Ongelmallinen suhde äitiin / anteeksianto

minulla äiti oli kalsea ja tunnekylmä jo lapsena joten minulla ei ole koskaan ollut rakastavaa äitiä. Eli en voinut ikinä kertoa huolistani ja murheistani äidille. Tältä osin tarinani on eri.



Mutta muilta osin sitten kovin tuttua. Eli äidin piilov***uilu, se ettei hyväksy mitään elämäni valintoja, päin naamaa arvostelu ja sättiminen. Kyse on silkasta vallankäytöstä. Myös tuo loukkaantuminen ja "ylpeys" ("minähän en soita tai anteeksi pyydä") on tuttua. Äiti saa mielestään loukata minua mielin määrin muttei koskaan kanna siitä vastuuta. Aina hänen loukkausten jälkeen minun piti pyytää anteeksi häneltä!



Äitini on sanonut mm. usean kerran että katuu että koskaan minut synnytti, olisi pitänyt tehdä abortti, ja sitten yleistä haukkumista koko ajan (sinulla on huono koulutus/huono puolilso/ruma koti/rumat ja tyhmät lapset/olet epäonnistunut kaikessa).



Oikeasti mikään haukkuminen ei ole ns totta vaan olen hyvin koulutettu, menestynyt ja pärjännyt. Äiti on vaan kaikesta niin kaunainen ja kateellinen että haluaa lytätä kaikki onnistumiseni maan rakoon.



Aina prosessi meni niin että äiti alkoi haukkumaan ja sättimään. Sitten minä suutuin ja pidin taukoa yhteydenpidossa. Äiti oli sitä mieltä että MINÄ olin vaikea ja hankala ja vaati että MINÄ pyydän anteeksi. Ei ikinä ottanut vastuuta sanoistaan tai teoistaan.



Nyt sitten viimeisen kerran, viisi vuotta sitten, sanoin että tällä kertaa äiti hyvä se en ole MINÄ joka sinun loukkaustesi jälkeen tulee pyytämään anteeksi. Sanoin myös että äiti on lämpimästi tervetullut elämääni kunhan ottaa vastuun sanoistaan. Ja muuttaa käyttäytymistään.



Eipä olla yhteksissä oltu. Eli välit on ollut poikki jo 6 vuotta. Äitini ei ole nähnyt lapsiani ollenkaan eikä käynyt ristiäisissäkään vaikka kutusuin. On siis kahden lapsen mummo joita ei ole ikinä halunnut tavata tai nähdä. Veljelleni on vain sanonut että "on minullakin ylpeyteni ja sen on "pirkko" joka saa kiukutteluaan anteeksi pyytää".



Ikävä kyllä mittani tuli täyteen ja en tuohon vallankäyttöön ja manipulointiin enää lähde mukaan. Joten välit ovat olleet poikki jo pitkään.



SInällään on surullista että aikuinen ihminen ei näe omia vikojaan, ei kanna vastuuta sanoistaan eikä halua sopia, vaikka minä olen tullut useasti jo puolitiehen vastaan. Mutta en voi muuta sanoa kuin että itse siinä äitini menettää ja paljon! Esimerkiksi ainoat lapsenlapsensa kokonaan.



Sinulle ap sanoisin että tee tuosta loppu. Jos et tee, niin se jatkuu kuolemaan saakka. Tuo on vallankäyttöä, ylitsekävelyä, nöyryyttämistä. Laita rajat ja lakkaa olemasta kiltti tyttö. Luovu myös siitä illuusiosta että saisit rakastavan äidin takaisin, sillä elämäntilanteesi on nyt niin erilainen että vanhaan ei taida olla kyllä paluuta.



Voimia ja jaksuja!

juu, parisuhdeterapian "kylkiäisinä" olen tajunnut että äitini on perusesimerkki läheisriippuvaisesta ihmisestä, ja minä myös. Onnekseni tajusin tämän ja olen pystynyt kovalla tahdonvoimalla pikkuhiljaa muuttamaan tuota riippuvaisuutta = parantumaan.



