Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
te, joita lapsena kohdeltu kaltoin??
14.02.2012 |
Lyhyt taustakuvaus: lapsuudenperheen isä oli väkivaltainen sadisti-narsisti, joka harjoitti mielivaltaista henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaikkiin perheenjäseniin. Väkivaltaa sai kokea siis ilman syytä, ihan vain siksi kun isää v***tti, joten se ei siis ollut esim rangaistus tuhmuuksista. Väkivaltaan ei voinut siis mitenkään varautua tai sitä estää omalla käytöksellä, joten aina piti elää pelossa.
Asia puhkesi kriisiksi itselleni kun sain oman lapsen, silloin tajusin miten törkeästi minua on kohdeltu. Sairastuin ahdistushäiriöön ja unettomuuteen, kävin terapiajakson asian tiimoilta. Terapiassa ehdotettiin että asia pitäisi selvittää ja puhua selväksi lapsuudenkodissa.
Muutama selvitysyritys on ollut. Pari johti melkein väkivaltaan isän taholta ja viimeisin siihen että isä kieltää minut tyttärenä ja tekee perinnöttömäksi. Isäni on menetetty tapaus, mutta entä äitini? Äiti kieltää ihan KAIKEN. Väittää kirkkain silmin että isä ei ole koskaan kenellekään pahaa sanaa sanonut saati hiuskarvaakaan katkaissut.
Äitillä itsellään on ollut puoli päätä kaljuna kun tukka on revitty irti, kylkiluut mustana, silmässä mustelmaa ja vekkiä ja ties mitä. Ja niin oli meillä lapsillakin, vaikka mitä vammaa, äiti on todistanut vierestä varmaan kymmenittäin lasten pahoinpitelyjä (ei siis koskaan puuttunut eikä auttanut mitenkään).
Itse koen että en voi parantua tai eheytyä ellei äitini edes MYÖNNÄ näitä tapahtuneen. En odota mitään siirappista halaus-anteeksipyyntö-pusipusi sovintoa, vaan ainoastana sen että asia myönnettäisiin.
Nyt välit ovat olleet pari vuotta katkolla siten, että sillointällöin äiti soittaa minulle haukkumispuhelun ja väittää että olen hullu ja keksinyt kaiken omasta päästäni. Soittelee sisaruksillenikin ja haukkuu minua hulluksi. Ikävä kyllä sisarukseni joilla ei ole vielä lapsia, eivät uskalla nostaa kissaa pöydälle ja kertoa omalta osaltaan että kaikki tämä on totta.
Nyt siis kysyn teiltä, oletteko saaneet koskaan puhuttua asiat selviksi? Ovatko vanhempanne myöntäneet tekonsa? Tai ovatko peräti pyytäneet anteeksi?
Usein kuulee juttuja että omat paskat vanhemmat saattavat olla kuitenkin ihania isovanhempia. Omassa tapauksessani näin ei ole, sillä lapsenlapset eivät kiinnosta heitä tippaakaan, eivätkä ole tavanneet niitä kuin ehkä pari kertaa. Haukkuminen on yltänyt lapsiinikin kun kuvista on kommentoitu että ovat "vammaisen näköisiä".
Mietin tässä nyt siis parhaillaan että päästänkö irti ja luovutan kokonaan ja suljen nuo ihmiset jatkossa pois elämästäni. Olen nyt kohta nelikymppinen, ja viimeiset 20 vuotta toivonut että äitini vielä joskus olisi oikea äiti joka tukisi ja kannustaisi lastaan.
Voi paska, taidan itsekin ymmärtää kun luen tekstini, että jos 20 vuotta on muutosta toivonut eikä sitä ole tullut, niin eipä taida tulla jatkossakaan :(
Kommentit (42)
on "selvinnyt". Muutin nuorena pois kotoa, enkä sinne en koommin mennyt. En edes isän hautajaisiin.
Meillä oli kanssa väkivaltaa. Äiti yritti jossain vaiheessa soitella perään, kun sain esikoiseni, mutta sanoin suoraan, että olisi pitänyt musta ja veljistäni huolta, kun me oltiin pieniä. Millainen äiti antaa satuttaa lapsiansa?!
