ex-masentunut puolisona

ään. Joten ymmärrän jos tympii.



Ei kai siinä muu auta, kuin puhua neutraalisti miehen kanssa siitä, että olet itsekin voimat lopussa ollut hänen masennuksensa kanssa ja että siksi nyt närästää. Yrittäkää löytää voimaa toisistanne ja jakakaa yhdessä väsyneet hetket.

jotenkin tuntuu niin epäreilulta. ihan kun mulle oltais luvattu että kun jaksoin roikkua vaan ja kuunnella ja muistuttaa lääkkeistä että sen tuskan kautta mulle olis jotenkin luvattu että se menee ohi ja pysyy poissa. että mä ja me yhdessä kestettiin joku tulikoe. on jotenkin tosi petetty olo. :-(



ja tuo masennus on tehnyt senkin että enää ei voi suhtautua miehen sanoihin alakulosta samalla tavalla kuin muiden ihmisten sanomisiin. reagoin heti hirmu voimakkaasti henkisesti ja pinnistelen että saan pidettyä naaman peruslukemilla miehelle. ihan kuin olisin niille sanoille ja masennuseleille allerginen.



en mä haluaisi hirveesti miehellekään purkaa, kun sillä on masentuneena aina hirveet syyllisyyskompleksit ihan aiheettomista ja suurennelluista asioista.



menisin jonnekin omaiset mielenterveystyöntukena juttuun, mutta 2 lasta ja pieni vauva- en mä pääse minnekään ilman niitä. vauva on ihan pieni vielä.



mua todella pelottaa että me vielä erotaan jonakin päivänä sen takia että mies masentui ja minullakin naksahti jonakin päivänä, kun en enää kertakaikkiaan jaksanut. rakastan sitä miestä ja haluan auttaa, mutta se masennus tekee siitä ihan toisen ihmisen. sellaisen jota on todella vaikea kestää... :-((((

¨

on niin paha mieli. ap

" itsekeskeistä" , siis että koko ajan pitää toisen mielialoista ja jaksamisesta välittää. Terveeseen parisuhteeseen kuuluu tietty molempien oikeus saada huomiota. Sä oot niin kauan joutunut huomioimaan miestäsi, ja hän on huomioinut itseään, että sulle ei oo jäänyt tarpeeksi tilaa. Säkin tarvit ihan omaa itsekästä huomiota - ennen kaikkea itseltäsi! Keskity nyt siis ihan itseesi vaan, jätä miehesi mielialat sivuun ja tee jotain mitä itse haluat.

mä olen hirveen tietonen tosta pointista. olen aiemmin laittanut lapset hoitoon ja tehnyt niitä asioita joista olen nauttinut, käynyt lenkillä kun lapset nukkuu jne. mutta hirmu vaikee on tasapainoilla siinä välissä. mies kun on kotona niin se naksuilee ja sen ajan kun se on kotona niin sitten koitat vaan olla pahemmin huomioimatta sitä naksumista.



ja se mikä on tosi vaikeeta niin se että toinen suutahtelee ja ärähtelee tai on hiljaa ja sitten yhtä-äkkiä pitäisi taas jutella sen kanssa niin kuin puolisot toisilleen. se on kuin jonkain ilmapuntarina olemista ja mulle ainakin on tosi vaikeeta pitkiä aikoja koittaa siirtyä omasta tunnetilasta toiseen ja olemaan valmis vastaaottamaan sen ajatuksia ja tunteita kun äsken se karju naama punasena jotain älyttömästä asiasta eikä kuunnellut yhtään sovitteluyrityksiä.



ap

ton valituksen ja itsesäälissä piehtaroinnin! Sanot että jos narina ei lopu, niin sä lähdet lätkimään! Ei tuollaista kenenkään tarvitse sietää, eikä mies voi käyttää masennusta verukkeenaan paskalle käytökselle.



terv. nelonen

ehkä jos tänään matsais niin ei venys huomiseen asti, jollon on taas enemmän purettavaa.



pitänee katsoa millä tuulella se tulee lasten kanssa ulkoilemasta.

Pikku riita vain pahentaa kummankin oloa. PIstä äijä selkä seinää vasten - sitä se lopultakin kaipaa ja se on ainoa keino, millä se tokenee.

masennus on kuitenkin sairaus ja elättelen toiveita että tämä olis joku tilapäinen oirehtiminen stressin takia- ettei se olis uusinut.

Vierailija:

ton valituksen ja itsesäälissä piehtaroinnin! Sanot että jos narina ei lopu, niin sä lähdet lätkimään! Ei tuollaista kenenkään tarvitse sietää, eikä mies voi käyttää masennusta verukkeenaan paskalle käytökselle.

terv. nelonen

Itse vuosikausia vaikeasta masennuksesta kärsineenä voin vakuuttaa, että vaikka kuinka haluaisi, ei masennus katoa sillä että " ottaa itseään niskasta kiinni" .

