Mistä tietää kuka on se oikea?

Koska sen tietää varmaksi? Mä luulin tietäväni eksästä, no 5 vuoden jälkeen aloin olla melko varma että olin ollut väärässä ja 8 vuoden jälkeen tiesin sen faktana. Kuitenkin muistan edelleen sen huumaavan tunteen alussa, kuinka "tämä mies on kaikkea, mitä haluan"...



Nykyisen kanssa yhdessä 3 vuotta ja tälläkin kertaa olen varma, että tämä se on. Tällä kertaa jopa jotenkin eri tavalla varma.



Kuitenkin tiedostan, että tämänkin suhteen mieli voi muuttua! =D Mutta tajuan, että tässä miehessä on niin paljon hyvää ja on niin hyvää kumppaniainesta, että tämän parempaa en mitenkään voi ikinä saada (näin en ikinä ajatellut exästäni). Joten vaihtoehtona tälle on sitten enää vain olla yksin, parempaan en pysty ikinä vaihtamaan. =)

Koska sen tietää varmaksi? Mä luulin tietäväni eksästä, no 5 vuoden jälkeen aloin olla melko varma että olin ollut väärässä ja 8 vuoden jälkeen tiesin sen faktana. Kuitenkin muistan edelleen sen huumaavan tunteen alussa, kuinka "tämä mies on kaikkea, mitä haluan"...

Nykyisen kanssa yhdessä 3 vuotta ja tälläkin kertaa olen varma, että tämä se on. Tällä kertaa jopa jotenkin eri tavalla varma.

Kuitenkin tiedostan, että tämänkin suhteen mieli voi muuttua! =D Mutta tajuan, että tässä miehessä on niin paljon hyvää ja on niin hyvää kumppaniainesta, että tämän parempaa en mitenkään voi ikinä saada (näin en ikinä ajatellut exästäni). Joten vaihtoehtona tälle on sitten enää vain olla yksin, parempaan en pysty ikinä vaihtamaan. =)

mennä 8 tai edes 5 vuotta ennenkuin tietää ettei tämä ole se tyyppi kenen kanssa haluaa olla loppuelämänsä? Eikö siitä ole tehty tutkimuskin että n 2 vuotta on aika jolloin ihmisen oppii tietämään niin hyvin että osaa sanoa kannattaako jatkaa vai ei.

Siis tuon kahden vuoden jälkeen. Joskus voi kestää kauankin huomata. Ihmiset voivat muuttua ja erilaiset elämäntilanteet laukaista erilaisia toimintamalleja jne.



Ei voi oikeasti kuvitella tuntevansa toista ihmistä täydellisesti. Ihmismieli on kuitenkin niin muuttuvainen, että vaikka toisen tuntisikin hyvin jossain vaiheessa se ei tarkoita, että tietäisi hänestä kaiken ja että hänet tuntisi yhtä hyvin vielä kymmenen vuoden päästä. Ei ole harvinainen tarina, että ihanasta miehestä paljastuukin pitkän yhdessäolon jälkeen pettäjä. Ei sellaisia asioita kannata tietenkään etukäteen pelätä ja pitäisi pystyä luottamaan, jos syytä muuhun ei ole annettu...

Taidan olla nyt sit sellainen ärsyttävä "sen tietää" -hokija, mutta en voi ilmaista sitä mitenkään muutenkaan.



Ennen ihmettelin suuresti näitä tyyppejä, jotka perustelivat suhdettaan just noilla sanoilla. Itse olin silloin ollut melkein kolme vuotta yhdessä miehen kanssa, josta en ollut varma. Mies oli mukava, ja ajattelin, että tässä se nyt VARMAAN on. Takaraivossa kyti kuitenkin ajatus, josko jossakin olisi joku parempi. Oloni oli levoton, välillä jopa tuntui, että hukkaan aikaani... sisälläni oli vain sellainen outo tunne, että kaikki ei ole hyvin. Loppujen lopuksi en voinut enää paeta sitä tunnetta, oli pakko päättää suhde ja ottaa riski, että löytäisin jonkun josta olisin täysin varma.



