Lue keskustelun säännöt.
Tunnistatteko naistyypin?
20.01.2011 |
Hän auttaa, auttaa ja auttaa. Auttaa niin paljon, että ottaa ohjat. Hän auttaa vaikka väkisin ja hän auttaa oman terveytensä ja elämänsä uhraten.
Hänellä on yksiselitteisen vankka käsitys siitä, miten asiat pitää hoitaa ja usko tähän käsitykseen on vankkumaton.
Kun avun uhri yrittää pyristellä irti, hän raivostuu ja aloittaa marttyyrikampanjan. Seuraa joko uusi alistuminen tai sitten irtipääsy, jota seuraa vihakampanja.
Tunnetko tällaisia? Mistä tällainen käytös johtuu?
Kommentit (18)
Olla mahdollisimman vähän tekemisissä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.namaste.fi/enneagrammi/yhdeksan+eri+persoonallisuustyyppia/a…
eli auttaminen ei olekaan pelkkää auttamista, se on myös tuppautumista, tunkeilevuutta jne.
ihanku mun mummo. Kaikki on mustavalkoista ja hän tietää miten asiat pitää hoitaa ja muita pitää koko ajan olla auttamassa vaikka väkisin ja jos joku sanoo poikkinaisen sanan, alkaa lapsellinen kiukuttelu. Tahtoo olla marttyyri ja tosiaan jatkaa vaan, vaikka olis mitä vaivaa, väkisin särkylääkkeiden voimalla pysyy pystyssä, kun on vaan pakko jatkaa.
ja joskus jopa jotkut lähisukulaiset. Mutta Suomessa on takuulla tosi harvinaista että joku sukuun kuulumaton tyrkyttää apuaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että hyvä nainen yrittää kaksi kertaa enemmän kuin miehet mutta tekee työnsä vaatimattomana ja nöyränä ilman kiitosta. Että hyvä nainen antaa miehelleen jopa pettämiset anteeksi ja antaa miehen tehdä kodissa yksin kaikki isot päätökset. Että hyvä nainen ei tee seksuaalisia- tai mitään muitakaan parisuhteeseen liittyviä aloitteita. Että hyvällä naisella on aina kaikki langat käsissä, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvän vaimon rooli, hyvä ulkonäkö ja hyvä äitiys hoidettuna samanaikaisesti. Että maailma on täynnä vaaroja miesten väkivaltaisuuden ja hallitsemattomien himojen takia. t. vm -79
se suhde oli ns. "elämäni ainut" eli pitkä, hänen kanssaan sain lapseni jne, mutta mies löi ja petti.
Arvoni muuttuivat totaalisesti. ajattelin, etten enää ikinä ota riskiä siihen, että käy samoin, koska se satutti NIIN PALJON!
Siksi ajattelin alkaa elää omaa elämääni ja ajatella niillä arvoilla elämää eteenpäin, jotka minulla on. En mielistele ketään, en tee muuta kuin, mitä oikeasti haluan.
Ja nyt teen työtä, jossa teen paljon hyvää ja haluan tehdä niin. En todellakaan halua kontrolloida tai määrätä tai ottaa ohjia omiin käsiini toisten nimissä, vaan noudatan vain sydäntäni, sisintäni..
Ja mun arvot tulee suoraan Raamatusta, Uudesta testamentista. Tajusin sen oikeastaan vasta eron jälkeen, että niin se on ollut aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen juuri tuollainen: teen ihan mitä vain (lähes), jos joku vaan pyytää. Jos en voikaan jostain syystä jotakuta auttaa, koen hirveän huonoa omatuntoa ja syyllistän itseäni kelvottomaksi, vaikka mulla siis olisikin hyvä syy olla auttamatta. Syyllistyn myös siihen, että uskon tietäväni parhaat ja oikeat tavata toimia ja ratkaista kaikki maailman pulmat.