Toinen veli sekakäytti jo aikaa sitten itsensä hengiltä. Toinen ei ole koskaan ollut työelämässä. Jotain kursseja ja harjoitteluja takana. Nyt onneksi löytänyt avopuolison ja olemme jonkin aikaa viestitelleet facebookin kautta. Tuo avopuoliso tuo veljen elämään paljon hyvää, toivon todella että tuo suhde kestää.
Mulla on vain muutama hyvä ystävä ja mun mies, jotka tietävät lapsuudestani. Muuten keskityn kaikkeen tässä ja nyt, enkä menneitä kaivele - mutta kyllä väkisinkin tulee välillä mieleen, mutta on näet vieläkin jaloissa arpia :(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarinasi on tosi samankaltainen kuin omani.
"Isäni" oli perheemme narsistinen kiusaaja, sadistinen psykopaatti, jonka mielialoja ja turhautumista me muut jouduimme olosuhteiden pakosta sietämään. Normaalia, turvallista lapsuutta minulla ei koskaan ole ollut. Lapsiperheessämme oli tilaa vain yhdelle isolle lapselle, ja hän oli "isäni". Hän tahtoi olla huomion ainoa keskipiste - aina se, joka sai eniten ja jota palveltiin. Lapset joutuivat tulemaan omillaan toimeen käytännössä heti syntymästään lähtien: äidin rooli oli alistuneesti palvella vaimona tyranni-miestään, lapsille annettu huomio tai rakkaus olisi ollut häneltä itseltään jollakin tavalla pois.
Väkivaltaa oli, enemmänkin jatkuvaa henkistä, mutta monesti myös fyysistä. Elämä kulissien sisäpuolella muodostui hänen hulluista ja epäjohdonmukaisista säännöistään, joita me muut jouduimme orjallisesti noudattamaan rangaistusten uhalla. Ja rangaistuksia saimme siitä huolimatta mielivaltaisesti ja hänen ailahtelevien mielialojensa mukaan, kohteena olin useimmiten aina joko äitini tai minä, perheemme vanhin lapsi.
Olen pohtinut miksi hän meistä lapsista valitsi ensisijaiseksi likasangokseen juuri minut? Olinko kasvamassa liian vahvaksi ja voimakastahtoiseksi? Näkikö hän minussa liian hyvän itsetunnon mahdollisuuden? Olinko ikänikin vuoksi fyysisesti voimakkaampi kuin muut ja tarjosin hänelle eniten vastusta, minä - ala-asteikäinen tyttö?
Joka tapauksessa, tilanne tänäpäivänä on se, että halveksun koko kuvottavaa m*lkkua. Olosuhteiden vuoksi joudun näkemään häntä silloin harvoin, kun olen alistuneen äitini kanssa tekemisissä. Normaalia keskustelua en pysty hänen kanssaan edes kuvittelemaan, käytännössä yritän vältellä niitä tilanteita joissa edes joutuisin hänen kanssaan tekemisiin tai samaan tilaan. Koskaan en ole hänelle soittanut tai hän minulle: meillä ei kertakaikkiaan ole vain mitään puhuttavaa.
Joskus olen tunnekuohuissa ottanut asian rohkeasti puheeksi. Äiti on vaivaantuneena vaiennut ja "isä" on nauranut minulle ja kyynelilleni halveksuvasti. Hän ei ole koskaan voinut sietää aitoja tunteenpurkauksia: ne ovat hänestä vain näyteltyä liioitelua, halveksittavaa esittämistä. Suurin elämäni tragedioista on kuitenkin se, ettei minulla koskaan ole ollut isää.
