäs nyt on vialla?



Olen itse juuri sellainen perustyytyväinen ja ellei jotain näkyvää syytä ole, en pode mitään yleistä maailmantuskaa tms. Mutta eiköhän tuo pieni elämässä pärjää kun jo synnytyslaitoksella tiesi tarkkaan mitä haluaa ja mikään ei ole "ihan sama".

En tiedä, että onko tätä tutkittu. Mutta itse olin hyvin temperamenttinen lapsena ja nuorena. Ja kehtaan väittää olevani keskivertoa älykkäämpi. Sitten olen vertaillut tuttujen lapsia. Molemmat olivat 5-vuotiaita. Toinen suoranainen neiti auringonpaiste ja toinen täysin samanlainen kuin minä pienenä: tyytymätön ja näytti kyllä, jos asiat ei menneet niin kuin itse tahtoi.



Neiti auringonpaistetta pystyi huijaamaan vaikka millä. Joulupukki on pihalla (kesällä). En nyt tarkalleen muista mitä juksasin, mutta kuitenkin jotain järjetöntä. Neiti auringonpaiste meni jokaiseen lankaan (pikkuveljeni myös pienenä samanlainen), neiti kärttyinen ei uskonut huijaamista. Hän selkeästi jo viiden vuoden iässä pohti asiat läpi, eikä suostunut vain uskomaan muiden puheita.



Mielenkiintoinen tutkimuksen aihe ainakin olisi, jos ei muuta. Ainakin omien havaintojen perusteella (joita on muitakin kuin nämä muutamat) temperamenttisuus viestii älykkyydestä. Ehkä se liittyy siihen tyytymättömyyteen. Jos ei ole tyytyväinen helposti, syntyy tietynlainen tiedonjano. Ei vaan tyydy siihen, mitä annetaan, vaan tahtoo lisää. Ja varmaan pohdiskelee asiat itse mieluummin kuin ottaa suoraan kaiken, mitä syötetään. Enkä nyt sano, että leppoisasta vauvasta tulisi tyhmä, vaan varmasti ihan keskivertoälykäs yksilö. Harmi vaan, että tämä neiti kärtykkä oli exän pikkusisko, joten ei pysty enää seuraamaan hänen kehitystään. Olen melkoisen varma, että keskivertoa älykkäämpi yksilö siitä kasvamassa. Viisivuotiaana jo mietti hyvinkin paljon asioita, joita ei muut viisivuotiaat miettineet tai observoineet.

Omani on jo koululainen, mutta edelleen temperamenttinen. Mielialat vaihtelevat nopeasti, ruokaa on saatava heti ja vähät unet kostautuvat seuraavana päivänä. Muistan edelleen ne pukemistaistelut, ihan kamalia! Lapsi on fiksu ja pärjää erinomaisesti koulussa, koitan ajatella että eipä jää tolla luonteella muiden jalkoihin.



Meillä on rauhallinen ja tyytyväinen pienempi sisarus. Oli kyllä rankka eka vuosi kahden pienen kanssa kun toinen oli temperamenttinen ja mustasukkainen ja toinen ihan vaan vauva. Sikäli vähän pidempi ikäero on varmaan ihan fiksu juttu.

Selvitä mennäänkö teillä perheneuvolaan lähetteellä vai pääseekö sinne suoraan ottamalla itse yhteyttä. Meillä pääsee itsekin suoraan sinne. Jos teillä on näin, niin on aivan turha odottaa mitään 2-vuotisneuvolaa, vaan soitat heti itse sinne ja voit saada hyviä apuja jo nopeammin.



Meilläkin oltiin temperamenttisen lapsen kanssa siellä perheneuvolassa. Siellä seurailivat sen verran, että kyse ei ollut aspergeristä tai adhd:stä. Totesivat vain temperamenttiseksi ja fiksuksi tulevaisuuden koulupärjääjäksi.



No nyt koulu sujuu hyvin, ja temperamenttinen on edelleen. Meillä kyllä myöhemmin selvisi, että lapsella on aistihäiriö. Sitä eivät perheneuvolassa äkänneet. Noi sunkin kertomat kävisi siihen. Luepa siitä.



Pään hakkaaminen on vähän erikoista, meilläkin lapsi teki sitä. Hän haki sillä lisää aistikokemusta. Mutta tuo pään hakkaaminen voi kertoa jostain muustakin. Lisäksi aistihäiriössä tai SI-häiriössä (laajempi versio siitä) lapsella on vaikeuksia sopeutua siirtymävaiheisiin, kuten pukemiseen, lähtemiseen, nukahtamiseen, ym. tilanteen muutoksiin / vaihdoksiin. Paljon muutakin on, vaikkapa tuntoaistin herkkyys näkyy vaatteiden vastustamisena tai ruuasta nirsoiluna. Kuuloaistin herkkyys voi olla herkkää reagointia ääniin tai kauhua yleisötapahtumissa äänimaailman vuoksi.