Olen miettinyt että pitäiskö kirjoittaa äidille kirje, koska välit semmoisessa kunnossa etten usko koskaan kykeneväni hänelle naamatusten puhumaan tunteistani? Pelkään että hän ehtii kuolla ja minä kannan kaunaa loppuelämäni. :(



Marttyyri on oikea nimitys äidilleni, hän on 100% negatiivinen, pessimistinen. Esimerkiksi koko ajan veljeni puolella, vaikka veljeni on aivan samanlainen kuin hän, eli aina arvostelee muita, kukaan ei ole tarpeeksi hyvä, vain hänen mielipiteensä ja moraalinsa on ainoa oikea. Veljeni asuu n. 4 kilsan päästä meistä eikä ole koskaan käynyt meillä omasta vapaasta halustaan, kerran perhejuhlissa, nyt ehkä tulee ristiäisiin. Hänen poikansa on kummipoikani, ei ole myöskään koskaan saatu tätä poikaa meille hoitoon / yökylään tms. vaikka olen usein kysellyt.



Ja aivan mahdotonta olisi saada meidän lapset heille vierailulle, äitini mielestä veljeni kauhean avovaimona syytä (ihana nainen, mielestäni, ottanut veljeni pojat omikseen vaikkei ole helppo tilanne, ja kasvattanut hyvin). Äitini myös hänelle kuittailee aivan suoraan päin naamaa jos ovat visiitillä mummulassa.



Todella surkea tilanne jotenkin, ja surullista miten tämä perhe on muuttunut, eriintynyt ja täysin kadoksissa toisiltaan.

minulla siis jäiset välit äitiini ja samanlainen v***uilijamutsi (joka on vielä lisäksi aidosti aina vahingoniloinen epäonnistumisistani ja oikein henkuttaa niitä. onnistumiset sitten vaietaan ja sivuutetaan ja niitä ei noterata).



Valitettavasti tuon ikäiset eivät kykene keskustelemaan tai ottamaan vastuuta teoistaan. Kirje tuskin auttaa, sen vain ehkä saa äitisi enemmän marttyyriloukkaantumaan ja "vaatimaan" sinun anteeksipyyntöäsi.



Oma äitinikin on aina vetänyt itkupotkuraivarit kun olen muutaman kerran lapsuuteni ongelmia tai nykyistä suhdettamme yrittänyt hienotunteisesti ruotia. Ensin haukutaan ja syytetään kiittämättömäksi ja sitten vedetään marttyyriparku siitä että "kaikkeni olen antanut ja katso nyt mitä saan palkaksi, yhyy yhyy". Eli täysi kieltäytyminen siitä että näkisi omat syynsä tapahtuneisiin. Syy on aina tyttäressä.



Eipä tuossa voi muuta tehdä kuin käydä terapiassa (tämä ei itselläni kovin paljoa auttanut, lähinnä vain ymmärsin mistä äitini tunnevamma johtuu). Ja aika sitten auttaa, että voi äitinsä armahtaa. Olen tavallaan antanut anteeksi mutta eihän se mitään muuta. Edelleen äiti soittaa kerran vuodessa ja haukkuu ja arvostelee minua puhelussaan.



Olen jo hyväksynyt sen että ei se tuosta muutu, ja tehnyt eräällä tavalla surutyön siitä että äiti on kuollut noin niinkuin teoriassa. On elossa mutta ei elämässäni mukana. Surutyö kesti monta vuotta, joten älä sinäkään vaadi itseltäsi mahdottomia, ei se viikossa hoidu eikä kahdessakaan.



Ehkä se vähän lohduttaa että meitä on yllättävän paljon, tiedän monia nuoria äitejä joilla on oman äidin kanssa välit poikki tai aivan jäiset ja joiden äiti ei osallistu esim, mummona perheen elämään ollenkaan.



Äitini ei halua eikä pysty keskustelemaan ja siksi ikävä kyllä menee hautaan asti tässä asetelmassa. Itse en oikein voi tehdä mitään muuta kuin hyväksyä tilanteen vaikka se raskasta onkin.