Pahinta, lapsuuden painajaisten ja väkivaltaisten kauhukokemusten lisäksi, on se, että hän edelleen mustamaalaa minua kaikille sukulaisille ja minut tunteville. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen pilata minun maineeni kaikilla mahdollisilla valheilla, joissa hän tietoisesti ikään kuin koko ajan perustelee, miksi en ole hänen kanssaan tekemisissä. Sen ovat nimittäin muutkin jo huomanneet. Hänellä tuntuu olevan kova kiire levitellä valheitaan, ennen kuin minä ehdin kertomaan sen totuuden, mitä oikeasti on tapahtunut.
Vihaan häntä. Tuollaisen ihmisen ei koskaan olisi pitänyt lisääntyä, hän ei olisi ansainnut saada lapsia. Yksinäinen ja alkoholisoitunut hän nykyään on, kulissit pidetään silti vieläkin sitkeästi pystyssä.
voi rakas ystäväni, kohtalosi on kuin samasta kynästä kanssani. Olet tehnyt suuren työn, kun olet onnistunut voittamaan vastoinkäymisesi ja jaksanut puskea itsellesi oikean elämän!
Olisin halunnut kysyä sinulta miten voi suhde äitiisi? Miten tapaat äitiäsi? Miten pidät yhteyttä äitiisi? Onko äiti lojaali sinulle vai isällesi (eli kantelee isälle kaiken sinusta jos kerrot jotain)?
Itse en voi äitini kanssa oikein pitää yhteyttä edes teoriassa (no äitihän soittelee niitä haukkumapuheluita silloin tällöin), eli siis tarkoitan sitä että jos vaikka haluaisinkin tavata äitiäni ei se onnistu. Äiti on kaikessa isälleni lojaali, valitsee aina hänet, ja kertoo ja kantelee kaiken isälleni ja yhdessä "kääntyvät minua vastaan". Tätä tapahtui paljon jo lapsuudessakin, koska tällä tavalla äiti varmisti itse kuuluvansa "voittajien leiriin" ja välttyi itse väkivallalta/moitteilta. Eli äiti siis tavallaan pelasti itsensä usuttamalla isän lasten kimppuun. Äiti luki päiväkirjat, kirjeet, tiirikoi lukitut lippaat auki, ja kaiken kanteli isälle. Ja sitten taas piiska viuhui.
Suhteeni äitiini on kovin ristiriitainen, koska halveksin häntä äitinä, ei koskaan onnistunut tai halunnut suojella isämme väkivallalta, vaan ihan silmää räpäyttämättä katsoi vierestä kun isä hakkasi lapsia.
Kuitenkin tunnen samalla äitiä kohtaan jotain sääliä, velvollisuudentuntoa tai jotain, sillä äiti on niin uhriutunut ettei tajua sitä itsekään. Äitini mielestä perheemme on normaali ja isän käytös normaalia. Hän on varmaan itsekin aivopessyt itsensä, jottei tajuaisi miten sairaassa todellisuudessa oikeasti elää.
Kiitos kaikille vastanneille, tämä on vahvistanut ainakin sen että pidän linjani siinä että lapsiani en noiden hullujen luokse laske, en edes valvotuissa olosuhteissa koska väkivallan uhka on suuri. Omat välit ajattelin vielä jollain tasolla etäisinä pitää ainakin äitiin, mutta tuosta haukkumisesta yritän nyt tehdä lopun sillä että katkaisen puhelun aina kun haukkuminen ja sättiminen alkaa. Äidilläni ei ole mitään "rajoja" , eli hän siis kohtelee minua aivan uskomattoman törkeästi, siksi kun ei kertakaikkiaan YMMÄRRÄ miten toisia ihmisiä kohdellaan.
Eikös joskus ollut sellainen Intialainen sananlasku että pomo lyö töissä alaistaan, tämä kotona vaimoaan, vaimo lastaan, lapsi potkaisee koiraa, koira puree kissaa. Näin se on meidänkin perheessä mennyt, kukin sitten purkanut turhautumistaan eteenpäin.
Onneksi itse taidan pystyä katkaisemaan väkivallan, tunnekylmyyden ja kulissienkiillotuksen sairaan ketjun!