En ole vielä törmännyt siihen, että joku kieltäyisi avustani, mikä ehkä johtuu siitä, etten ole kuitenkaan tuppaamassa apuani joka paikkaan. Jos joku sitä pyytää, olen aina apuna, mutten ole tunkemassa joka paikkaan avuksi ja päsmäröimään. Sen sijaan olen kyllä huomannut, että ihmiset alkavat laskea minun apuni varaan: olen ollut vuosia vapaaehtoistyössä, jossa jatkuvasti mulle lastataan enemmän ja enemmän työtä. Tokihan siitä kiitetään, mutta kun olen joutunut kieltäytymään mistä tahansa syystä, olenkin joutunut kuuntelemaan voivottelua siitä, mitä nyt tehdään kun kukaan ei olekaan tekemässä ko. asiaa. Viimeksi kävi näin, kun jouduin yllättäen sairaalaan kuopukseni raskauden viimeisillä viikoilla, ja vapaaehtoistyöni "pomo" soitti sinne sairaalaan valittaakseen, että mistä ihmeestä hän nyt löytää jonkun hoitamaan ylihuomisen kokouksen kahvituksen, kun minä olen sen normaalisti aina hoitanut.
No, joka tapauksessa, tunnistan käytökseni ja yritän suitsia sitä, mutta tiedostan myös syyt sille, miksi käyttäydyn näin. Minut kasvatettiin olemaan aina apuna ja vastuullisena. Kun pikkusisareni sotkivat kaappien ovet huulipunalla äidin päiväunien aikana, ja minä olin koulussa, se olin minä, joka sai selkäänsä, kun ei ollut vahtimassa sisaruksia. Kun äiti pyysi/käski minua tekemään jotain, minulla ei ollut varaa kieltäytyä, tai äitini lyttäsi minut ja itsetuntoni maanrakoon. Jos en auttanut, olin HIRVEÄ ja sydämetön ihminen. Ja eihän kukaan halua olla muiden mielestä hirveä, saati sydämetön, ja mitä kaikkea muuta äiti minulle kertoikaan. Tietysti tähän pitää kertoa sekin, ettei äidillä ollut tapana juuri kiitellä tai kehua minua mistään, joten kasvoin myös hakemaan (tai ainakin pyrin saamaan) huomiota ja kehuja sillä avuliaisuudella. Kun en niitä kuitenkaan koskaan saanut, käytös on tavallaan "jäänyt päälle", tullut tavaksi. Kaipaan paljon kiitosta ja hyväksyntää, enkä pysty uskomaan, että joku hyväksyisi minut ihan tällaisena, jos en olisi superavulias, kiltti ja tunnollinen.
Varsinkin kotona, eli lapsilleni ja miehelleni valitan sitä, miten he ovat kiittämättömiä. Mielestäni he ovatkin, koska ihan tuntimäärissä mitattuna minä teen huomattavan paljon enemmän töitä kodin ja perheen eteen kuin mies ja lapset yhteensä. Kiitosta ja kehua kuuluu silti äärettömän harvoin varsinkin mieheltä, valitusta sen sijaan kyllä tulee. Miehen suhteen olin suurin piirtein lasten syntymään asti samanlainen kuin muillekin ihmisille: Pyrin miellyttämään häntä aina ja kaikessa, ja toivoin saavani häneltä osakseni huomaavaisuutta, kehuja jne. Niitä ei kuitenkaan tullut, vaan vaatimuslista alkoi kasvaa ja kasvaa, ja aikaa myöten petyin varsin paljon siihen, minkälaisen miehen lopulta tulinkaan valinneeksi lasteni isäksi. Nykyään olen lähinnä vihainen ja kiukkuinen miehelle, vaikken tietenkään voi sitä hänelle suoraan sanoa tai näyttää, osittain lasten vuoksi ja osittain siksi, että pohjimmiltaan miellyttämisenhalu edelleen ohjailee minua. Pyrin muutenkin olemaan valittamatta varsinkin lasten kuullen/lapsille (täydellisesti en kuitenkaan onnistu), koska toivon ettei heille siirry samanlaista käytösmallia kuin mitä minä äidiltäni sain. Toivon, että lapseni oppivat omat rajansa ja pystyvät kokemaan itsensä hyväksytyksi muutenkin kuin massiivisella miellyttämisen halulla.