Ja mä löysin! Nykyisen mieheni kanssa on tunne, että mihinkään ei ole kiire. Olen täsmälleen siellä missä mun kuuluu olla. Olen löytänyt parhaimman! Sitä kautta on tullut myös aivan valtava tahto olla toisen kanssa. Tahdon myötä tekee suhteen eteen kaikkensa ja antaa itsestään paljon. Rakkaus on valtavaa, turvallista, suloista, intohimoista ja kotoista.



Mielestäni ehkä tärkein juttu parisuhteen onnistumisen kannalta on se, että tuntee kunnioitusta omaa miestään kohtaan. On miehestään ylpeä, eikä malta olla esittelemättä häntä kaikille tutuille "tää on mun mies!"

mennä 8 tai edes 5 vuotta ennenkuin tietää ettei tämä ole se tyyppi kenen kanssa haluaa olla loppuelämänsä? Eikö siitä ole tehty tutkimuskin että n 2 vuotta on aika jolloin ihmisen oppii tietämään niin hyvin että osaa sanoa kannattaako jatkaa vai ei.

(kenen tekstiä lainasit) kävi niin perinteisesti, että aloimme seurustella nuorina ja "kasvoimme erillemme". Takuulla minäkin, ja vaikea puolueettomasti sanoa, mihin suuntaan (tietysti omasta mielestäni kypsään, lempeään, empaattiseen suuntaan), mutta miehestä tuli rahan perässä juokseva, kylmä, välinpitämätön ihminen.

Voisi tietysti miettiä lakkasiko hän vain rakastamasta minua ja sen myötä muuttui kylmäksi (ja väkivaltaiseksi ihan lopussa), mutta kuulin kyllä monelta yhteiseltä ystävältämmekin, kuinka mies oli muuttunut vuosien saatossa.

Nyt uskon, kun nykyiseni olen löytänyt yli 30-vuotiaana, että olemme jo sitä mitä olemme, emmekä mitään suurta kasvunvaihetta ihmisinä enää koe. Joten uskallan sanoa, että vaikka joskus rakkaus väliltämme loppuisikin, tiedän kuitenkin sen, että ihmisenä en parempaa kumppania voisi saada. Myös tajuan arvostaa tätä, ja oleen valmis ja halukas näkemään paljon vaivaa rakkautemme ja parisuhteemme eteen. Ettei se rakkaus loppuisi. =)

Taidan olla nyt sit sellainen ärsyttävä "sen tietää" -hokija, mutta en voi ilmaista sitä mitenkään muutenkaan.

Ennen ihmettelin suuresti näitä tyyppejä, jotka perustelivat suhdettaan just noilla sanoilla. Itse olin silloin ollut melkein kolme vuotta yhdessä miehen kanssa, josta en ollut varma. Mies oli mukava, ja ajattelin, että tässä se nyt VARMAAN on. Takaraivossa kyti kuitenkin ajatus, josko jossakin olisi joku parempi. Oloni oli levoton, välillä jopa tuntui, että hukkaan aikaani... sisälläni oli vain sellainen outo tunne, että kaikki ei ole hyvin. Loppujen lopuksi en voinut enää paeta sitä tunnetta, oli pakko päättää suhde ja ottaa riski, että löytäisin jonkun josta olisin täysin varma.

Ja mä löysin! Nykyisen mieheni kanssa on tunne, että mihinkään ei ole kiire. Olen täsmälleen siellä missä mun kuuluu olla. Olen löytänyt parhaimman! Sitä kautta on tullut myös aivan valtava tahto olla toisen kanssa. Tahdon myötä tekee suhteen eteen kaikkensa ja antaa itsestään paljon. Rakkaus on valtavaa, turvallista, suloista, intohimoista ja kotoista.