Äitini varmasti saisi paskahalvauksen kun kuulisi, että hänen toimensa ovat aiheuttaneet sen, että lapsi joutuu käymään terapiassa. Vai olisiko kuitenkin ennemmin niin, että hän pistäisi sen vain minun omien vikojeni ja puutteideni piikkiin...
Kun masennuin, uuvuin ja jouduin töistä sairaslomalle, hän piti sitä heikkoutena ja vikana ja arveli minun aina päässeen liian helpolla minkä vuoksi olin niin heikko.
Terapeuttini taas arveli että on pieni ihme että olen näinkin täyspäinen ihminen.
viimeisestä viestistäsi tuli mieleen, että ajattele miten paljon tämän maailman kauheutta SINÄ yksin muutat hyväksi, kun olet pystynyt olemaan hyvä äiti lapsillesi. Heistä tulee normaaleja, hyväitsetuntoisia, onnellisia ihmisiä. Mikä mieletön muutos yhdessä sukupolvessa! Tuo on ehkäpä suurinta, mitä ihminen voi tehdä.
Toivottavasti saat voimia suojella itseäsi vanhemmiltasi, kokonaan ja lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin halunnut kysyä sinulta miten voi suhde äitiisi? Miten tapaat äitiäsi? Miten pidät yhteyttä äitiisi? Onko äiti lojaali sinulle vai isällesi (eli kantelee isälle kaiken sinusta jos kerrot jotain)?
Itse en voi äitini kanssa oikein pitää yhteyttä edes teoriassa (no äitihän soittelee niitä haukkumapuheluita silloin tällöin), eli siis tarkoitan sitä että jos vaikka haluaisinkin tavata äitiäni ei se onnistu. Äiti on kaikessa isälleni lojaali, valitsee aina hänet, ja kertoo ja kantelee kaiken isälleni ja yhdessä "kääntyvät minua vastaan". Tätä tapahtui paljon jo lapsuudessakin, koska tällä tavalla äiti varmisti itse kuuluvansa "voittajien leiriin" ja välttyi itse väkivallalta/moitteilta. Eli äiti siis tavallaan pelasti itsensä usuttamalla isän lasten kimppuun. Äiti luki päiväkirjat, kirjeet, tiirikoi lukitut lippaat auki, ja kaiken kanteli isälle. Ja sitten taas piiska viuhui.
Suhteeni äitiini on kovin ristiriitainen, koska halveksin häntä äitinä, ei koskaan onnistunut tai halunnut suojella isämme väkivallalta, vaan ihan silmää räpäyttämättä katsoi vierestä kun isä hakkasi lapsia.
Kuitenkin tunnen samalla äitiä kohtaan jotain sääliä, velvollisuudentuntoa tai jotain, sillä äiti on niin uhriutunut ettei tajua sitä itsekään.
Äitini on ensisijaisesti uhri, mutta ei sentään niin uhriutunut, että luulisi isäni toimintaa normaaliksi.
Äitini kanssa voin (ns. hyvänä päivänä ja kun hän on "vastaanottavainen") puhua isän hulluudesta ja kummastella hänen käytöstään ja lapsuudessa kokemaani pahuutta.
Sitten on taas päiviä, jolloin äitini ei tahdo puhua asioista mitään ja suorastaan puolustelee isääni. Tätä en itse voi ymmärtää: minusta pahantekijä on AINA pahantekijä, eikä hänen tekojaan voi yhtenä päivänä hyväksyä ja toisena sitten taas halveksua.
Tulee ihan mieleen kaikki malliesimerkit narsistin koukussa olevasta uhrista: eli huonoina hetkinä äiti uhrina ymmärtää pahantekijänsä pahuuden ja voi itsekin pahoin, sitten taas niiden harvojen hyvien hetkien ja sanojen jälkeen uhri on aivan hullaantunut ja tahtoo antaa kaiken anteeksi. Valehtelin jos väittäisin, ettei äidin ailahtelevaisuus olisi jättänyt minuun jonkinlaisia turvattomuuden ja ristiriitaisuuden tunteita: vaikea on nykyäänkään luottaa aidosti mihinkään, kun äidinkin mielipiteet ovat vaihdelleet tuntemustensa mukaan noin merkittävästi.