Vanhana, kun mieheni on lähtenyt jonkun nuoren sihteerikön perään ja lapsetkin ovat muuttaneet pois kotoa ja perustaneet oman perheen, ja minä olen yksin, minusta todennäköisesti tulee sellainen katkera vanha eukko, joka päsmäröi aina ja kaikessa. Toivoisin kyllä, että osaisin silloinkin jättää lapseni rauhaan.
jonka apua ei ole pyydetty. Joka siis auttaa väkisin kaikki esteet ylittäen ja suuttuu sairaasti, kun siitä avusta on lopulta pakko kieltäytyä.
Jolla siis vinksahtaa se vastuunkantajan ja auttajan roolit ja ylipäätään roolit ihan sekaisin. Hän on tilanteessa kuin tilanteessa mielestään se, jonka vastuulla kaikki on ja jonka kuuluukin määrätä kaikki ja hallita kaikkea.
Kyse on minun lähisukulaisestani ja olen aina välillä jopa asunut niin, etten ilmoita osoitettani, koska en kestä sitä ripustautumista ja tuppautumista.
Nyt kun minulla on lapsia, tilanne on revennyt täysin kauheaksi. Hän haluaisi päivystää lapsia 24/7, asioida neuvolat, koulut jne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vallanhaluinen rajaton _tunkeilija_ voisi olla parempi ilmaisu!
Ihminen joka haluaa sydämellisesti auttaa, auttaa silloin jos toinen sitä apua ilmaisee itse tahtovansa tai toivovansa, EIKÄ todellakaan niin että jyrätään aikuisia ihmisiä, holhotaan ylimielisesti, ylikävellään, arvostellaan PYYTÄMÄTTÄ muiden asioita, vaikka kukaan ei rasittavan pätijän mustavalkoisia ja usein naurettavan itsekehuisia mielipiteitä olisi kysynytkään liittyen omiin asioihinsa. Eikä tulisi kysymäänkään.
Joo, tiedän tuon naistyypin, kyllä. Yleensä nuo ovat sitten myös niitä pahimpia juorukellojakin, olen tullut huomanneeksi.
Tästä aiheesta on hyviä kirjojakin, en muista kirjoittajaa, mutta kertoo pakkoauttamisesta.
Myös kirja Kiltteydestä kipeät tuli mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mietin tässä, miksi minäkin yhdistän tyypin juuri naisiin. Minulla on ollut nettituttava, nuori nainen, joka suhtautuu sisaruksiinsa juuri noin. Minä olin pitkään se, jolle hän tilitti omat tuskansa.
Tuolla nuorella naisella, joka on vähin erin ottamassa perheessään äidin paikkaa, on vallan mahdoton hallinnan tarve. Hän ei esimerkiksi ole koskaan seurustellut, vaikka on kaunis ja älykäs, koska ei alennu tekemään aloitetta. Ja pelkää menettävänsä kasvonsa, jos tulee torjutuksi. Korkeakoulu-opintonsa hän hoitaa vallan kiitettävästi, mutta täysin kohtuuttomalla työpanoksella. Lepoa hän ei suo itselleen. Ollakseni rehellinen, minä jopa toivoisin että hän romahtaisi ja joutuisi opettelemaan asioita, vaikka toisaalta... mikä minä olen häntä hallinnoimaan.
Esimerkkejä on loputtomasti. Hän tosiaan ajattelee olevansa hyvä, ja esimerkiksi opinnoista ja työelämästä saatu palaute kannustaa häntä jatkamaan linjallaan. Ja kieltämättä hänen arvonsa ovat periaatteessa hyvät.
