Asiallista keskustelua toivotaan: NARSISTI KASVATTAJANA?

[quote author="Vierailija" time="25.02.2011 klo 23:43"]

diabeetikko saa hoitoa diabetespolilta,astmaatikko keuhkosairauksienpolilta,narsisti psyk.polilta,sepelvaltimo sairauteen sisätaudit/kirurgkia. Mikä on näin vaikeaa, tauti siinä missä muutkin, ehkä vaikeampi toisten ymmärtää, mutta onhan meissä skitsojakin.

[/quote]

Enpä tiedä saako narsisti psyk. poliltakaan hoitoa, kun ainakin tuntemani narsisti ei näe itsessään minkäänlaista vikaa. Miksi sitten hakeutua hoitoon kun on " terve " ?

Kyllä normaali-lapsi ja myöhemmin aikuinen tajuaa toisen vanhempansa outouden, narsismin, vaikka ei osaa nimetä sitä. Pelastus lapselle on, jos edes toinen vanhemmista on suhtkoht järjissään ja eroaa tästä hullusta. Mielisairaus, mitä sitä kaunistelemaan.

Tuhoava mielisairaus.

15, olet päässyt jo pitkälle. Sinun vanhempasi eivät ole Sinä. Kokemuksesi sinun pitää tietysti käsitellä, mutta päästä niistä sen jälkeen irti.

Olen narsistin lapsi, hei vaan. Tajusin asian vasta aikuisiällä, kun olin käynyt terapiassa pari vuOtta. 

Olin  pienenä isäni lempilapsi. Hän sanoi sen minulle, ja tunsin siitä pitkään syyllisyyttä, sillä minulla  on monta sisarusta. Kun aloin lähestyä murrosikää, isäni kiintymys alkoi kääntyä vihaksi ja kiduttamiseksi. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tämä johtui siitä, että aloin saamaan omaa tahtoa. Isäni ei enää nähnyt minua itsensä jatkeena, enkä enää ihaillut häntä, joten sain niskaani hänen koko narsistisen vihansa. Tämä viha ja erityisesti se, että ennen olimme olleet läheisiä, oli todella raskas kestää. Murrosiän kunnolla alkaessa aloinkin ahdistumaan ja oirehtimaan mm. Viiltelemällä itseäni. 

Onneksil öysin nykyisen mieheni 16-vuotiaana. Häneltä sain rakkautta ja hyväksyntää. Tämä oli isälleni vaikea paikka, ja hän tuli yhä hullummaksi. Sain mitä erikoisempia rangaistuksia hetken mielijohteesta. Minut lukittiin mm. Kellariin, omaan huoneeseeni, rahani vietiin, tavarani annettiin sisaruksilleni, sain selkääni ja kerran isäni löi minua nyrkillä kasvoihin jne. Karkasin kotoa pari kerTaa. lopulta muutin mieheni kanssa yhteen, pois kotoa 17-vuotiaana. Isäni yritti estää tämän kaikin keinoin: hän soitti lukiooni, että olen väärentänyt  vanhempieni allekirjoitukSia (valhetta), hän teki minusta lastensuojeluilmoituksen sossuun ja pelotteli minua uudessa kodissani. Mikään ei auttanut.

Myöhemmin hän keksi, että mieheni on hakannut minua. Tämän hän ilmoitti facebookissa, soitti koko suvulleni ja mieheni vanhemmille. Hän järjesti jotakin porukkaa hakkaamaan mieheni! Onneksi tämä ei toteutunut. Hän varasti meiltä rahaa. Hän uhkasi facebookissa tappaa mieheni.

Hakkaamisepisodin jälkeen suutuin lopullisesti. Aiemmin olin ollut vain ahdistunut ja yrittänyt sovitella ja miellyttää ja ymmärtää. En tajunnut kuviota vielä silloin. Laitoin 19-vuotiaana välit poikki vanhempiini. siitä seurasi yötä päivää alkava ahdistelu puhelimitse ja asuntomme pihalla. Onneksi sain opiskelupaikan juuri samoihin aikoihin toisesta kaupungista, ja muutimme. vaihdoin numeroni ja psoitteemme salaisiksi, ja olin sisarusteni puhelimissa salanimillä. Olin kaksi vuotta puhumatta vanhemmilleni, mutta sitten jouduin sairaalaan, jonka takia otin heihin yhteyttä. Olen pitänyt isääni yhteyttä mahdollisimman vähän, mutta sisarusteni, jotka asuvat kotona, ja äitini vuoksi minun on pakko olla jonkinlaisissa väleissä.

Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Toisin kuin yleensä luullaan, en ole narsistinen riehuja. Yritän miellyttää kaikkia enkä osaa sanoa ei, tämä johtuu luultavasti siitä, että pienenä minua kehuttiin ja "rakastettiin", mutta murrosiässä se otettiin yhtäkkiä pois. En hallitse aina tunteitani, mutta terapian myötä olen oppinut siinäkin paremmaksi. Terapia on todella auttanut minua. Lisäksi olen poikkeuksellisen älykäs, mikä auttaa tietysti itsereflektoinnissa.

Tajusin vasta terapiassa, että perheeni ei ole ihan normaali. En ollut aikaisemmin kyseenalaistanut asioita. koen, että minut on suorastaan aivoPesty. Meitä lapsia rankaistiin aina, jos emme olleet samaa mieltä isäni kanssa. Silti minä olin aina ja kovaan ääneen. Sain usein selkääni, useammin kuin sisarukseni yhteensä. Koen, että vastaansanominen ja periksiantamattomuus ovat ne asiat, jotka minut pelastivat. vanhempien sisaruksieni tahdon isämme onnistui murtamaan, ja he ovatkin nykyään ns. "Hoviväkeä", eli narsistin tarvitsemia ihailijoita ja auttajia. Heillä on kaikilla vaikeuksia elämässään ja mielenterveydessään. He eivät vain hae apua, kuten minä. He eivät ole vielä tajunneet isämme luonnetta.

Perheen normaalina pitäminen on lapselle defenssi. Luin yhdeztä opinnäytetyöatä netissä (Taustalla aurinko, joka ei lämmitä) , että pienellä lapsella ei ole psykologisesti varaa nähdä vanhempiaan pahoina, joten hän kääntää pahuuden itseensä, ja ajattelee, että hän on paha. Minäkin kärsin itseinhon tunteista, miellyttämisen tarpeesta (että minusta pidettäisiin), mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta, mustavalkoisuudesta, ylisuorittamisesta ja selittämättömästä ahdistuksesta. Ennen. Nykyään olen melkein normaali :)

Olen saanut terapiasta apua isäni käsittelemiseen. Ohje on: ole niin vähän hänen kanssaan tekemissä kun voit. Älä lähde mukaan keskusteluihin. Älä jää narsistin kanssa kahdestaan, sillä narsisti ei ryhdy tappelemaan, jos ihmisiä on todistamassa tilannettA. Muista, että narsisti on henkisesti 5-vuotiaan tasolla, joten sinun täytyy olla se aikuinen. Älä provosoidu.

Jos saisin valita, toivoisin, että isäni kuolisi pois. Hän aiheuttaa kärsimystä niin paljon sisaruksilleni ja äidilleni. Äitini on ihan varjo entisestään, ja sisaruksilleni enteilen samanlaisia ongelmia kuin minulle. Aion tehdä kaikkeni, että he saavat tukea ja hyväksyntää ainakin minulta.

Olen narsistin lapsi, hei vaan. Tajusin asian vasta aikuisiällä, kun olin käynyt terapiassa pari vuOtta. 

Olin  pienenä isäni lempilapsi. Hän sanoi sen minulle, ja tunsin siitä pitkään syyllisyyttä, sillä minulla  on monta sisarusta. Kun aloin lähestyä murrosikää, isäni kiintymys alkoi kääntyä vihaksi ja kiduttamiseksi. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tämä johtui siitä, että aloin saamaan omaa tahtoa. Isäni ei enää nähnyt minua itsensä jatkeena, enkä enää ihaillut häntä, joten sain niskaani hänen koko narsistisen vihansa. Tämä viha ja erityisesti se, että ennen olimme olleet läheisiä, oli todella raskas kestää. Murrosiän kunnolla alkaessa aloinkin ahdistumaan ja oirehtimaan mm. Viiltelemällä itseäni. 