Kun en itse enää asu kotona, on äiti nykyään narsistisen isäni ensisijainen, ns. primäärinen uhri. Minä olen nykyisin vain sekundäärinen uhri: eli minua hän suusanallisesti loukkaa ja arvostelee, onneksi vain harvoin joudun tätä nykyisin itse kuulemaan. Äitini elämä ei ole helppoa: isäni saa silmittömiä raivokohtauksia ihan mitättömistä ja epämääräisistä asioista (esim. maton reuna on rutussa tai jääkaapin ovea pidetään HÄNEN MIELESTÄÄN liian kauan auki) ja siitä seuraa jär-je-tön tantrum-kohtaus, jossa hän huutaa naama punaisena ja käyttäytyy aggressiivisesti ja uhkaavasti. Puolustautuminen on siinä tilanteessa ihan turhaa, se vain pahentaa asioita. Helpommalla äitini on todennut pääsevänsä, kun vain myöntelee ja "on olevinaan samaa mieltä".
Minä aina puolustauduin. Minun sisälläni elää niin vahva oikeudenmukaisuudentunne, etten mukisematta ole koskaan katsonut vääryyksien toteutumista itselleni tai kenellekään muullekaan. Joku raja pitäisi kaikessa olla. Siksi kai minä olenkin valikoitunut kohteeksi.
Minä puolustin aina äitiä ja sisaruksia, minua itseäni taas ei puolustanut koskaan kukaan. Kaikki olivat vain hiljaa, etteivät olisi itse joutuneet tuon raivon kohteiksi. Varmaan muut olivat myös helpottuneita, kun isäni raivo kohdistui sillä hetkellä vain minuun. Se oli minun roolini, lopulta oman mielenterveyteni kustannuksella.
Äitiäni säälin ja tunnen myös jonkinlaista myötätuntoa. Samalla olen myös katkera siitä, ettei hän aikoinaan valinnut lastensa parasta ja aloittanut uutta elämää ilman tuota raivohullua riehujaa. Kaikissa meissä näkyy lapsuuden aiheuttamat traumat, jokaisessa omalla tavallaan. Omat virheensä kasvattajana ja vanhempana äiti on minulle myöntänyt ja pyytänyt monesti anteeksikin: isäni taas ei ole IKINÄ osoittanut minkäänlaista katumusta tai ymmärrystä tekojaan kohtaan. Omat pahat tekonsa hän on aina perustellut muiden aiheuttamiksi. Hänen aggressiivisuutensa on hänen mielestään oikeutettua ja aina muiden aiheuttamaa, kuten kaikki hänen pahat tekonsa. Joskin mitään pahaahan hän ei ole koskaan mielestään edes tehnyt. Hän ei ole koskaan ottanut vastuuta teoistaan ja miettinyt käyttäytymistään millään tasolla.
Mielisairas juoppo on mielisairas juoppo. Harmittaa nykyään, että tämä alkoholisoitunut sadisti yrittää ihan selvästi pilata äitini ja minun välejä. Yrittää esim. rajoittaa kanssakäymistämme, on hän jopa uhannut kutsua poliisit paikalle kun olemme äitini kanssa kerran vuodessa tehneet yhdessä jotakin mukavaa. Testamenttien tekemisestä ja minun perinnöttömäksijättämisestäni hän puhuu läsnäollessani joka kerta. Se kai on hänen tulkintansa mukaan viimeinen jäljellä oleva asia, jolla hän voisi minua vielä lyödä. Kaikki muut asiat onkin jo koettu.