minulla äiti oli kalsea ja tunnekylmä jo lapsena joten minulla ei ole koskaan ollut rakastavaa äitiä. Eli en voinut ikinä kertoa huolistani ja murheistani äidille. Tältä osin tarinani on eri. Mutta muilta osin sitten kovin tuttua. Eli äidin piilov***uilu, se ettei hyväksy mitään elämäni valintoja, päin naamaa arvostelu ja sättiminen. Kyse on silkasta vallankäytöstä. Myös tuo loukkaantuminen ja "ylpeys" ("minähän en soita tai anteeksi pyydä") on tuttua. Äiti saa mielestään loukata minua mielin määrin muttei koskaan kanna siitä vastuuta. Aina hänen loukkausten jälkeen minun piti pyytää anteeksi häneltä! Äitini on sanonut mm. usean kerran että katuu että koskaan minut synnytti, olisi pitänyt tehdä abortti, ja sitten yleistä haukkumista koko ajan (sinulla on huono koulutus/huono puolilso/ruma koti/rumat ja tyhmät lapset/olet epäonnistunut kaikessa). Oikeasti mikään haukkuminen ei ole ns totta vaan olen hyvin koulutettu, menestynyt ja pärjännyt. Äiti on vaan kaikesta niin kaunainen ja kateellinen että haluaa lytätä kaikki onnistumiseni maan rakoon. Aina prosessi meni niin että äiti alkoi haukkumaan ja sättimään. Sitten minä suutuin ja pidin taukoa yhteydenpidossa. Äiti oli sitä mieltä että MINÄ olin vaikea ja hankala ja vaati että MINÄ pyydän anteeksi. Ei ikinä ottanut vastuuta sanoistaan tai teoistaan. Nyt sitten viimeisen kerran, viisi vuotta sitten, sanoin että tällä kertaa äiti hyvä se en ole MINÄ joka sinun loukkaustesi jälkeen tulee pyytämään anteeksi. Sanoin myös että äiti on lämpimästi tervetullut elämääni kunhan ottaa vastuun sanoistaan. Ja muuttaa käyttäytymistään. Eipä olla yhteksissä oltu. Eli välit on ollut poikki jo 6 vuotta. Äitini ei ole nähnyt lapsiani ollenkaan eikä käynyt ristiäisissäkään vaikka kutusuin. On siis kahden lapsen mummo joita ei ole ikinä halunnut tavata tai nähdä. Veljelleni on vain sanonut että "on minullakin ylpeyteni ja sen on "pirkko" joka saa kiukutteluaan anteeksi pyytää". Ikävä kyllä mittani tuli täyteen ja en tuohon vallankäyttöön ja manipulointiin enää lähde mukaan. Joten välit ovat olleet poikki jo pitkään. SInällään on surullista että aikuinen ihminen ei näe omia vikojaan, ei kanna vastuuta sanoistaan eikä halua sopia, vaikka minä olen tullut useasti jo puolitiehen vastaan. Mutta en voi muuta sanoa kuin että itse siinä äitini menettää ja paljon! Esimerkiksi ainoat lapsenlapsensa kokonaan. Sinulle ap sanoisin että tee tuosta loppu. Jos et tee, niin se jatkuu kuolemaan saakka. Tuo on vallankäyttöä, ylitsekävelyä, nöyryyttämistä. Laita rajat ja lakkaa olemasta kiltti tyttö. Luovu myös siitä illuusiosta että saisit rakastavan äidin takaisin, sillä elämäntilanteesi on nyt niin erilainen että vanhaan ei taida olla kyllä paluuta. Voimia ja jaksuja!

Oma äitini on ihan samanlainen. Tällä hetkellä myös välit jo toista vuotta poikki. Mutta enää en anna äidin arvostelun/haukkumisen/syyllistämisen jne mennä läpi niin, että olisin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Anteeksihan ei äitini ikinä pyydä, sillä hänhän on se vääryyttä kärsinyt uhri aina.

Lohduttavaa kuulla että en ole ainoa.

Minusta kuulostaa hyvältä, että teet elämässäsi omat ratkaisusi ja jos äitisi on asiassa poikkiteloin, hän saa väistyä. Se on osa aikuiseksi kasvamista. Mulla on myös hyvin viileät välit juoppoon ja epäluotettavaan marttyriäitiini, jota kuitenkin jotenkin ihailin ja johon luotin nuorempana. Sittemmin tajusin millainen ihminen hän on, eikä mulla ole aikomustakaan olla sen kummemmin tekemisissä. Lapsuudenperhe oli lapsuudenperhe, nykyinen perhe on nykyinen. Niin se menee ja kuuluukin mennä. Enemmän ihmettelen näitä, jotka roikkuvat mutsissaan ja ihailevat sitä elämänsä naisena vielä lähempänä neljääkymppiä. Veljeni on tällainen. :D

