Huudatko lapsellesi?

Pari kertaa viikossa tulee tukkapöllyä, välillä vedetään vyöllä paljaalle perseelle.

Nyt taas aikakausi, että tuntuu, että huudan päivittäin. Meillä molemmat lapset haastavassa ikävaiheessa, ja todella itsepäisiä (kuten vanhempansakin), mutta siitäkin huolimatta niin ihania. Meillä ei töissä kukaan uskoisi korviaan, jos kuulisi miten huudan lapsilleni. Minä kun en töissä juurikaan menetä hermojani. Mutta omat lapset tietää, miten ja missä asioissa äidin saa suuttumaan.

selvitä keskustelulla, mutta aina se ei tepsi. esim. jos jostain asiasta sanottu monta kertaa, olen väsynyt, ym...joskus huomaan ihan turhasta korottavani ääntä, usein jos henk.koht asiat painaa, silloin otan syliin ja pyydän anteeksi käytöstäni lapselta..

Huudan joskus väsyneenä, ehkä kerran kuussa. Mutta jos mun mieheltä kysytään, niin huudan joka päivä. On semmoisesta hissun hissun- perheestä, jossa asiat lakaistaan maton alle ja keskustellaan asioista järkevästi.. Ymmärrän, etteivät asiat aina liity toisiinsa, mutta tässä perheessä liittyy. Tunteenilmaisu on heillä muutenkin niin pientä, että minusta näyttävät aika ilmeettömiltä.



Onneksi oma mies osaa jo vähän puhuakin tunteistaan.



Tulipa ohis.

millaisia keinoja opetatte lapsillenne tunteiden hallintaan?

kun olin sairas, huusin, yleensä melko turhasta.

Joskus huudan turhasta, sitä mä rauhoituttuani häpeän.



Teinille tulee huudettua eniten, keskimmäiselle aika vähän ja vauvalle en huuda ikinä.



En mä aina huuda mutta välillä sitä vaan huutaa kun oikein ottaa pattiin.

Sellaisissa tilanteissa huudan, kun lapsen ääni on niin kova, että omasta äänestä ei kuuluisi mitään jos puhuisin normaalilla äänellä. Tätä tapahtuu päivittäin, etenkin todella omatahtoisen 4-vuotiaan kanssa. Saa sellaisia kiukkukohtauksia päivittäin, kun asiat ei mene niin kuin lapsi haluaisi. Kahdelle vanhemmalle lapselle (eskari ja koululainen) enemmänkin vain korotan ääntäni, tai puhun painokkaammin.



Mutta aina välillä mietin naapureitakin, että mitähän ne ajattelee, kun meiltä kuuluu aina väliajoin mekkalaa... Että hävettää kyllä jo senkin vuoksi äänen korotus. Keinot on kuitenkin vähissä, miten saada kiukkukohtaukset ja raivarit loppumaan. Ruumiillisesti en kurita lapsia, olen yrittänyt viedä jäähylle, mutta tuo 4-vuotias ei siellä pysy.

mutta jos tarvitaan järeämpää äänenkäyttöä, niin mulla on oma tyyli: ääni muuttuu ja madaltuu/tiukkenee niin, että lapsi tietää että nyt on tosi kyseessä. Aloitan myös aina samalla lauseella eli NYT MULLA ALKAA MENEEN HERMOT. VIIMEINEN VAROITUS.



Joku aiemmin sanoi tätä matalaa ääntä pelotteluksi, mutta ei se sitä ole sen enempää kuin huutaminenkaan. Ei sillä väliä mikä se ääni on, kunhan se vaan tehoaa.



Oma siskoni huutaa lapsilleen koko ajan. Se on ihan kamalan kuulosta.



Mun mies huutaa silloin lapselle kun menettää totaalisesti hermot tämän temppuiluun, jos on jo monta kertaa sanonut. Ja kovaa huutaakin :)



Onneksi ei tartte usein huutaa, lapsi on tosi helppo tapaus.

Huudan vain pihan poikki, että ääni ja asia kantaisi, mutta en huuda koskaan hermostumisen takia.

Huutamisessa/äänenkorottamisessa on pointti se että ollaan tosissaan jonkun kiellon kanssa.

Vissiin ne on tottuneet siihen että meillä ei ole olemassakaan kieltoja, joiden kanssa ei oltais tosissaan. Miksi se kielto yleensä on, jos vasta huutaminen tekee sen vakavasti otettavaksi? Meillä ei tarkoittaa ei ihan normaaliäänelläkin sanottuna.