Mielestäni ehkä tärkein juttu parisuhteen onnistumisen kannalta on se, että tuntee kunnioitusta omaa miestään kohtaan. On miehestään ylpeä, eikä malta olla esittelemättä häntä kaikille tutuille "tää on mun mies!"

Tulee tunne, että toinen täyttää. Ei jää vajaaksi, on kylläinen. Myös sellainen on tärkeää, että tuntee, että on onnellinen juuri NYT, eikä odota, että jotain pitää tapahtua suhteessa, jotta voi olla täysin onnellinen. Sitä määrittelemätöntä 'jotain' tulee tuskin tapahtumaan koskaan.

Toisaalta, olen sen verran romantikko, että haluaisin uskoa, että huonossakin avioliitossa elänyt pari voisi joskus löytää toisensa uudella tavalla ja rakastua. Niin, että siitä vanhasta kumppanista tuliskin ikäänkuin uusi ...Tuollaista kai aika harvoin tosin tapahtuu :/

Jos olette vain ajautuneet yhteen, alkaneet olla koska toinen on ihan kiva, eikä muutakaan ole, niin varmasti hän ei olekaan se oikea. Kyllä jonkun ihmisen kanssa vaan on enemmän kemiaa kuin toisen.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta jotkut vaan on sopivampia kuin toiset. Minä ainakin tiesin mieheni tavattuani (ja häneen tutustuttuani), että parempaa en löydä. Siitä sen tiesi. Päätin sitten, että tätä ajatusta en unohda, vaikka joskus tuntuisikin erilaiselta, ja tämän tyypin kanssa mennään. Sekin auttoi tietämään, että tämän tyypin kanssa halusin lapsia, muiden kanssa en ollut halunnut.

Tuntee tulleensa kotiin, kaikki on hyvin, eikä mihinkään ole kiire. Voi olla rauhassa oma itsensä, yhdessäolo on luonnollista.

mennä 8 tai edes 5 vuotta ennenkuin tietää ettei tämä ole se tyyppi kenen kanssa haluaa olla loppuelämänsä? Eikö siitä ole tehty tutkimuskin että n 2 vuotta on aika jolloin ihmisen oppii tietämään niin hyvin että osaa sanoa kannattaako jatkaa vai ei.

(kenen tekstiä lainasit) kävi niin perinteisesti, että aloimme seurustella nuorina ja "kasvoimme erillemme". Takuulla minäkin, ja vaikea puolueettomasti sanoa, mihin suuntaan (tietysti omasta mielestäni kypsään, lempeään, empaattiseen suuntaan), mutta miehestä tuli rahan perässä juokseva, kylmä, välinpitämätön ihminen.

Voisi tietysti miettiä lakkasiko hän vain rakastamasta minua ja sen myötä muuttui kylmäksi (ja väkivaltaiseksi ihan lopussa), mutta kuulin kyllä monelta yhteiseltä ystävältämmekin, kuinka mies oli muuttunut vuosien saatossa.

Nyt uskon, kun nykyiseni olen löytänyt yli 30-vuotiaana, että olemme jo sitä mitä olemme, emmekä mitään suurta kasvunvaihetta ihmisinä enää koe. Joten uskallan sanoa, että vaikka joskus rakkaus väliltämme loppuisikin, tiedän kuitenkin sen, että ihmisenä en parempaa kumppania voisi saada. Myös tajuan arvostaa tätä, ja oleen valmis ja halukas näkemään paljon vaivaa rakkautemme ja parisuhteemme eteen. Ettei se rakkaus loppuisi. =)

sehän on hyvin tavallista että jos alkaa nuorena seurustelemaan niin hyvin suuressa osassa ero tulee jossain vaiheessa. Itse en kuitenkaan usko että mies yht'äkkiä kasvaa rahan perässä juoksevaksi, kylmäkiskoiseksi tyypiksi. Kyllä se on sitä ollut jo valmiiksi, sitä vaan ei ole huomannut tai suostunut tunnustamaan.

