Tabu aihe: kuinka paljon (lapsiperheen) elämän rankkuus on kiinni asenteesta?

Toinen äiti ei edes huomaa tuota läiskää tai jos huomaa, niin toteaa vain että kas tossa on tommonen. No, eipä se lasta tunnu haittaavan, joten antaa olla.

Kuinka hyvin tunnistat tämän omasta ystäväpiiristäsi?

Kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, ja olen suhtautunut samalla tyylillä paljon pahempiin asioihin kuin allergioihin, joita lapsillani on ollut. Silti en koe päässeeni helpolla.

olen itse enemmän nro 2 :) Toki otan vakavasti sairastelut, kaatumiset yms, mutten paljon hätkähdä jos meidän kaaleppi syö hiekkaa hiekkalaatikolla. Kun taas kaveri samassa tilanteessa soittaa jo melkeen myrkytystietokeskukseen....

Joku äiti stressaa lapsen poskessa olevasta pikkurillin kynnen kokoisesta ihottumaläiskästä itsensä hulluuden partaalle. Ramppaa lääkärissä, kyttää ruoka-aineita ja rasvaa lastaan. Valvoo öitään maalaillen kauhukuvia ties mistä allergioista. Toinen äiti ei edes huomaa tuota läiskää tai jos huomaa, niin toteaa vain että kas tossa on tommonen. No, eipä se lasta tunnu haittaavan, joten antaa olla. Kuinka hyvin tunnistat tämän omasta ystäväpiiristäsi?

Naapurissa on äiti joka huutaa lapsille koko ajan vaikka lapset ovat kuin Vilijonkan mukulat, kilttejä ja ojennuksessa.

Toiset pelkäävät kaikkea joka paikassa, yksi 13v ei saa mennä pois kotipihasta ilman vanhempia.

Ja luottamisesta itseen ja pärjäämiseensä.

osa on kiinni asenteesta ja osa taas ei, mutta mistä tunnistaa et kummasta on kyse?



Allergioitakinvoiolla tosiaan eri tyyppiä, toisilla juuri sitä et joku läiskä,joka katoaa itsestään ja toisilla yön yli tauotta huutava muksu. Mutta kumpikin on ruoka-aineallergiaa, jos vain tuon perusteella toteaa et asenneongelma tuo rankkuus niin menee metsään.

mutta asenne on aina riippuvainen myös ympäristön vaikutuksesta.

Nykyään edes vanhemmat eivät useinkaan anna neuvoja tai elämänkokemusta vauvoista tai niiden hoitamisesta. Neuvolan mukaan on vain yksi tapa tehdä "asiat oikein". Kirjoista saa toki tietoa, mutta kuka kirjoittaa kirjaan että "käytä maalaisjärkeä"? Kirjat on aina jonkun psykologinkirjoittamia, jonka mukaan lapsi ei saa olla erossa vanhemmistaa kun vasta 6 vuotiaana. Vaatii paljon voimia nykyään pitää oman päänsä, kun siitä ei saa ikinä hyvää palautetta. Jos lapsella on joku haava tai kipuja, ja jos haluaa odottaa hetken ennen kuin menee lääkäriin, niin se on kaikkien mielestä vähintäänkin lapsen heittellejättöä. Eihän nykyään saa edes itse miettiä mitä lapsi saa syödä, kun sekin pitää katsoa taulukosta. Samoin lapsen pituus ja paino ja kaikki muukin.

toisaalta ne oikeat ongelmat ovat sitten kohdalle osuessa sellaisia, että asenne ei niiden rankkuudesta voi hoitaa kuin pienen osan.

Näyttää pahasti siltä, että emme voi saada kaikkea, niin paljon se on asenteesta kiinni.

jos eka vauva on mahdottoman vaikea ja huutanut puoli vuotta yöt läpi ja toinen vain 2kk. koliikkia kolme tunnia illassa, jälkimmäinen tuntuu helpolta.



Mutta taas jos eka on nukkunut yöt läpi ja sit tulee se toinenjoka huutaa ekat 2kk. sen kolme tuntia joka ilta, niin toi varmasti tuntuu rankalta.



Kummallakaan ei mielestäni ole asenneongelmaa.

ressataan siivouksista,kun lapsi ei nuku,kun se ei syö.

mutta on se tosi suhteellista. Itsellä esikoinen itkeskeli ja valvotti paljon. Nyt taaperoiässä on viimein todettu ruoka-aineallergia. Vauva-aikaan en halunnut hössöttää tai ottaa stressiä, mutta olisi ehkä vähän enemmän kannattanut. Uskoin mielelläni "vauvat nyt vaan itkee!"-mantraa. Eikä minulla toki ollut kokemustakaan perusterveestä itkemättömästä vauvasta.



en stressaa turhia, mutta kyllä nykyään vältän tiukasti lapselle allergiaa aiheuttavia aineita, sillä vaihtoehtona on sitten parin päivän ripulit ja mahavaivat lapselle.