äärettömän julmaa pikkulapsia kohtaan, koska huutaessa uhkailee ja viha pääsee valloilleen. Se on todella erittäin huonoa käytöstä aikuiselta ja kertoo vain sen, että on ollut laiska kotikasvatuksen suhteen!



Huutaminen murtaa itsetuntoa lapsella ja tässä jos missä saa sitä takasin mitä tilaa!! Viimeistään silloin kun teini huutaa takasin ja kiroilee saa itse maistaa omaa lääkettään! Mitäs enää siinä vaiheessa teet??



Nyt kun lapseni ovat aikuisia puhuvat he mulle nätisti eivät kiroile tai uhkaile. Olen tyytyväinen:))

Eikä ne huutamiset välttämättä liity mihinkään kieltämiseen. Otetaan vaan yhteen jostai asiasta ja joskus se meneen huudon puolelle.



Ei me solvata toisiamme ja aina asiat sovitaan. Mä en tiedä mitä ajattelen niistä jotka ei koskaa huuda lapsilleen, joo hyvä juttu. Mutta miten ne lapset reagoi tulevaisuudessa jos joku huutaa niille? Ei kai nyt mikään huutaminen rikos ole? se on sitten eriasia että mitä huudetaan ja missä yhteydessä?

olen täsmälleen samaa mieltä kuin sinä ja saan nyt myös nähdä nämä lapseni teineinä/ nuorina aikuisina. He kohtelevat minua kauniisti ja kunnioittavasti ja tulevat kaikesta päätellen olemaan omille lapsilleen lempeitä isiä.



Huutaminen on kesken loppumista, ei tulista temperamenttia.

mutta ei hän sillä todellakaan kunnioitusta itselleen ansainnut. Ei lapsi aina tajua ottaa hyssyttelemällä esitettyä kasvatusta vakavasti, en minä ainakaan tajunnut, eivätkä tajua omat lapsenikaan.



Tietenkin temperamenteissa on varmasti eroja, enkä sano etteikö joku muu reagoi ripsakasti ihan puheäänellä esitettyihin komentoihinkin. Meillä vaan ei toimi, valitettavasti.

Aivan kauheaa, että on noin paljon äitejä, jotka HUUTAAA lapsilleen.

Sehän on tuomittavan väärin.

Sanokaahan vielä, että toisinaan teitä tympii ja väsyttää arki ja jopa ne lapsetkin, sanokaahan, että haluatte omaa aikaa lapsistanne ja että on iltoja, kun huokasette, että IHANAA nyt ne nukkuu, nyt namipussi ja sipsit ja kaljat esiin ja aikuisten bileet alkaa.



Hyvänen aika, mitä kyvyttömyyttä ja itsekyyttä!

Mutta onneksi on nykyinen UPEA lastensuojelulaki ja aivan äärimmäisen napakat sos.työntekijät, jotka puuttuvat siihen, että olette väsyneitä ja huudatte, molempia tai jompaa kumpaa.



Minä en huuda, en ikinä. Sylitän ja halaan lapsia joka päivä aivan koko ajan. Meillä syödään säännllisinä ruoka-aikoina itse tehtyä ja osittain itse kasvatettua luomuruokaa. Liikumme paljon yhdessä luonnossa, askartelemme, retkeilemme, saduttelemme ja luemme ja vietämme kiireetöntä perheaikaa. Telkkarista katsomme erittäin vähän ja erittäin harkitusti ohjelmia, pelaamme lautapeleja ja sana-arvoituksia ym. tai teemme yhdessä käsitöitä.

Lapseni ovat äärimmäisen empaattisia ja rauhalisia, ystävällisiä ja kohteliaita, eivätkä he koskaan riitele tai lyö toisiaan tai muita. He neuvottelevat jos jostain lelusta tulee, tosin leluja on vähän ja nekin teemme itse.