Minusta kuulostaa hyvältä, että teet elämässäsi omat ratkaisusi ja jos äitisi on asiassa poikkiteloin, hän saa väistyä. Se on osa aikuiseksi kasvamista. Mulla on myös hyvin viileät välit juoppoon ja epäluotettavaan marttyriäitiini, jota kuitenkin jotenkin ihailin ja johon luotin nuorempana. Sittemmin tajusin millainen ihminen hän on, eikä mulla ole aikomustakaan olla sen kummemmin tekemisissä. Lapsuudenperhe oli lapsuudenperhe, nykyinen perhe on nykyinen. Niin se menee ja kuuluukin mennä. Enemmän ihmettelen näitä, jotka roikkuvat mutsissaan ja ihailevat sitä elämänsä naisena vielä lähempänä neljääkymppiä. Veljeni on tällainen. :D

Minun veljeni (myös kohta 40v, meillä on 10v ikäero) myös ihailee äitiäni, ja on aivan mammanpoika. Taaksepäin katsoessani tuntuu, että hänen edellinen avioliitto kariutui juuri äidin vaikutuksen - ehkä epäsuorankin- takia. Nainen ei jaksanut alituista rinnastamista äitiimme. Minulla sama, uskon että edelliset suhteeni ja osittain jopa se, miksi mieheni petti mua, juontavat näistä perhesuhteista: miten stressaantunut, vihainen, epätoivoinen olen ollut, ja onneton. Kun äiti halunnut tehdä kaikki mun päätökset, kertoa millon erota, millon tehdä mitäkin, miten hoitaa lapset..

kuulosta siltä (tuo sinun stressi, vihaisuus, epätoivo) että äitis kuormittaa sinua psyykkisesti tavattoman paljon. Ehkä enemmän kuin itse edes tajuatkaan.

Olen itse käynyt pari kertaa terapeutilla neuvolan kautta, ja siellä terapeutti sanoi aika suorat sävelet siitä että jos vanhemmat riistävät voimavaroja sen sijaan että antavat niitä, niin ei ole viisasta olla tekemisissä.



Tällä tarkoitti siis sitä että pikkulapsivaiheessa äidin kaikkien henkisten voimavarojen tulee kohdistua pieniin lapsiin, ja silloin ei saisi olla kuormitustekijää joka syö sen energian. Tällöin lapset jäävät sitä vaille, ja hirviöäiti ryöstää sen ansiotta itselleen.



Minulla siis jo yli 5v ne välit poikki, ja alun surun ja ahdistuksen jälkeen voin sanoa että olo on helpottunut! Toki aina on suru ja kaiho siitä että lapsillani ei ole mummoa (anoppikaan ei ole mummotyyppiä eli ei paikkaa äitini puutetta) mutta _itse_ voin paremmin. Ennen sain ihan fyysisiä oireita äidistäni, kun näin kuka soittaa niin meinasin oksetaa ja mahaan sattui / sydän hakkasi, kun tiesin mitä on taas tulossa.



Lisäksi vierailu äidin luona vei aina pari viikkoa toipumista, kun äidin loukkausten takia olin miehelle+lapsille äkäinen ja tiuskiva ja ihan uupunut ja itkuinen. Nyt kun yhteydenpitoa ei ole enää ollenkaan niin _perhe_ voi paremmin.



Minusta sinun pitää tehdä ratkaisu perheen kannalta, siis oman perheesi, parhaalla tavalla. Älä siis ajattele asiaa vain äitisi ja sinun välisenä asiana vaan seikkana joka vaikuttaa sinun perhe-elämääsi ja onneesi.



Olethan kuullut sen tarinan varisäidistä joka kantoi poikastaan selässä, ja sanoi poikaselleen että nyt sinua kannan, kanna sinä sitten minua kun olen vanha. Poikanen vastasi äidille että "ei äiti, en minä sinua kanna, minä omaa poikastani kannan ja sinun tippua annan".



Tässä jutussa piilee viisaus, sillä jokainen meistä äideistä on _ensisijaisesti_ aina ja iänkaikkisesti velvollinen asettamaan omat lapsensa etusijalle. Jos se vaatii että oma äiti pitää "tiputtaa selästä" niin sitten se sen vaatii.



Itse olen siis ainakin oman tilanteeni ja välirikon kanssa sinut, koska se on kiistatta ollut lasteni ja perheeni parhaaksi. Sillä tavalla välillisesti, että olen hyvä ja jaksava äiti ja puoliso, enkä pura äitini minuun tekemää vääryyttää lapsiini ja puolisooni.



