Jos puolisosi vammautuisi pysyvästi, jäisitkö rinnalle?

Että mun sydäntä lämmittää sun kaltaset viisaat ihmiset!



Siis juu, vaikka mun mies makaisi aivot narikassa niin on se silti mun oma karhuni. En jättäisi!



Jos miehen käytös on vaarallista niin siihen haetaan jotain douppinkia tai muuta apua? Aivokuolleet ei pääse kotiin.



Mutta meillä on 4 lasta, muutettaisiin 1- kerroksiseen taloon, niin että sielä voi kärryillä kulkea. Oletan että tälläisestä oli enempi kyse aloituksessa?



Olisi kamalaa jos itse vammautuisin ja mies eroisi ja lähtisi Rivieralle rantalomalle rentoutumaan.

Olen harkinnut jopa vanhempieni sijoittamista kotiini kun eivät pysty enää yksin olemaan. Mieluummin se kuin laitos.

Enkä usko, että nämäkään "jäisin" -tyypit jäisivät ihan joka tapauksessa. Jos vaikka aivovaurion seurauksena käytös/persoonallisuus muuttuu tai muuten ei aivotoimintaa ole. Miksi silloin pitäisi oma elämä (ja mahdollisesti myös lasten) pilata, jos se "oma mies" on joka tapauksessa kuollut, vaikka sydän pumppaakin.

mies pitäisi panna johonkin hoitokotiin, mutten silti häntä hylkäisi, vaan minun tehtävääni kuuluisi huolehtia, että hän saa kunnollista hoitoa. Jos minä en huolehtisi, kuka sitten?

Tiedän kyllä, millaisia aivovammapotilaat voivat olla.

En usko että tässä maailmassa voisi tapahtua mitään sellaista, minkä takia jättäisin rakkaan puolisoni.



Olen kokenut sen tuskan, kun hän petti minua, ja jos en kerran silloinkaan jättänyt..niin en jättäisi minkään muunkaan syyn takia. Lapsia on neljä.



Rakkauteni mieheeni on vain niin valtavan suuri

Olen erinäisistä syistä joutunutkin hoitamaan häntä. Rajoitteisen liikuntakyvyn vielä kestää, mutta paljon vaikeampaa olisi jos ei vamman takia voisi enää luoda henkistä yhteyttä.

tietenkin. Sama ihminen se on, mutta ei enää pysty samoihin asioihin. Osaatko yhtään ajatella paljonko tuossa tilanteessa ihminen tarvitsee tukea lähimmäisiltään.. Se että koko maailma menee päälaelleen ja ei enää voi tehdä mitään on todella iso juttu ja sitten vielä rakastamasi vaimo tms. lähtee lätkimään. Onko se jotain rakkautta?? Rankkaa varmasti on terveelläkin osapuolella, mutta elämä heittelee meitä suuntaan ja toiseen ja koettelee.. Mielestäni on naurettavaa jättää puoliso yksin tuon takia.. Ainakin yrittäisin, jos kovan yrittämisen jälkeen asiat menisivät suhteessa ja muutenkin vain huonompaan suuntaan asia olisi eri.. Mutta se että lyö hanskat tiskiin samantien on minusta julmaa !

ja hän minua

Meilläkin on tästä joskus "ohimennen" puhuttu, mies sanoo ettei missään tapauksessa odota että mä häntä hoitaisin. Enkä kyllä uhraisikaan koko elämääni omaishoitajana, en vaan ole yhtään hoivaajatyyppiä. En myöskään oleta että hän ryhtyisi minun hoitajakseni. Vanhuuden mahdolliset vaivat on vähän eri juttu, jos ei hoitoa kuitenkaan tarvitse 24/7. Lapsia ei ole (eikä tule).

Luulen etten voisi elää itseni kanssa, jos pelkästään tuon takia miehen hylkäisin. Mieheni on auttanut minua erittäin paljon kun minulla on ollut vaikeita aikoja.

Olen VÄHINTÄÄN sen hänelle velkaa. Hän on elämäni tärkein ihminen, kuka hänet hoitaisi, ellen minä?

Myötä- ja vastoinkäymisissä. Näin olen luvannut - ja mä en viljele katteettomia lupauksia. Paljon on vastamäkiä ollut, mutta tämä liitto ei hajoa - ainakaan sen vuoksi, että minä lähtisin!

se taas kuinka paljon apua kokisin tarvitsevani hänen hoitamisessaan, olisi eri asia. hakisin sitä, jos tarvitsisin. se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että olisin yhä hänen rinnallaan.

Tämä aihe oli ajankohtainen, kun mieheni - aallon heittämänä - löi pari viikkoa sitten lomalla päänsä merenpohjaan. Hän ei onneksi vammautunut, vaan selviää fysioterapialla ja kipulääkkeillä, vaikka niskassa rusahti ja kunnolla.