Kun halin ja suukottelen ja nukutan lapset, vietän hetken kahdenkeskeistä aikaa puolisoni kanssa, joka on samalla paras ystäväni ja jonka kanssa seksielämämme on yhä edelleen kahdeksan lapsenkin jälkeen upeaa ja kiihkeää ja hän näkee minut upeana ja kauniina, aivan kuten silloin kun 15 vuotiaana tapasimme, tosin ns. oikeasti seurustelemaan aloimme vasta täysi-ikäisenä, sillä ei kovin nuoren ole hyvä olla liian intiimeissä suhteissa, ja seksi muutenkin kuuluu vasta avioliittoon. Emme ole uskovaisia eikä me opeteta lapsille mitään tiettyä kapeaa ajattelukantaa vaan olemme suvaitsevaisia, avarakatseisia, nykyaikaisia ja lämpimän rakastavia ihmisiä toisillemme ja lapsillemme ja meidän ihanaan onnen harmoniaan sopii myös kaikki naapurin lapset, jotka meillä ovatkin usein ja osallistuvat tasapuolisesti meidän perheemme arjen kotitöihin, joihin lapsiamme lempeästi kannustamme ja opastamme. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja meillähä tosin ei huudeta, vaan... jne.

Ilmapiiri oli aivan muista syistä kroonisesti uhkaava ja jännittynyt. Olin ahdistunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan.

Huutaminen ei ollut "hyvää käytöstä" vanhempieni mielestä ja he elvistelivät kasvatusnäkemyksillään ja hyvällä käytöksellä sekä meidän lasten fiksuilla käytöstavoilla.

Kun ajattelen meidän sisarusten myöhempiä ongelmia, mietin, että muutama rehellinen huutotilanne olisi ollut selkeästi parempi juttu kuin se hurskasteleva hyssyttely ja pelottavaakin pelottavampi pinnan alla väreilevä sanoiksi purkautuminen tunnelma.

ja minulla on kuuluva ääni. Joten usein huudan vaikka en edes omasta mielestäni huuda. Korotan ääntäni (lue: huudan) yleensä tilanteissa, joissa lapsi tekee jotain kiellettyä josta olen jo aiemmin useita kertoja sanonut. Tai jos satuttaa minua tai sisarustaan. Tai jos tekee jotain itselleen ihan oikeasti vaarallista.

Väsyneenä ja kiireessä sortuu helpommin. Mitähän sanoisin, en huuda päivittäin, mutta viikoittain kyllä. Joskus saman päivän aikana muutaman kerran ja joskus menee useita päiviä ilman huutamista.

Ilmapiiri oli aivan muista syistä kroonisesti uhkaava ja jännittynyt. Olin ahdistunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Huutaminen ei ollut "hyvää käytöstä" vanhempieni mielestä ja he elvistelivät kasvatusnäkemyksillään ja hyvällä käytöksellä sekä meidän lasten fiksuilla käytöstavoilla. Kun ajattelen meidän sisarusten myöhempiä ongelmia, mietin, että muutama rehellinen huutotilanne olisi ollut selkeästi parempi juttu kuin se hurskasteleva hyssyttely ja pelottavaakin pelottavampi pinnan alla väreilevä sanoiksi purkautuminen tunnelma.

Olen samaa mieltä.

Lapset, jotka kiukuttelee ja käyttäytyy huonosti julkisilla paikoilla voivat luottaa siihen, ettei kotona tapahdu mitään jälkiseurauksia. He siis uskaltavat, koska luottavat.

Vanhemmat, jotka karjasee, huutaa, korottaa ääntään ja hermostuu lapsilleen eivät sitten kotona hakkaa jälkikasvuaan vaikka vanhempiesi kaltaiset ihmiset niin herkästi ajattelevatkin. Se on siinä, se asia ja tilanne.

Mutta suomessa on vallalla tämä hyssyttely, vaikeneminen, musta mykkäkoulu, uhkaaminen.

Perhe, jossa ollaan aina hiljaa, eikä laopsitakaan lähde yhtään ääntä. Miten se on mahdollista? Ja sitten perhe josta lähtee ääntä ja lapset huutaa, niin sitä pidetään kamalana.

että en huuda, vaikka ensin ajattelin otsikon lukiessani että kuka nyt ei huutais... Mutta mulla on aika hiljainen ääni muutenkin, joten ehkä se mun huutaminen on vain sellaista äänen korottamista. :D Malttini kyllä menetän, varsinkin tilanteissa joissa olen sen seitsemän kertaa sanonut lapselle jostain, ja silti lapsi vaan jaksaa ja jaksaa. Mutta sellaista kunnon rääkymistä en harrasta, etenkin kun noi lapsetkin on ihan tarpeeksi meluisia muutenkin, en halua kohottaa tämän sirkuksen desibelitasoa enää yhtään... Mies kyllä huutaa joskus.