En stressaa joka naarmusta tai liasta tai maistetusta hiekkalapiosta, kun sitten ystäväni puistelee lapsestaan hiekkaa koko ajan. En silti usko hänen varsin kokevan sitä vaikeana tai stressaavana, hän vain tykkää puhtaista lapsista kai. Tai hänellä on semmoinen tapa.

olisipa se edes toinen noista :( se ei huomaa/kuulee lastansa. ja sitten tiuskitaan, kun lapsi yrittää pitää jotain ääntä hänet huomatakseen (taapero ikäinen).

jälkimmäisen tunnistan, ensin mainittuja ei lähipiiristä löydy. Kaveripiirissä paljon atoopikko- ja allergikkolapsia, kukaan ei jaksa stressata pikkujutuista -eikä edes vähän isommistakaan.

Viisi lasta jos olisin kaikesta stressannut olisin varmasti jo hengiltä.

Myönteinen ja avoin asenne auttaa.

Toisten mielestä voi tyylini olla välinpitämätöntä ja huoletonta mutta tämä sujuu näin meillä.

Meillä on allergioita, atooppista ihottumaa ja löytyy kaksoset.Kaikesta selvitty.

Minulla oli vauvana maitoallerginen lapsi, jonka iho kutisi yöt ja päivisinkin. Oli ihottumaa ja ihorikkoja, mutta ei ihan rupisammakon ihoa kuitenkaan, niinkuin näin allergiasairaalassa joillakin lapsilla olevan. Yöt sujuivat ok, kun oli lohtutissiä kutinaan ja tietty hyvät ihonhoidot ennen nukkumaanmenoa. Ja sitten kun allergiat saaatin selvitettyä alkoi oireetkin vähenemään:)



Kolikkivauvan kanssa taas oli rankkaa, kun edes tissillä ei hiljentynyt ja univeloistamme kasvoi varsin suuret. Ahdistus oli kovempaa, kun en pystynyt hiljentämään lasta ja pakostakin tuli tunne, että lapsi kärsii koko ajan.



Ihottumat, pienet sellaiset eivät ahdista.



Toinen kovasti ahdistava asia oli epävarmuus syntyvän lapsen tulevaisuuden suhteen. Onko vammainen tai elinkelpoinenkaan, kun ultrissa oli poikkeavaa? Syntyykö elävänä, kun on etinen istukka? Kuolenko ja kuoleeko vauva istukan irtoamiseen ja siitä seuraavaan verenvuotoon?



Tässä sitä ollaan ja lapset voivat hyvin, ovat "terveitä":) enkä sano tätä kehuakseni vaan ihan tätä voi olla lapsiperheen arki ja silti onnellista!

Meillä ainakin työ on se isoin stressinaihe. Molemmilla on kiireinen ja haastava työ ja vaikka otetaankin töissä mahdollisimman lungisti, tulee työstressiä välillä välttämättä kotiin.



Lasten suhteen emme pingota, mutta kyllä lapset, sellaiset perustyytyväiset ja kiltit, vaativat paljon hoitoa: ruoka- ja vaatehuolto, sairastelut, tarhan kehityskeskustelut jne. Ja vaikka ei yksittäisestä naarmusta hätkähtäisikään, voi kokonaistilanne olla niin kuormittava, että on aika sippi ja tulee ihan turhastakin tiuskittua lapsille. Varsinkin silloin, jos lapset valvottavat eikä hoitoapua ole.

halusi poistattaa vauvaltaan luomen kosmeettisista syistä. Luomi paljastui melanoomaksi ja vauva kuoli puoli vuotta myöhemmin.



Omien lasteni ihomuutoksiin ja luomiin kiinnitän huomiota vaikka ne eivät oireilisi millään tavalla. En nyt mitenkään hysteerisesti lapsia tarkkaile, mutta jos satun huomaamaan jotain erityistä, käyn varmistamassa vaarattomuuden.

Rasvaankin lasten ihoa silloin kun se on tarpeen ja pidän huolen etteivät pala auringossa.



En kuitenkaan koe lapsiperhe-elämää mitenkään erityisen rankaksi tai maalaile kauhukuvia pikkuvaivojen tai niiden luomienkaan takia.



Muitakin vaihtoehtoja on kuin täydellinen välinpitämättömyys tai ylenpalttinen hysteerinen huolehtiminen.

Meillä on neljä lasta ja olen aika paljon lasten kanssa keskenään, kun mies on työmatkoilla. Meidän vanhin lapsi on todella järkevä ja itsenäinen ikäisekseen, toinen vähän hömelö mutta rauhallinen, kolmas itsepäinen ja uhmakas mutta toisaalta älyttömän reipas ja nuorin on vasta vauva mutta erittäin helppohoitoinen yksilö. Jos nuo lapset olisivat rasittavampia jollain lailla, olisi varmaan elämäkin rankempaa.



Asenne kyllä vaikuttaa myös varmasti aika paljon. Jos stressaa joka asiasta, ei ole helppoa.