olen pahoillani puolestasi.tuollaista lapsuutta kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.meilläkin oli vaikeaa mutta ei mitään pahempia väkivallantekoja joten en ihan voi väittää tietäväni millaista sinulla on ollut.en oikein näe muuta keinoa kuin sulkea heidät pois.jo lapsesikin takia.ymmärrän että haluaisit jonkinlaista oikeutta,että asia edes myönnettäisiin mutta 20vuittakin sen odottamiseen on ihan tarpeeksi pitkä aika..ja sinä ja perheesi kaikki kärsitte jos vain aiot roitua äidiltäsi asioiden myöntämistä jota ei ehkä koskaan tapahdu..toivon että pystyt löytämään jonkun muun keinon jatkaaksesi elämää.nyt sinulla on vastuu pienestä ihmisestä,keskity olemaan hänelle tuki ja turva elämässä ja varmistu ettei hän koe samaa kuin sinä.onnea ja jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väkivaltaa ei tosin esiinny mutta olen poliisit hänen takiaan joutunut silti soittamaan. Välit ovat olleet katkolla jo aiemmin, nyt katkaisin ne vihdoin lopullisesti. Haukkuu minua jatkuvasti yhteisille tuttavillemme, jopa äitini on vähentänyt yhteydenpitoaan minuun siskoni takia. Tosi surullista jos uskoo kaiken paskapuheen, mutta minkäs teet. Nyt siskoni on alkanut pommittaa lapsiani kutsuen heitä jatkuvasti luokseen. En luonnollisesti päästä.
Luovuta. Et siinä menetä mitään. Voitat vain.
olen hyvin pahoillani puolestasi. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista.
Toiseksi, minusta kuulostaa siltä, että sinun ei kannattaisi olla tekemisissä vanhempiesi kanssa ennen kuin saat esim. psykoterapian avulla käsiteltyä tuon syyllistymistaipumuksesi ns. pois. Olet vieläkin väärällä tavalla sidoksissa heihin (eikä mikään ihme, minusta on itse asiassa ihme että olet hengissä ja pystyt noin älykkäästi analysoimaan tilannettasi). Mutta siis nyt vuorovaikutuksenne ei ole hyväksi sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun olit lapsi ja olisit tarvinnut suojelua, on varmaan turha odottaa, että hän nyt uskaltaisi myöntää asian ja ottaa isäsi vihat niskaansa. Hän on varmasti jo vuosikymmeniä ollut isäsi vallan alla eikä uskalla muuta tehdä. Ehkä hän myös valehtelee itselleen siitä, mitä on tapahtunut, suojellakseen omaa henkistä tasapainoaan; hän ehkä romahtaisi henkisesti, jos myöntäisi, ettei ole kyennyt suojelemaan lapsiaan.
Ehkä sinun on vaan hyväksyttävä se tosiasia, ettei äitisi pysty muuhun ainakaan vielä, eikä ehkä koskaan. Kyllä äitisi varmasti jollain tasolla sen itsekin ymmärtää, ettei ole kyennyt olemaan lapsilleen oikea äiti, vaikkei hän sitä pysty myöntämään. Sinuna minä jättäisin äitisi huolehtimaan itse omista ongelmistaan (siitä, että on isäsi vallan alla eikä kyekene myöntämään tosiasioita) ja elä omaa elämääsi. Isovanhempien puute on toki surullista, mutta ei kaikilla lapsilla ole isovanhempia tai isovanhemmat saattaa olla niin vanhoja/sairaita tms, ettei niistä ole mitään iloa lapsenlapsille, ainostaan lisätyötä, kun vanhempien täytyy jaksaa huolehtia paitsi lapsistaan myös vanhemmistaan (oma äitini sairastaa altzheimeria, samaan aikaan teini pahassa kapinavaiheessa, on todella raskasta). Nauti omasta elämästäsi ja omasta perheestäsi, olet sen ansainnut!
mieli ei varmaankaan halua tietoisesti myöntää mitään, koska sitten hänen psyykeensä romahtaisi kokonaan. Se on siis hänen mielensä suojakeino kieltää todellisuus ainakin tietoisella tasolla. Et omaan parantumiseesi tarvitse häneltä anteeksipyyntöä, jostain muusta syystä pelkäät parantumista jotenkin, tai et vain ole siihen valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et tosiaan tarvitse äitisi anteeksipyyntöä parantumiseen. Tarpeesi siihen lähtee jostain sieltä sairaasta vuorovaikutusmallista, joka sinuun on pakotettu.
mieli ei varmaankaan halua tietoisesti myöntää mitään, koska sitten hänen psyykeensä romahtaisi kokonaan. Se on siis hänen mielensä suojakeino kieltää todellisuus ainakin tietoisella tasolla. Et omaan parantumiseesi tarvitse häneltä anteeksipyyntöä, jostain muusta syystä pelkäät parantumista jotenkin, tai et vain ole siihen valmis.