AP, mitäpä jos ottaisit vaikka määräaikaisen tavoitteen olla vaikkapa 6kk tilapäisellä jäähyllä / tauolla äidistäsi? Tällöin ei tarvitse tehdä mitään lopullisia ratkaisuja vaan voisit kokeilla että miltä tällainen vapaus tuntuisi. Sitten määräajan päättyessä voit halutessasi taas ottaa yhteyttä äitiisi (eiköhän taas onnistu, kunhan vaan suostut taas olemaan "syyllinen" ja anot "anteeksiantoa") :-)

Kun olin pieni, äiti oli tunnekylmä. Nyt hän on vähän muuttunut, eikä ole muille sisaruksille samanlainen, mutta meidän kahden välit on hankalat edelleen. Ei soitella koskaan. Synttäreinä ja jouluna saan tekstiviestin. Joskus soitan itse, kun on joku asia jota on pakko kysyä. Äitini ei hauku eikä arvostele, mutta ei vaan ole kiinnostunut asioistani. Kyselee niitä kyllä muuta kautta, mutta ei minulta suoraan. Avauduin asiasta noin vuosi sitten, ja se hävettää. Olin yli 25-vuotias ja rääyin täyttä kurkkua kun minulle ei koskaan soitella ja minusta ei välitetä. Silloin äiti lupasi että alkaa soitella. Pari kertaa sen jälkeen soitti aloittaen puhelun "mä nyt soitin kun silloin lupasin" ja toisen tällaisen puhelun jälkeen sanoin, että en mä tarkoittanut, että on PAKKO soittaa, että soittaa, jos on jotain mistä haluaa oikeesti puhua. Ei oo sen jälkeen paljon puhelin soinut.



Olen parin itkukohtauksen jälkeen (eri tilanteista johtuneiden) tajunnut, että asiat ei tuu muuttumaan vaikka mitä tekisin. Pelkään, että jos saan lapsia niin nekään ei kiinnosta äitiäni. Tiedän kuitenkin, että miehen äiti tulisi olemaan lapsenlapsien elämässä todella innokkaasti mukana, että siihen täytyy varmaan tyytyä. En minä tietenkään voi tietää, että äitini ei olisi kiinnostunut lapsenlapsista, mutta enpä nyt vaan usko, että hänen käytöksessään tapahtuisi niin radikaali muutos, että ekaa kertaa ikinä kiinnostuisi jostain minuun liittyvästä.



Kun olin pieni, ja koulussa harjoiteltiin äitienpäivälaulua, minä rupesin aina itkemään siellä pulpetissani. Muut katsoi ihmetellen enkä itsekään tajunnut, miksi itkettää, nyt tajuan. Jos saan joskus omia lapsia niin he ei IKINÄ saa tuntea, etten välittäisi heistä.

Minusta kuulostaa hyvältä, että teet elämässäsi omat ratkaisusi ja jos äitisi on asiassa poikkiteloin, hän saa väistyä. Se on osa aikuiseksi kasvamista. Mulla on myös hyvin viileät välit juoppoon ja epäluotettavaan marttyriäitiini, jota kuitenkin jotenkin ihailin ja johon luotin nuorempana. Sittemmin tajusin millainen ihminen hän on, eikä mulla ole aikomustakaan olla sen kummemmin tekemisissä. Lapsuudenperhe oli lapsuudenperhe, nykyinen perhe on nykyinen. Niin se menee ja kuuluukin mennä. Enemmän ihmettelen näitä, jotka roikkuvat mutsissaan ja ihailevat sitä elämänsä naisena vielä lähempänä neljääkymppiä. Veljeni on tällainen. :D

Minun veljeni (myös kohta 40v, meillä on 10v ikäero) myös ihailee äitiäni, ja on aivan mammanpoika. Taaksepäin katsoessani tuntuu, että hänen edellinen avioliitto kariutui juuri äidin vaikutuksen - ehkä epäsuorankin- takia. Nainen ei jaksanut alituista rinnastamista äitiimme. Minulla sama, uskon että edelliset suhteeni ja osittain jopa se, miksi mieheni petti mua, juontavat näistä perhesuhteista: miten stressaantunut, vihainen, epätoivoinen olen ollut, ja onneton. Kun äiti halunnut tehdä kaikki mun päätökset, kertoa millon erota, millon tehdä mitäkin, miten hoitaa lapset..

