Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masentaa ja ahdistaa. Miksi ihmiset on niin kovia ja suorituskeskeisiä?
22.05.2011 |
Itse olen amis ja saanut lapset nuorena. Näiden takia minut on tietenkin leimattu joidenkin ihmisten osalta toisen luokan kansalaiseksi.
Peruskoulussa koulunkäynti oli minulle melko takkuavaa. Etenkin matikka oli sellainen, että en millään meinannut oppia sitä vaikka tosissani yritin. Lukuaineista sain 6-8:a kun ihan kunnolla luin kokeisiin. Sen sijaan käsityöt, konekirjoitus, kotitalous sujuivat 9-10 arvosanojen verran, ihan luonnostaan. Vapaa-aikanakin tykkäsin tehdä käsillä kaikenlaista. Pidin myös erilaisia kerhoja lapsille, ilmaiseksi, omasta tahdostani. Hoivaviettiä on aina riittänyt ja olen tullut aina lasten kanssa toimeen ja pitänyt heistä.
Kun peruskoulun jälkeen menin amikseen, oli se kuitenkin suuri pettymys monille sukulaisille ja myös vanhemmilleni. Jos työtään voi sanoa rakastavansa, niin minä rakastan omaa käytännönläheistä työtäni. Sain pian valmistumiseni jälkeen vakituisen työn ja edelleen kehuja satelee. Pidän siitä mitä teen ja voin olla ylpeä koska myös osaan työni hyvin ja työntekemisestäni välittyy ilo.
Silti monien taholta olen vain duunari.
Rahat riittää peruselämiseen ja se riittää meille ja minulle hyvin. En tiedä onko luonto järjestänyt näin, mutta itse luonnostani olen tyytyväinen tähän elintasoon ja näihin mahdollisuuksiin elämässä mitä minulla on.
Lapset sain 21- ja 23v ja tästäkin on tietysti lätkäisty leimaa, syyllistetty ja voivoteltu. Lasten saaminen nuorena oli suuri toiveeni ja olen todella onnellinen että näin kävi. Naimisissa olen edelleen ensimmäisen poikaystäväni kanssa (seurustelu alkoi kun olin 16). Maailmaa en ole pahemmin nähnyt, mutta kun mun maailma on tässä. Olen aika ujo ja hitaasti lämpenevä enkä nauti olostani vieraissa ympäristöissä.
No nyt kun esikoinen on kohta 6v ja menee syksyllä eskariin, niin olen huomannut tuota suorituskeskeisyyttä myös häntä kohtaan. Meidän esikoinen on hieman hitaammin kehittynyt, kuitenkin normaalirajoissa, ja huomaan miten aikuisetkin ihmiset vertailee omiin lapsiinsa ja ovat tyytyväisiä kun omansa ovat edellä meidän lapsia vaikka "heidän lasten ei tarvinnut edes harjoitella ja me taas tehdään sitä ja tätä joka päivä eikä meidän lapset vieläkään osaa".
Ihmettelen tätä, että kaikkien pitäisi olla samasta muotista. Ja se muotti on kova, kansainvälinen, korkeasti koulutettu, laajasti itseään älyllisesti kehittävä. Miksi? Kun kuitenkin meitä kampaajiakin tarvitaan, ja putkimiehiä, taksikuskeja. Eikö ole kuitenkin parempi että se teidän kampaaja on onnellinen työstään ja itsestään? Eikä niin, että hänet saadaan ulkoapäin tuntemaan huonommuutta siitä mitä on?
Muiden epävarmuuttahan se on, mutta silti älytöntä. :(
Kommentit (8)
että onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei tunne tarvetta verrata itseään muihin. Koita muistaa tämä aina kun joku yrittää pönkittää onnetonta itsetuntoaan alentamalla sinua ja kyseenalaistamalla valintojasi.
Ehkä iän myötä ihmiset huomaavat, että onni ihan oikeasti tulee niistä pienistä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen ei tunne tarvetta verrata itseään muihin. Koita muistaa tämä aina kun joku yrittää pönkittää onnetonta itsetuntoaan alentamalla sinua ja kyseenalaistamalla valintojasi.
Ehkä iän myötä ihmiset huomaavat, että onni ihan oikeasti tulee niistä pienistä asioista.
kun olet kuitenkin vahvasti siinä käsityksessä, että sinullakin on paikkasi maailmassa? Elä ylpeydellä valitsemallasi tiellä.
Ja miksi loukkaantua siitä, että sanotaan "duunariksi"? Sinähän olet sitä.
Keskity niihin positiivisin puoliin ja kehuihin, joita kerrot paljon saavasi. Kypsyttele omaa itseluottamustasi. Olet itse melko epävarman oloinen.
Tiedän olevani sosiaalisissa tilanteissa epävarma ja en oikein luota ihmisiin. Omiin valintoihini olen tyytyväinen, mutta ihmisten joukossa pelkään tulevani arvostelluksi ja en osaa antaa arvostelujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Varmaan se mun epävarmuus loistaa uloskinpäin. Omissa tutuissa ympyröissä en tosin sitä niinkään ole, mutta muuten...
Ja nyt kun huomaan että lasten maaimassakin tuota tiettyihin asioihin painottuvaa arvottamista on niin masentavalta tuntuu...
ap
ja tuosta duunariudesta vielä, itse olen siitä ihan ns. ylpeä, olen tyytyväinen siihen mitä olen, mutta ulkopuolisten reaktiot: VAIN duunari tuntuu ikäviltä ja "pelottaakin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinä ap kuullostat varsin fiksulta ihmiseltä. Miten ihanalta kuulostaa kun joku sanoo "pidän siitä mitä teen" ja "tykkäsin tehdä".
Mä olen sellainen intellektuelli akateeminen, mulla oli kamuja jotka kans luki peruskoulussa kovasti, mutta ei tietyissä aineissa vaan pärjännyt. Silti ne oli minusta ihan viisaita tyyppejä ja monissa asioissa paljon järkevämpiä kuin ns. älykkäät.
Unohda nyt muiden mielipiteet ja nauti elämästäsi. Kannusta lapsiasi ja ole onnellinen.
Minä ihailen kaltaisiasi tasapainoisia vanhempia ja aikuisia. Kasvoin itse jatkuvan suorituskeskeisyyden ja todella kovien arvojen keskellä eikä lapsuuteni ollut erityisen onnellinen. Sain ehkä kehuja koulussa, ulkomaanmatkat, merkkivaatteet ja stipendit mutta myös surkean itsetunnon ja ahdistuksen joka piinaa edelleen. Mikään ei tunnu riittävän, mikään ei tunnu miltään.
Omille lapsilleni en koskaan toivoisi sellaista kasvuympäristöä jossa itse elin.
t. ihan pian lakimies
Alue: Aihe vapaa
Toivotan onnea sinulle ja perheellesi myös tulevaisuudessa. Oma tarinani on melko samanlainen, mutta onneksi asumme suvaitsevaisemmassa paikassa.