Kerrot ap olevasti nelikymppinen, ja että olet odottanut "parannusta" vuosikymmeniä. Lisäksi kerrot isäsi väkivallan uhkan olevan edelleen akuutti ja koko ajan läsän.
Oikeasti: nyt irti ja heti. Sinun ei pidä antaa tuon ketjun jatkua yhtään. Sinä kuulostat fiksulta ihmiseltä ja vanhemmalta, joten sinun lapsesi ei tarvitse saada pisaraakaan sitä paskaa vanhemmiltasi jota olet joutunut kokemaan.
Kuten itse toteat, olet liian kiltti. Jos jatkat liian kilttinä olemista, en usko että siitä seuraa sinulle tai perheellesi hyvää.
Keskity vain ja ainoastaan sinun ja sinun perheesi onnellisuuteen. Sinä olet yrittänyt ja tehnyt parhaasi sairaiden vanhempiesi suhteen. Et voi kantaa tuota painolastia enää kokonaan harteillasi. Varmastikin kannattaa hakea apua nimenomaan itsellesi, ja puhua asioista, ja saada konkreettisia neuvoja selviämiseen. Voisin veikata, että moni terapeutti antaisi saman suuntaisia ohjeita - eli lopeta uhrina oleminen, ja keskity niihin hyviin asioihin, joita sinulla elämässääsi on, kuten perheeseesi.
Voimia ja tsemppiä!
P.S.
Entä muuten onko sinulla miestä? Se tietysti helpottaisi jos olisi, mutta oletan ettei ole, kun et hänen roolistaan mainitse mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ethän oikeasti voi uskoa siihen, että äidistäsi tulisi vielä joskus kunnon mummu lapsillesi?!?
Naisesta, joka soittelee haukkuakseen sinua? Nimittelee lapsiasi?
Pistä poikki vaan. Näytä niille rajat. Älä jää vanhempiesi pompoteltavaksi aikuisena äläkä vain päästä heitä lähelle lapsiasi, satuttamaan heitä. Sinä olet nyt äiti, hoida sinä se homma oikein, lapsiasi puolustaen ja suojellen.
Ethän sinä tarvitse tuollaisia vanhempia eivätkä lapsesi tuollaisia isovanhempia! Parempi ilman isovanhempia kuin huonojen isovanhempien kanssa.
t. toinen lapsena kärsinyt
ehkä hiuskarvan verran lievempi versio isästä, mutta ei paljonkaan. Olen päättänyt hoitaa asian toisin kuin sinä, eli unohtaa ja leikkiä ettei mitään tapahtunutkaan. En käsitä, miten asiaa voisi enää korjata kun se on vaurioittanut itsetuntoani kuitenkin pysyvästi.
Olet kyllä vahva jos pystyt teeskentelemään ettei mitään ole tapahtunut. Itse en pysty teeskentelemään enkä haluakaan, kisa muuten suvun perimä vaan siirtyy eteenpäin (ts väkivalta salataan, mistään ei puhuta, pidetään hinnalla millä hyvänsä kulissit pystyssä).
Yksi hassu piirre asiassa on se, että äitiäni tilanteessa eniten harmittaa se, että mitä MUUT oikein ajattelevat kun tytär ei pidä yhteyttä eikä käy kylässä. Se ei kiinnosta vähääkää että onko oma lapsi onnellinen tai tasapainoinen, tai että vält ovat tulehtuneet. Kunhan vaan kiiltävä kulissi ei rapaudu.