Onneksil öysin nykyisen mieheni 16-vuotiaana. Häneltä sain rakkautta ja hyväksyntää. Tämä oli isälleni vaikea paikka, ja hän tuli yhä hullummaksi. Sain mitä erikoisempia rangaistuksia hetken mielijohteesta. Minut lukittiin mm. Kellariin, omaan huoneeseeni, rahani vietiin, tavarani annettiin sisaruksilleni, sain selkääni ja kerran isäni löi minua nyrkillä kasvoihin jne. Karkasin kotoa pari kerTaa. lopulta muutin mieheni kanssa yhteen, pois kotoa 17-vuotiaana. Isäni yritti estää tämän kaikin keinoin: hän soitti lukiooni, että olen väärentänyt  vanhempieni allekirjoitukSia (valhetta), hän teki minusta lastensuojeluilmoituksen sossuun ja pelotteli minua uudessa kodissani. Mikään ei auttanut.

Myöhemmin hän keksi, että mieheni on hakannut minua. Tämän hän ilmoitti facebookissa, soitti koko suvulleni ja mieheni vanhemmille. Hän järjesti jotakin porukkaa hakkaamaan mieheni! Onneksi tämä ei toteutunut. Hän varasti meiltä rahaa. Hän uhkasi facebookissa tappaa mieheni.

Hakkaamisepisodin jälkeen suutuin lopullisesti. Aiemmin olin ollut vain ahdistunut ja yrittänyt sovitella ja miellyttää ja ymmärtää. En tajunnut kuviota vielä silloin. Laitoin 19-vuotiaana välit poikki vanhempiini. siitä seurasi yötä päivää alkava ahdistelu puhelimitse ja asuntomme pihalla. Onneksi sain opiskelupaikan juuri samoihin aikoihin toisesta kaupungista, ja muutimme. vaihdoin numeroni ja psoitteemme salaisiksi, ja olin sisarusteni puhelimissa salanimillä. Olin kaksi vuotta puhumatta vanhemmilleni, mutta sitten jouduin sairaalaan, jonka takia otin heihin yhteyttä. Olen pitänyt isääni yhteyttä mahdollisimman vähän, mutta sisarusteni, jotka asuvat kotona, ja äitini vuoksi minun on pakko olla jonkinlaisissa väleissä.

Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Toisin kuin yleensä luullaan, en ole narsistinen riehuja. Yritän miellyttää kaikkia enkä osaa sanoa ei, tämä johtuu luultavasti siitä, että pienenä minua kehuttiin ja "rakastettiin", mutta murrosiässä se otettiin yhtäkkiä pois. En hallitse aina tunteitani, mutta terapian myötä olen oppinut siinäkin paremmaksi. Terapia on todella auttanut minua. Lisäksi olen poikkeuksellisen älykäs, mikä auttaa tietysti itsereflektoinnissa.

Tajusin vasta terapiassa, että perheeni ei ole ihan normaali. En ollut aikaisemmin kyseenalaistanut asioita. koen, että minut on suorastaan aivoPesty. Meitä lapsia rankaistiin aina, jos emme olleet samaa mieltä isäni kanssa. Silti minä olin aina ja kovaan ääneen. Sain usein selkääni, useammin kuin sisarukseni yhteensä. Koen, että vastaansanominen ja periksiantamattomuus ovat ne asiat, jotka minut pelastivat. vanhempien sisaruksieni tahdon isämme onnistui murtamaan, ja he ovatkin nykyään ns. "Hoviväkeä", eli narsistin tarvitsemia ihailijoita ja auttajia. Heillä on kaikilla vaikeuksia elämässään ja mielenterveydessään. He eivät vain hae apua, kuten minä. He eivät ole vielä tajunneet isämme luonnetta.

Perheen normaalina pitäminen on lapselle defenssi. Luin yhdeztä opinnäytetyöatä netissä (Taustalla aurinko, joka ei lämmitä) , että pienellä lapsella ei ole psykologisesti varaa nähdä vanhempiaan pahoina, joten hän kääntää pahuuden itseensä, ja ajattelee, että hän on paha. Minäkin kärsin itseinhon tunteista, miellyttämisen tarpeesta (että minusta pidettäisiin), mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta, mustavalkoisuudesta, ylisuorittamisesta ja selittämättömästä ahdistuksesta. Ennen. Nykyään olen melkein normaali :)

Olen saanut terapiasta apua isäni käsittelemiseen. Ohje on: ole niin vähän hänen kanssaan tekemissä kun voit. Älä lähde mukaan keskusteluihin. Älä jää narsistin kanssa kahdestaan, sillä narsisti ei ryhdy tappelemaan, jos ihmisiä on todistamassa tilannettA. Muista, että narsisti on henkisesti 5-vuotiaan tasolla, joten sinun täytyy olla se aikuinen. Älä provosoidu.