Ap:lle nostan hattua siitä, että on jaksanut olla miehensä tukena vaikeina aikoina, ja on erittäin ymmärrettävää, että uusi masennusjakso pelottaa! Teidän kannattaisi mennä yhdessä jonnekin terapiaan, missä voisitte molemmat purkaa tuntojanne, ja sinun yksin ei tarvitsisi kannatella koko paskaa!

Itsestäni tiedän, että masentunut ihminen on hyvin vaikea puoliso ja raskasta katseltavaa jamasentunut tuntee siitäkin kauheaa syyllisyyttä, vaikkei sitten kuitenkaan voi mitään niillle ärinöille (jotka jälkikäteen ahdistaa tolkuttomasti!).

Ellei siis ole suljetun osaston hoidokki, jolloin on syyntakeeton. Mutta musta kuulostaa, että ap on liian ihana ihminen. Että yrität vain jaksaa ja yrität hoitaa kaikkia. Paitsi itseäsi. Eikä se pitkän päälle vie eteenpäin. Miehesi on otettava vastuu omasta käytöksestään, oli masentunut tai ei. Nyt hän voi tehdä mitä vain, koska kaiken voi aina laittaa masennuksen piikkiin. Vähän kuten humalaisella: jos olit kännissä, saat anteeksi.



Olen samaa mieltä, että ap voisi laittaa kovan kovaa vastaan. Vaatia itselleen tilaa ja huomiota. Sun pitäisi myös päästä terapeutille huutamaan ja valittamaan oloasi (tiedän kokemuksesta, että se on varsin vapauttavaa ja sitten jaksaa paremmin sitä " hullua" äijääkin). Ja jos tilanne vaan menee mahdottomaksi yhä vaan, niin sitten sun on parempi erota. Ei se elämä sen rankempaa ole yksinhuoltajanakaan kuin miehen kanssa, joka on yksi lapsista.



Mutta niin kauan kuin rakastat miestäsi, niin hyvä. Vaali sitä tunnetta, mutta pidä itsestäsi huolta enemmän kuin ennen. Mieti, mitä sinä tarvitset ja pidä omia tarpeitasi oikeutettuina. Et sinä saa syrjäyttää itseäsi vuositolkulla. Sinähän sairastut sellaisesta.

Vierailija:

Pikku riita vain pahentaa kummankin oloa. PIstä äijä selkä seinää vasten - sitä se lopultakin kaipaa ja se on ainoa keino, millä se tokenee.

Tällaiset kommentit tulevat niiltä, jotka eivät ymmärrä että masennus on sairaus siinä missä syöpäkin.

Mutta ei sellainen uhkailu auta mitään " nyt lopeta masentuneena olo tai lähden kävelemään" .

Aina on parempiakin jaksoja olemassa. Niitä kannattaa tietoisesti alkaa havainnoida.



Musta sun ap, pitäisi puhua näistä tunnoistasi miehesi kanssa. Mitä jos näyttäisit hänelle tämän ketjun? Se, että mies tuntee syyllisyyttä sanoistaan, on hyvä merkki. Samalla on hyvä muistaa, että sinä et aiheuta niitä syyllisyysreaktioita. HÄn itse aiheuttaa ne itselleen. Siis useinhan sitä ei uskalla sanoa mitään, kun ajattelee, että masennus menee sitten pahemmaksi ja molemmat tuntevat syyllisyyttä monista asioista. Ja sitten tapahtuu se, että masentunut alistuu ja alistetaan lapseksi. PUolisot eivät enää olekaan yhdenvertaisia. Terveemmän on vaikea kunnioittaa toista enää tasavertaisena puolisona. Tätä pitäisi välttää, sillä kunnoituksen puute tappaa myös rakkauden usein. Eli kehottaisin puhumaan miehelle omista peloista ja negatiivisista reaktioistasi.

Parempi olisi miettiä, miten tästä eteenpäin hyvällä tavalla. Siten, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä: ap, lapset ja mies.



Lapsuuden kaiveleminen on kiinnostavaa, mutta ei välttämättä tarpeellista parantuakseen.

Eli mun mies on ollut masentunut jo pidemmän aikaan. En oikein edes muista milloin kaikki alkoi. Töitä oli aina liikaa, liian tunnollinen kaveri, asuntovelat jne. Jossain vaiheessa vaan kasaantui liikaa asioita. Viime talvi on ollut tosi rankka miehellä ja mulla kun olen pyörittänyt kodinhoidon, lapset ja oman opiskelun. Nyt mies on kesälomalla ja masennus on (ainakin väliaikaisesti) vähän helpottunut. Minä en vaan pysty iloitsee siitä! Koko ajan olen edelleen " varpaillaan" ja odotan milloin kaikki hajoo taas käsiin. Viimeisen vuoden olen joustanut lähes joka asiassa ja yrittänyt tukea miestäni milloin missäkin olotilassa. Välillä olisin tosi kovasti tarvinnut myös itse apua mieheltäni oman opiskelun yms. suhteen, muttei sitä apua tullut. Nyt en enää jaksa edes luottaa, että sitä tulisikaan. Kaikki vaan masentaa ja elämänilo on hävinnyt nyt minulta :(.



kappu