Äitini pitää muuten kulissit kunnossa siten että esittelee lasteni kuvia (joita ei ole jurikaan ikinä nähnyt) ja satuilee ihan omiaan, tyyliin "niin on rakkaat mummun murut, joita mummu hoitaa ja auttaa jatkuvasti". Osa tutuistaan uskoo nämä sadut, osa taas ehkä ei.
Yritän kerätä rohkeutta irtautumiseen, asiaa hankaloittavat sisareni jotka teeskentelevät että mitään ei tapahtunut, ja sisaret sanoivat minullekin että lopeta vanhojen kaiveleminen. Sieltä ei tukea sis saa: (
ehkä hiuskarvan verran lievempi versio isästä, mutta ei paljonkaan. Olen päättänyt hoitaa asian toisin kuin sinä, eli unohtaa ja leikkiä ettei mitään tapahtunutkaan. En käsitä, miten asiaa voisi enää korjata kun se on vaurioittanut itsetuntoani kuitenkin pysyvästi.
Luitko yhtään mitä ap kirjoitti? Hänhän kertoo esim. isästään, että väkivallan uhka on edelleen jatkuvasti läsnä. Tuo on SAIRASTA, ihan sairasta. Äiti ei paljoa parempi ole, ja vaikuttaa selkeästi henkisesti sairaalta ihmiseltä.
Vaikka kyseessä ovat lähisukulaiset, niin ei heidän vuoksi pidä omaa elämää uhrata saati sitten oman perheen asioita vaikeuttaa yhtään. Ap on tuossa yllä saanut monia hyviä vinkkejä jatkoon. Tuo "kaiken unohtaminen" ja sen "leikkiminen ettei mitään olisi tapahtunut" olivat karmaisevan surkeita neuvoja!
ehkä hiuskarvan verran lievempi versio isästä, mutta ei paljonkaan. Olen päättänyt hoitaa asian toisin kuin sinä, eli unohtaa ja leikkiä ettei mitään tapahtunutkaan. En käsitä, miten asiaa voisi enää korjata kun se on vaurioittanut itsetuntoani kuitenkin pysyvästi.
...että totta hemmetissä olet oikeassa ettei asiaa voikaan mitenkään korjata sinun ja vanhempiesi välillä! Sitä suuremmalla syyllä heistä pitäisi pysyä erossa! Ja pyrkiä sentään parantamaan omaa oloaan sekä ainakin takuulla varmistamaan se, etteivät sairaat ihmiset enää ainakaan muita, kuten ap:n/sinun omia lapsia, pääse vahingoittamaan!
Monet ovatkin sanoneet, että et tarvitse anteeksipyyntöä saadaksesi rauhan. Kannattaa hyväksyä se ja päästää irti siitä ajatuksesta, että saisit lapsuutesi takaisin ihanan ja huolehtivan isovanhemman kautta. Ajattele ne ajatukset ja mielikuvat loppuun ja päästä irti ja itke niistä tulevat itkut myös loppuun. Sillä ei ole mitään väliä mitä muut uskovat tai eivät usko äitisi höpinöistä.
Et voi vaikuttaa siihen mitä sinulle on tapahtunut mutta sinulla on kaikki valta vaikuttaa siihen mitä itse teet. Älä anna vanhemmillesi enää valtaa tuhota lisää omaa elämääsi. Joku kirjoittikin hyvin, että älä kerro mitään vaan pidä asiat asioida ja soita tai kirjoita jvaikka vain ouluna ja synttäreinä. Jätä vähemmälle yhteydenpito sisarustesikin kanssa siihen asti kunnes olet päässyt pahimman yli. Usein etäisyys auttaa ihan oikeasti.
Alue: Aihe vapaa
On varmaan vielä tuplasti ankempaa kin se väkivaltainen, narsistinen ja pelottavan arvaamaton vanhempi onkin oma äiti! Ei sillä etteikö psykoiskä olisi traumatisoiva myös, mutta jotenkin pahemmalta vielä tuntuu että äiti hakkaa omaa lastaan remmillä: (
Itsekkin sekä isäni etä äitini pieksämä ja KUMPIKIN kieltää kaiken ja väittävät että muistan väärin....