Huoh..äitiyteni on pelkkää syyllisyyttä melkein 24/7

mistä tää tulee, että nykyään pitäis niin hirveästi olla "täydellinen äiti". Eihän kukaan ole muutenkaan täydellinen ja äiti pitää olla koko ajan. Ei siis riitä että skarppaisi esim. 8 tuntia päivässä (paljon sekin olisi).



Mä teen virheitä, olen laiska, en osaa kaikkea (tai oikeastaan paljon mitään, en esim. leivo ikinä - no ehkä sitten kun lapsi kasvaa), mulla on vain yksi lapsi ja sekin helppo ja silti väsyttää.. Eikä haittaa yhtään. Rakastan lastani ja yritän osoittaa sen lapselle kaikin tavoin.



Kai se on sitten huono itsetunto. Yritä päästä siihen, että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelee. Tärkeintähän on se, että sun lapsella on asiat hyvin, eikä niiden tarvitse olla täydellisesti eikä niin kuin joku muu haluaisi (ellei nyt sitten mennä lastensuojelulain piiriin tms. äärimmäistä).

Äitien syyllistyminen ja syyllistäminen on loputon aarreaitta esimerkiksi medialle. Esimerkiksi vanhemmille suunnatut lehtijutut on usein tarkoituksella otsikoitu niin provosoiviksi, että niitä on vaikea ottaa edes tosissaan.



Mut ap, ajattele miten asiat olivat vielä kaksi sukupolvea sitten. Lapsia kuoli synnytyksiin ja tavallisiinkin lastentauteihin. He saivat elinikäisä henkisiä vammoja sen ajan kasvatusperiaatteista ja heille tapahtui 8 kertaa enemmän tapaturmia kuin nykyään. Monet olivat aliravittuja. Tämän päivän lasten lapsuus on tavallisissa perheissä suorastaan paratiisimaista verrattuan entisaikoihin tai suureen osaan nykypäivän maailmasta. Siksi juuri meillä on varaa kouhkata siitä, millaista ruokaa lapsi saa. Asiat on niin hyvin ettei tavallisesta, lapsensa parasta ajattelevasta äidistä enää löydy mitään sen suurempaa arvostelun aihetta.

Juuri eilen mietin, että olen niin huono äiti ettei minulla pitäisi edes olla lasta! Jos johonkin ratkaisuun olisinkin tällä hetkellä tyytyväinen, niin ei mene kauaa, kun kyseistä ratkaisua pidetään jopa tappavana. Koko ajan saa pelätä milloin teen sellaisen päätöksen, joka vahingoittaa lastani pysyvästi jollain tavalla. Onneksi nämä ajatukset eivät ole 24/7, mutta melko huono äiti olen silti lähes koko ajan.

Viimeksi nyt illalla, kun olin todella väsynyt ja miehellä on selkä pahana, joten jouduin tekemään kaikki hommat yksin. Kun sain vanhemmat lapset nukkumaan ja vauva vielä myöhään kukkui ja kitisi, heitin sille muroja lattialle. Konttasi niiden perässä ja oli viitisen minuuttia hiljaa. Siitäkin tuli huono omatunto, kun en ottanut toista syliin, vaikka sinne oli pyrkimässä, vaan heittelin jotain raksuja kuin koiralle! No onhan tuo tänäänkin viettänyt sylissä pitkät tovit, joten ihan turhaa syyllistyä tällaisesta.

Minä olen tosi lyhytpinnainen ja lapseni vaativia ja vauhdikkaita, joten joudun tosissani puremaan hammasta, etten rähjäisi heille. Jos olemme pitkiä aikoja keskenämme, noita räjähdyksiä tulee, ja vaikka ne aina sovitaan saman tien ja meillä myös halaillaan, jutellaan, hassutellaan ja sylitellään paljon, tunnen niistä sellaista syyllisyyttä että välillä mietin, että lapset pitäisi varmaan ottaa multa pois kokonaan. :(

Syyllistyn tosi helposti milloin mistäkin ja synkimpinä hetkinä ahdistaa todella ja pelkään että pilaan lapsen jollain lailla kokonaan. Olen kova murehtimaan, ahdistumaan, varmistelemaan asioita ja tekemään kaiken viimeisen päälle muutenkin, joten selväähän se on, että tämä luonne jatkuu myös äitiyteen. Siitäkin syyllistyn että kun olen tällainen hullu stressi-erkki niin johan lapsi alkaa inhota minua jossain vaiheessa ja saa ravata psykologilla äidin neuroosien takia.. yritän olla näyttämättä lapselle kaikkia hermoiluitani, mutta väkisinkin tajuaa ainakin osan.

Kaikesta mahdollisesta iskee välillä syyllisyys. Et ole ainoa.



Mutta hei, tuo murohommahan oli tosi hyvä idea! Juuri sellaista arvokasta käytännön luovuutta :).