Halauksia ja voimia sinulle!



Voisin kirjoittaa pitkästikin, mutta kokemukset nostavat vieläkin niin herkäksi, etten nyt ala siihen. Olen käynyt jaksamiseni ja voimieni äärirajoilla useasti. Apua olen saanut ja hakenut neuvolasta, perheneuvolan psykologilta, lasten psykologilta ja neuropsykologilta sekä lasten lääkäreiltä.



Poikani on myös terve, mutta tempperamentti on sellainen chilimauste olemuksessa, että aina on kuumat paikat. Ilokin on räjähtävää, näkyvää, kuuluvaa ja tuntuvaa, sen raivoamisen "vastapainoksi".



Kun lapsi täytti 8 vuotta, alkoi tapahtumaan jotakin ihmeellistä, jota itsehillinnäksi tai itsesäätelyksi nimitetään. Myös verbaalinen tunneilmaisu sai vauhtia: mua ärsyttää, mua väsyttää, mä en kestä. Nautin joka päivästä, kun tunnin raivari ohitetaan muilla konsteilla.



Hae apua, jos tarvitset, puhu omista tuntemuksistasi ja jaksamisestasi, et ole ainoa. Voimia!

Kyllä itsekin uskon että lasta olisi hiukan helpompi ymmärtää jos olisin itse samantyyppinen. Olen joskus niin ymmälläni että mikäs nyt on vialla?

Itse olen ajatellut,että olisi helpompaa jos ei oltaisi niin äkkipikaisia molemmat, sekä minä että 2v tyttö. Mies on ihan äärirauhallinen, ja pärjää lapsen kanssa paljon paremmin kuin minä. Multa menee vain pinna ja huudan hänelle.

Aika kovilla olin ekan 1,5 v jonka olin kotona. Tyttö on perustyytymätön koko ajan, nukahtaminen on hyvin vaikeaa eikä antanut edes nukkua - olin aivan poikki ja itkeskelin vaan kotona viimeiset muutaman kuukauden. Vaikka meillä on verkostoja ja mies hoiti arkisinkin joka kolmannen yön. Ja tosiaan ekan 7 kk tai sillai oli käytännössä koko päiväsajan kantoliinassa, ja piti vielä hytkyutellä että olisi hiljaa. Ittestä tuntuu että on välillä edelleen tosi kielteisiä tunteita lasta kohtaan, ihanaa kun on esim isän kanssa puistossa tai visovanhemmilla hoidossa. Mies haluaisi toisen lapsen, minua asia ahdistaa niin paljon että ei tule tapahtumaan.

Mutta siis, on meitä muitakin!

tempperamenttinen, mutta aika haastava kumminkin... Meillä pukeutumistilanteissa toimii ainakin toistaiseksi käänteispsykologia (on vajaa 3-vuotias)

"Ai, sä et halua tulla, no voivoi, äidin täytyy varmaan lähteä sitten yksin puistoon leikkimään/uimaan/pyöräilemään?" Aika nopsaan kiljahtaa mököttämisen tai riehunnan keskeltä, että "Minäkin tulen!" Ja minä tietysti "Että tosi kivaa, että tulet mukaan." En siis tee tätä uhkaillen.



Säännöllinen rytmi on aika hyvä lääke tässäkin. Jos kuvio menee jotenkin sekaisin, niin kiukkukynnys madaltuu huomattavasti, vaikka kuinka kerron etukäteen, mitä on tapahtumassa.

Ei se nyt ihan noinkaan mene, että temperamenttisista kasvais automaattisesti älykkäitä. Oma 5-v tyttöni on sellainen, että temperamenttia ei varsinkaan pienenä ollut lainkaan, vaan tyttö oli aina kuin ihmisen mieli. Ikinä ei maannut lattialla raivoamassa. Yhden kerran sai kaupassa raivarin, ja silloinkin halusi vaan väsyneenä syliin, ja mä yritin pakottaa rattaisiin. Uhmaikää ei ole juurikaan ollut lainkaan, toki väsyneenä saattaa kiukutella, mutta ei sen kummempaa.



Kuitenkin väittäisin tyttöä älykkääksi, harvinaisen hoksaavaiseksi jne. Lukee jo sujuvasti, hoksasi esim. jakolaskut ja parilliset ja parittomat luvut kertakuulemalta, kun joskus on kokeiltu. Väittäisin, että rauhallisella lapsella jää sitä energiaa järkeviin asioihin, kun ei tarvi päätä hakata seinään tai maata lattialla huutamassa koko lapsuusikää.