Kuulostaa tutulta. Mun äitini luuli, että hän saa päättää meidän seurustelukumppanit ja jos ei toteltu, haukkui näitä selän takana meille. Mikä pahinta se yritti tyrkyttää mua omille suosikeilleen, jotka oli jotain sen omia ikätovereita. Aivan sairas ihminen. Mun häät oli ihan vääränlaiset, ei ollenkaan kuten hän olisi halunnut. Lapsen nimi on väärä, hän olisi halunnut päättää sen jne. Ei tarvitse sen naisen soitella mulle edes jouluna. :D

Jos ei edes näe omia vikojaan? Minun äitini oli liian nuorena äidiksi tullut, typerä oman navan tuijottaja. Häntä ei kiinnostanut lapsenlapset pieninä ollenkaan. Ei silti, että olisin edes heitä koskaan sinne hoitoon vienytkään, en luota häneen lapsenhoitajana pätkääkään. Ei osaa tehdä ruokaa, siivota, komentaa, tai ylipäänsä yhtään mitään. Vietti vaan sinkkunaisen rentoa elämää. Olimme vuosiakausia vain hänen muutaman puhelunsa varassa. Oma lapsuuteni on tietenkin vielä kertomus sinänsä...

Kaikki muuttui kun hän sairastui rintasyöpään. Joku hänen päässään ilmeisesti naksahti paikalleen. Sen jälkeen hän on vieraillut ja ollut kiinnostunut lapsenlapsiensa elämästä. Ei silti, ei niitä vanhoja traumoja saa koskaan korjattua, mutta nyt elellään sentään sovussa.

.Olethan kuullut sen tarinan varisäidistä joka kantoi poikastaan selässä, ja sanoi poikaselleen että nyt sinua kannan, kanna sinä sitten minua kun olen vanha. Poikanen vastasi äidille että "ei äiti, en minä sinua kanna, minä omaa poikastani kannan ja sinun tippua annan". :-)

Kiitos tästä kirjoituksesta, todella. En ole koskaan kuullut tätä varis-tarinaa, mutta voit uskoa että kirjoitan sen ylös kalenteriini.

Mun äiti ei ole koskaan ollut alkkis, tai suorasanaisesti mollannut. Päinvastoin, aina ekana tullut aamulla viesti koepäivänä / muuna tärkeänä päivänä että "sinä pärjäät, olet paras!". Mutta painostus ollut erilaista, hienovaraisempaa, piilotettua. Että valinnat elämässä tulisi tehdä niinkuin hän on ne tehnyt.

Äidillä läheisriippuvuuden aiheuttanut hänen sairautensa joka ollut perheellemme täysinäinen tabu, siitä ei ole koskaan saanut puhua, koska hän on hävennyt itseään ja sairautta. Isäni kanssa, tuntuu, että hän on mennyt naimisiin, koska isäni on hyväksynyt hänet, tai ei ole noteerannut sairautta. Kerran sanoi jopa, että "koska isä oli ainoa joka hyväksyi". Usein tuntuu, että kyse ei ole palavasta rakkaudesta, vaan vähän niinkuin pakosta. Ja jos äiti näkee rakastuneita, hän on katkera, ja ehkä miettii miksei itsellään voinut olla tommosta.

Oma mieheni, omine vikoineen (niitähän meistä kaikista löytyy) taas on kova touhuamaan kotona, leikkii ja hoitaa lapsia, imuroi, tekee ruoat jne. Joskus suhteen alkuaikoina tuntui että äiti jopa "kilpaili" hänen huomiostaan, flirttaili, oli leikkisä hänelle.

Mieheni usein sanonut mulle että kuuntele itteäsi, kuuntele miten tuo nainen saa sut tuntemaan, tuo on väärin. Älä noteeraa, älä kommentoi, jos se vie sulta energiaa, älä mene sinne. Suhteen alussa vaadin että ajettais mun kotiin joka viikonloppu, istumaan vain, syömään ja saunomaan. Ja helkutan tylsäähän se oli, mutta jos ei menty, mulla tuli paska fiilis, melkein että laiminlyön äitiä. Ja mies siitä oireili; miksi meidän pitää elää sun vanhempien kautta, kun voitais luoda omaa perheettä ja omia traditioita ja tapoja. Viime joulu oli eka kun vietettiin MEILLÄ ja vanhemmat tuli meille (olin ihmeissäni että suostuivat, mutta ihan kivaa oli, lopulta). Veljeni taas ei suostunut tulemaan...