Hallinnantarve, mistä se johtuu? Kyökki- eli nettipsykologinen arvaus: turvattomuuden tunteesta tai pelosta. Jos asiat eivät mene kuten itse toivoo, koituu jotakin pahaa. Kyseinen nainen näkee myös valtaasti uhkia joka paikassa. Miehet käyttävät hänen mielestään naisia hyväksi ja ovat väkivaltaisia. Jokaisessa puskassa on raiskaaja tai ainakin vilauttellija. Laivat uppoavat ja lentokoneet putoavat, ja sillä selvä. Kaikki nuo pelot ovat tietenkin perusteltavissa, mutta näyttää siltä, että ne ovat ottaneet hänessä vallan.
Voisiko hallinnantarpeessa olla kyse pelon, määrätietoisuuden ja hallintaan riittävien resurssien yhdistelmästä? Nuohan kumpuavat niin syvältä mielestä, että ei niitä osaa itse kyseenalaistaa. Hallitsijatyyppi katsoo, että häntä vastustava ja eri mieltä oleva ihminen ajaa itsensä vaaroihin ja uhkiin.
Yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään tarpeellisen muille ja suuttuu kun toiset eivät häntä tarvitse. Yksi läheisriippuvuuden muoto, sanoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntee olevansa tarpeellinen tehdessään hyödyllisiä asioita toisille. Kuluu siinä kuitenkin ajastaan itse, kun ei tunnista/tunnusta omia tarpeitaan.
Enneagrammi kertoo tästäkin. Netissä on testejä, mutta kirja antoi paljon ajateltavaa.
Se on silmitön. Ja käsitys, että kukaan muu ei voi osata ja se, että maailma on täpötäynnä vaaroja, joilta pitää suojella. Mieluiten niin, että kökötetään kotona silmät kiinni pimeässä... Eli täysin absurdia elämänpelkoa.
Kyse on minun sukulaisestani ja hän on ah-dis-ta-va, eikä tajua sitä lainkaan itse.
Hän on jotenkin riippuvainen siitä, että hänet nähdään aina asioiden ratkaisijana ja auttajana ja äititeresana.
Ap
Hän auttaa, auttaa ja auttaa. Auttaa niin paljon, että ottaa ohjat. Hän auttaa vaikka väkisin ja hän auttaa oman terveytensä ja elämänsä uhraten.
Hänellä on yksiselitteisen vankka käsitys siitä, miten asiat pitää hoitaa ja usko tähän käsitykseen on vankkumaton.
Kun avun uhri yrittää pyristellä irti, hän raivostuu ja aloittaa marttyyrikampanjan. Seuraa joko uusi alistuminen tai sitten irtipääsy, jota seuraa vihakampanja.
Tunnetko tällaisia? Mistä tällainen käytös johtuu?
Se on silmitön. Ja käsitys, että kukaan muu ei voi osata ja se, että maailma on täpötäynnä vaaroja, joilta pitää suojella. Mieluiten niin, että kökötetään kotona silmät kiinni pimeässä... Eli täysin absurdia elämänpelkoa. Kyse on minun sukulaisestani ja hän on ah-dis-ta-va, eikä tajua sitä lainkaan itse. Hän on jotenkin riippuvainen siitä, että hänet nähdään aina asioiden ratkaisijana ja auttajana ja äititeresana. Ap
äitini on tuommoinen.
Ja valittaa isoon ääneen kuinka hänen pitää aina kaikesta huolehtia. :/
Minulla samankaltainen tausta ja samanlaisen miehenkin otin. Tosin nyt mulla on heittänyt toiseen ääripäähän eli annan miehen vaatia, mutta en tee. Hän kyllä suuttuu siitä, kun on tottunut että naiset ovat palvelijoita (äitinsä palvelee häntä edelleen kuin vauvaa).
Olen kuitenkin päättänyt olla katkeroitumatta. Isoäitini malli siitä on liian kauhea. Yritän pikku hiljaa tehdä asioita joista itse pidän ja ottaa niihin aikaa.
Tsemppiä sullekin - ei katkeroiduta!