Omia suhteitani miettimällä voin sanoa että exät ovat edelleen hyvin paljon samanlaisia. Yksi oli jo 18-vuotiaana pihi, rahan perässä juoksija, on sitä edelleen, vain raha merkkaa mitään. Toinen oli lapsellinen vastuunpakenija (ei maksanut laskuja jne) 22-vuotiaana, edelleen 33-vuotiaana on ainakin naamakirjapäivitysten mukaan sellainen. Kolmas oli paniikkihäiriöinen työtön, on sitä edelleen. Nykyinen mies on ihan toista maata, kantaa vastuun, maksaa laskut, tekee kotitöitä, hoitaa lapset. Oli jo silloin kun tutustuttiin.

Itse en kuitenkaan usko että mies yht'äkkiä kasvaa rahan perässä juoksevaksi, kylmäkiskoiseksi tyypiksi. Kyllä se on sitä ollut jo valmiiksi, sitä vaan ei ole huomannut tai suostunut tunnustamaan.

että emme olisi huomanneet, tai suostuneet tunnustamaan. Itse olen hyvin paljon antimaterialisti ja mieskin (no, nuorukainen), oli sitä vielä tavatessamme. Ehkä kasvaessamme tuo puoli minusta on korostunut, kun taas miehelle tuli entistä tärkeämmäksi se, että kulissit ovat kunnossa ja kaikki on uutta.

Voi tietysti olla, että silloin nuorina ei vaan ollut millä mällätä, ja kun taloutemme kasvoi, niin se mahdollisti myös tuon piirteen kasvamisen. Minua taas entistä enemmän ällötti se kaman haaliminen, ja se oli yksi tärkeä syy, miksi halusin erota. Kun minun haluillani ei ollut enää merkitystä, kun MIES halusi muuta.

Alkuhuumassa ne vaimonhakkaajatkin tuntuvat hyvältä -varmuus tulee vuosien myötä.



Toinen on siinä vierellä. On sun paras kaveri. Haluat sitä edelleen vaikka on ne pienet lapset (eikä "väsytä" neljä kuukautta putkeen), teillä on asiaa toisillenne. Kun jotain uutisoitavaa tulee, kenelle soitat ensimmäisenä? Saat olla sellainen kuin olet ja miehesi saa olla sellainen kuin on -et yritä häntä muuttaa. Sun ei tarvi vääntyä johonkin muottiin, eikä miehesi.

Teillä on jotain yhteistä / olette kiinnostuneita samoista asioista. Teillä on ehkä yhteiset lapset -painotan sanaa YHTEISET eli aidosti jaatte vanhemmuuden ilot ja surut ja väsymykset yhdessä.



Pappi sanoi meille aikanaan viisaasti alttarilla (vaikka ei mitään uskovaisia ollakaan) että "Rakkaus on myös tahdon asia. Tulee tilanteita, joissa on päätettävä, että minä tahdon rakastaa."



Lisäksi hän päätti puheensa erittäin osuviin sanoihin: "pyytäkää ja antakaa anteeksi"



ps. lisäisin vielä sen, että kun vierellä on se oikea -sä et haaveile kenestäkään muusta. sulla ei ole semmosta tarvetta koko ajan funtsia, että "olisko ruoho vihreämpää" kun sä tiedät, että se vihrein tukku on sulla juuri nyt.

Se on tahdon asia.



Oletko sanonut: tahdon?

Se on tahdon asia.

Ei ole.

Tulee luonnostaan jos tulee, se yhdessäolo.

Viisi vuotta olen ollut tässä toistaiseksi. En tiedä mitä tahdon loppuelämältä.

Se on tahdon asia.

Oletko sanonut: tahdon?

Ja se kuka on tänään oikea, voi olla huomenna väärä. Noin kärjistettynä. Tai sanotaanko että tuo aikajana vois olla vaikka 20 vuotta. Kuka sanoo että jokaiselle on vain se yksi oikea.



Tahdon asia se ei ainakaan ole. Jos tahdon voimalla mennään vuositolkulla, sitten ei ole kyse siitä oikeasta.