Mitä mieltä: Nainen eroaa vapauden halun vuoksi ja palaavat lopulta yhteen menovaiheen jälkeen?

mitä sitten? sehän on hienoa, että palaavat yhteen ja parisuhde pelastuu. taidat olla miestä kärkkyvä kakkosnainen tai muuten vaan kade.

ja tilaa antaa, niin sehän on sitten ihan hyvä sitä ukkoa vähän herätellä.

Saa olla kyllä aika tossukka mies, jotta ottaa moisen vielä takaisin. Mun mies on niin helvetin kovapäinen, että ei takuulla moiseen sortuisi, taitaisi olla vaan tyytyväinen.

luo takaisin. Nauttisi vapaudestaan ja vaihtaisi miestä kuin sukkia. Miksi sitoa itseään kehenkään?

No nainen on vain käynyt vähän pitämässä hauskaa muiden miesten kanssa, kiva jos teki sen erossa, eikä suhteessa. Jos mies vielä tuon jälkeen takaisin huolii, niin sehän on hyvä! Itse en varmaan huolisi..

vapaudenhalulla?



Asiahan ei minulle kuulu. Jos ihmiset eroavat siksi, että tarvitsevat kehittymistä ihmisenä ja sitten palaavat yhteen, niin eikö ero ole silloin ollut kannattava?

löytyy anteeksiantoa ja uskalletaan yrittää uudestaan.

elää vapaana menetettyjä nuoruus vuosia..

Siksi että ap haluaa elää takaisin osan menetetyistä nuoruusvuosista,vaikkei vielä mitenkään vanha ole muutoinkaan,alle 30v. Miestä kohtaan on tunteita, mutta suurinosa tuntuu hukkuneen tämän menovaiheen alle..haluan nähdä ja kokea ja tehdä ja tuntea,ilman että tarvitsee kysyä toiselta sopiiko se,onko meillä varaa jne. Haluan olla yksin. En seurustella..ap

Siskoni seukkasi teinistä asti ja mutti yhteen 18v ja perusti perheen nuorena ja nyt on menovaihe 35v. Hän on vihainen kaikille ja syyttää muita omista elämänvalinnoista... ei osaa käsitellä tunteitaan yms. pompottaa exää ja liehuu siellä täällä, dokaa ja juoksee baareissa. Ikävää lapsille ja kiusallista kuulla pienellä paikkakunnalla juoruja. Olen snaonut että voisiko toteuttaa itseään vaikka 50 km päässä ettei kaikkea tarvitsisi kuulla että ajattelisi myös muitakin kuin itseään. Huoh!!!!!

Mulle vapaus tarkoittaa sitä että saa olla rauhassa yksin kotona ja ehdottomasti ilman seksiä :)

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

M44

Vierailija kirjoitti:

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

M44

Meillä meni vähän samaa kaavaa, tosin olimme paljon nuorempia silloin. Itse loukkaannuin ehdotuksesta palata yhteen. Ihminen ei lainkaan tuntenut tajuavan, että oli lyönyt elämäni pirstaleiksi haluamalla olla erillään. Sitten ymmärsin, että kyseinen henkilö oli tottunut saamaan aina kaiken haluamansa. Ihmiset olivat hänelle tällaista käyttötavaraa. Onneksi ei ollut yhteisiä lapsia, katkaisin välit lopullisesti, vaikka pahalta sekin tuntui.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

M44

Meillä meni vähän samaa kaavaa, tosin olimme paljon nuorempia silloin. Itse loukkaannuin ehdotuksesta palata yhteen. Ihminen ei lainkaan tuntenut tajuavan, että oli lyönyt elämäni pirstaleiksi haluamalla olla erillään. Sitten ymmärsin, että kyseinen henkilö oli tottunut saamaan aina kaiken haluamansa. Ihmiset olivat hänelle tällaista käyttötavaraa. Onneksi ei ollut yhteisiä lapsia, katkaisin välit lopullisesti, vaikka pahalta sekin tuntui.

Tuskin hän kuitenkaan aina oli saanut kaiken haluamansa kun kerran sinutkin jätti. Ilmeisesti ei sinulta saanut tarvitsemiaan asioita. Voi olla, että myöhemmin hän joko oppi arvostamaan sinua tai tajusi, että kukaan ei voi antaa hänelle haluamaansa. Joka tapauksessa aika surullista hakeutua takaisin huonoon suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

Ei rakkaus ole mikään ikuisesti kestävä hyödyke. Se syttyy, elää ja joskus sammuukin. Esimerkiksi omalla kohdallani rakkaus sammui pikkuhiljaa exän ilmoittaessa erohalustaan. Kun luottamus, usko tulevaisuuteen ja yhdessäolon tunne yhtäkkiä toispuoleisesti lopetetaan tai suoranaisesti petetään, niin rakkauskin hiipuu. Se on kuin tuli, jos puita ei lisätä, se hiipuu ja lopulta sammuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

Tuollaisessa jo pelkästään se, että toinen on lähtenyt kerran, laittaa epäilemään että lähteekö vastaisuudessakin heti kun taas sellainen ajatus päähän pälkähtää. Eli voi rakastaakin, mutta ihan itseään suojellakseen joskus parempi kuihduttaa tunteensa.

Kiinnostava aihe vaikka joku nostikin wanhaa.

En itse kyllä alkaisi uudestaan tuon jälkeen. Vanha suola ja ajan kultaamat muistot ovat inhimillisiä, mutta harvoin suhde sen paremmaksi muuttuu. Menohalutkin voi hyvässä suhteessa toteuttaa toista hylkäämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

 

Ei rakkaus ole mikään ikuisesti kestävä hyödyke. Se syttyy, elää ja joskus sammuukin. Esimerkiksi omalla kohdallani rakkaus sammui pikkuhiljaa exän ilmoittaessa erohalustaan. Kun luottamus, usko tulevaisuuteen ja yhdessäolon tunne yhtäkkiä toispuoleisesti lopetetaan tai suoranaisesti petetään, niin rakkauskin hiipuu. Se on kuin tuli, jos puita ei lisätä, se hiipuu ja lopulta sammuu. 

Tuo ei kuulosta rakkaudelta vaan nimenomaan hyödykkeeltä. Tunsit ilmeisesti eksääsi kohtaan omistushalua, harhaa teidän jonkinlaisesta sielujen yhteydestä (mitä ei varmastikaan todellisuudessa ole olemassa), seksuaalista halua, ehkä turvallisuudentarvetta. Mikään noista ei ole rakkautta, vaan rakkaus on puhdasta omista haluista ja kuvitelluista tarpeista, siksi se on tavallaan ikuista. Jos näet toisen ihmisen paljaana ja geneerisenä, ja tajuat hänen ainutkertaisen kauneutensa (ja omasi myös), ei se tunne kuole koskaan. Ja sitä voi tuntea useampaa kuin yhtä ihmistä kohtaan, eivätkä ne ole toisiltaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

 

Tuollaisessa jo pelkästään se, että toinen on lähtenyt kerran, laittaa epäilemään että lähteekö vastaisuudessakin heti kun taas sellainen ajatus päähän pälkähtää. Eli voi rakastaakin, mutta ihan itseään suojellakseen joskus parempi kuihduttaa tunteensa.

Rakkaus = omistushalu?