Nyt vasta aikuisena olen tajunnut kuinka tulehtunutta meidän perheessä on ollut.

Ja PELOTTAVAA on, kun en toivo tyttärelleni samanlaista.. Pelkään että musta tulee samanlainen äiti! Kun joskus kun mulle menee pinna, tuntuu että kilahdan ja huudan pienelle lapselle, tulee jotain fläsäreitä omasta lapsuudesta, ja havahdun että voi helvata, mähän OLEN kuin oma äitini. :(

Ja surullista on, että joskus mietin että ONNEKS mieheni petti, että mentiin sinne terapiaan, jossa sitten (terapeutin suosituksesta) kävin usein itsekin, ja ymmärsin niin monia asioita itsestäni, perheestä, mutsista, käyttäytymisestäni... riippuvuudestani.

Terapeutti antoi mulle ohjeeksi rakastaa itseäni nyt niinkuin äidin ois pitänyt rakastaa mua silloin kun olin lapsi. Mutta se on helvetin vaikeeta, miten se käytännössä toteutetaan??

= koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus..

Tavallaan ihanaa että en ole yksin tän asian kanssa, että on vertaistukea.

Surkeeta mun pienen vauvani takia, että esikoistamme rakastettiin, hoidettiin ja hyysättiin isovanhempien puolelta. Tätä pikkukakkosta ei. :(

ap siis..



että toisaalta myös hyvä että jos tätä toista lasta ei isovanhemmat enää niin jaksakaan hoidella. Koska tuntuu että isovanhemmat kun kyseenalaistaa meidän kasvatusmetodit, ja esim. kyselee meidän esikoiselta kun olemme siellä syömässä että "kummat lihapullat on parempia, äidin vai mummun?" odottaen tietty että lapsi vastais mummun. Lapsi ei välttämättä tajua, mutta kyllä siitä joku jälki häneenkin jää, alitajuisesti.



Tai kun makasin viikon sairaalassa niin äitini tekstas sairaalaan että "ei ole kertaakaan (lapsi) kysellyt sun perään"...



Että ehkä tämä kakkonen, jäädessään ilman isovanhempien painostusta tai asetelmaa isovanhemmat vs. vanhemmat, saattaakin kasvaa hieman erilaiseksi? Mieskin sanoi että ei siinä mitään, me olemme nämä lapset tehneet, me ne hoidamme, ei se ole ongelma. Mutta ikävää on kun myös mieheni kunnioitus vanhempiani kohtaan on täysin rapistunut. Hän on lähinnä todella pettynyt, miksi he satuttavat MINUA ja laiminlyövät. Mieheni (hänen sukunsa asuu ulkomailla) perhe soittelee mulle päivittäin, jopa veljet jotka eivät koskaan soittele mun miehelle, ja kyselevät miten voin, kuinka olen toipunut, millanen tyyppi uusi vauva on, tarvitaanko jotakin.



Oma perheeni - tai vanhempani - kerran käyneet kylässä, ja silloinkin pitivät kengät jalassa että pääsisivät kotimatkalle nopsasti.

tämä ehkä lohduttaa sinua ja monia muita joilla isovanhemmat ovat tylyjä ja tunnevammaisia:



- isovanhemmat ovat lapselle rikkaus, mutta vain _sellaiset_ isovanhemmat jotka hyväksyvät ja rakastavat lasta ehdoitta ja jotka kunnioittavat lapsen omia vanhempia



- sellaisista isovanhemmista on vain _haittaa_ lapsille, jotka kävelevät lapsen vanhempien yli, osoittavat epäkunnioitusta ja saavat lapsen hämilleen kaksoissidosviestinnällään (eli lapsikin ymmärtää isovanhempien vallankäytön ja piilov***uilun)





Ihan oikeasti naiset, se että "isovanhemmuus on rikkaus" on yksi typerimmistä myyteistä joka pitäisi murtaa. On se totta kai siis totta, mutta VAIN tietyissä tapauksissa, ei aina!!!



Ei todellakaan ole rikkaus lapsille jos on tunnevammaiset/väkivaltaiset/juopot/persoonallisuushäiriöiset/mt-ongelmaiset ja omia lapsiaan nöyryyttävät ja väheksyvät isovanhemmat.



Lapsen ei voida ajattelevan menettää yhtään mitään sellaisessa tilateessa missä isovanhemmus haittaa koko perhettä ja syö perheen jaksamista.