Meillä on yhteinen elämä. Sitä on kestänyt jo yli 20 vuotta, ja on hyvin vaikea uskoa, että se päättyisi meistä toisen vammautumiseen. Yhdessäolomme tulisi tietysti muuttumaan radikaalisti, eikä kukaan tiedä, millaista arkemme olisi sen jälkeen, kun rutiinit erilaisten hoitojaksojen jälkeen alkaisivat taas pyöriä. Enkä tiedä, olisinko silloin tarpeeksi vahva hyväksymään, että elämäni on tästä lähtien tällaista. Mutta en minä häntä jättäisi, jos hänen päänsä vain kestäisi vammautumisen. Katkeroitunut ja masentunut mies voisi käydä liian raskaaksi taakaksi, pyörätuolissa tai ei.



Lapset jäisivät oletettavasti minun hoidettavikseni, mutta heidän vuokseen vammautunut puolisokin varmaan jaksaisi jatkaa. Isää tarvitaan aina, vaikka hän ei pystyisi enää kävelemään.



Itse tasapainottaisin tietysti elämääni ystävien parissa. Haaveilisin ehkä rakastajasta, kenties ottaisinkin sellaisen, mutta mieheni tietämättä. Vaikka normaali avioparin elämä olisi meidän osaltamme ohi, olisi meillä kuitenkin tämä kumppanuus. Se on liian arvokasta pois heitettäväksi.

siksi. Ei kai se rakkaus voi olla kiinni terveydestä. Ja itse olen luvannut ihan alttarilla rakastaa vaikeuksista huolimatta.



Itse työskentelen hoitajana ja uskoisin, että selviäisimme. Ei vammautuminen ketään tyhmennä tai ruvemma. Henkisen puolen tukea tarvittaisiin kumpikin. Sillä sellasta vittuilua ja toisen kyykyttämistä en alkaisi katsomaan. Se melko tyypillistä ainakin sairastuneilla / p-tuoliin joutuneilla... aluksi.



Ja on lapsia.



Kauhean julma ajatus, että jos jotain käy niin suhde karahtaa heti kiville. Voi olla, että sukset menee solmuun, mutta ainakin yrittäisin kaikkeni.

rakastan miestäni paljon, enkä voisi häntä hyljätä vaikeinakaan aikoina.



Uskon, että mies jäisi myös.



Lapsia meillä on kaksi.

Mutta ei se helppoa ole. Huono suhde ei kestäisi sen voin sanoa. Mutta vammaisuudesta huolimatta hän on paras ystäväni. Mutta ei sitä kannata kauheasti hehkuttaa, että "totta kai jäisin". Ei se ole minullekaan itsestäänselvää ja helppoa ollut. Monta kertaa olen miettinyt lähtemistä. Turhaa pyhimyksen kruunua en kanna.

pitkä yhteinen historia.



No, mies halvaantui "vain" toispuoleisesti (koko vasen puoli ylhäältä alas) ja edelleen olemme onnellisesti yhdessä.



Vauhti sillä vaan on lisääntynyt - varsinkin makuukamarin puolella =)

ja mies sanoi yllättäen, ettei tiedä jäisikö.

Ainakin yrittäisin, mutta en tiedä miten siinä lopulta kävisi. iso mies ei pystyisi edes liikkumaan itse, enhän minä 50kg painava nainen häntä jaksaisi nostella. Riippuu paljon myös hänen psyykestään, tuollainen vamma muutaisi varmasti hänet täysin.... Jos ajattelis toisinpäin, niin toivoisin miehen myös yrittävän kanssani, pari vuotta nyt kestää vaikka mitä helvettiä.

Kun on yhteiset lapset niin haluaisin heidänkin takia olla isin kanssa... jotenkin kokisin että on velvollisuus ainakin yrittää pysyä puolison rinnalla, jos vaan saisin hoitoapua myös ulkopuolelta.

En tiedä, mitä muutakaan tekisin. Mieheni on minulle niin rakas, elämäni keskipiste.



Olemme keskustelleet tästä asiasta mieheni kanssa ja sopineet, että jos tällaisessa tilanteessa terve osapuoli haluaa mennä niin saa mennä. Parempi niin kuin että oppii aikaa myöten vihaamaan vammautunutta puolisoa.

Miehen täti on halvaantunut täysin, järki vielä tallella mutta ei pysty esim. kommunikoimaan kuin hyvin vaikeasti. Anoppi on monta kertaa sanonut, että olisi ollut helpompaa kaikille (ml. sairastuneelle), jos sisarensa olisi sairaskohtauksessa menehtynyt kokonaan.

Olen luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä enkä ihan kevyesti aio sitä lupaustani rikkoa.