Jos saisin valita, toivoisin, että isäni kuolisi pois. Hän aiheuttaa kärsimystä niin paljon sisaruksilleni ja äidilleni. Äitini on ihan varjo entisestään, ja sisaruksilleni enteilen samanlaisia ongelmia kuin minulle. Aion tehdä kaikkeni, että he saavat tukea ja hyväksyntää ainakin minulta.

Oho, viestini tuli kahteen kertaan. Jatkan vielä, kun tuli ketjua lueskellessa muutama asia mieleen.

Isäni tosiaan vaatii menestystä, mutta samalla vähättelee saavutuksiani. Lähinnä siksi, että itse on aikamoinen luuseri. Kun pienenä sain kymppejä kokeista, sain kehuja. Sitten kun jostain tulikin 9, sain kuull isäni olevan pettynyt. Itse olin kuitenkin tyytyväinen, kunhan numero oli yli 8. 

Kun pääsin yliopistoon, isäni kehui itseään, miten on opiskellut sitä ja tätä. Sanoin sitten suoraan, että sullahan on vain opistotason koulutus (hänen tutkintonsa vastaa nykyään amista). Sain sellaset huudot ja raivot, että en ole enää asiasta puhunut, nimen omaan kun yritän olla se aikuinen. Isäni vieläkin vähättelee yliopisto-opintojani, esimerkiksi ihmetteled, kun en vieläkään ole valmistunut (4 vuoden jälkeen, maisteriopinnot kestävät yleensä väh. 5 vuotta). Lisäksi hän kyselee, että kai opiskelen sitten edes tohtoriksi, koska maisterihan on ihan keskinkertainen koulutus.

Kun sain hyvät tulokset älykkyystestistä ja pääsin mensaan, isäni rupesi kehumaan itseään, miten on joskus saanut sellaiset tulokset jostakin testistä, ettei kellään Suomessa. Huh huh :D isäni siis haluaa, että menestyn, mutt sellaisissa asioissa, jotka häntä ei kiinnosta. 

Isälläni on paljon ystäviä, mutta he ovat kaikki nuoria. Hän on eräänlainen esikuva näille, ja sitä hän rakastaa. Perheen ulkopuoliset luulevat, että isämme on hyvä jätkä ja lempeä isähahmo. Äitiäni isäni haukkuu ja laittaa kaiken ain hänen syykseen, minkä vuoksi  kaikki luulevat häntä mielenvikaiseksi ja vihaiseksi. Tosiasiassa asia on aivan päinvastoin! huomion ja ihailun vuoksii hän on myös hankkinut paljon lapsia.

tutuille terkkuja muuten, tässä on jo sen verrN tietoa, että tunnistaa :)

Niin ja kannattaa lukea se Taustalla aurinko, joka ei lämmitä. Löytyy varmaan googlettamalla! Siinä oli niin paljon asioita, jotka kolahtivat ja olivat suoraan kuin meidän perheestä.

En lukenut kaikkia viestejä läpi, mutta tahdon kertoa ap:lle oman kokemukseni. Ymmärsin vasta noin 25-vuotiaana että perheemme oli ollut koko ajan narsistisen henkilön vallassa. Tämä henkilö oli/on minua 10 vuotta vanhempi isosiskoni, joka on jo varhaisteini-iässä ottanut pomon roolin perheessämme. Vanhempani ovat eronneet ja äitilläni ei ollut mitään auktoriteettiä tuolloin, eikä koskaan myöhemminkään. Isosikoni oli kasvattajan asemassa perheessämme. Äitini oli/on palvelija, kotiorja. No itse asiaan...

Narsistin toimintatyyli on niin vahingollinen, sekä parisuhteesa, että kasvattajana, koska hän saa uhrinsa uskomaan että hänessä on se vika, ja hän ansaitsee kohtelunsa. Hän murtaa uhrin itsetuntoa ovelasti ja hienovaraisesti. Esimerkiksi soittaa yhteisille tutuille että miten heidän mielestään nyt tulisi toimia kun hän epäilee että tuolla (uhrilla) on nyt tällaista (esimerkiksi) huumeongelmaa? Vaikka huumeongelmaa ei oikeasti olisi mitään syytä epäillä. Tarkoitus on vain levittää valheita ja vahvistaa omaa asemaansa "pyhimyksenä" joka hoitaa kaiken ja uhrautuu vaikeiden läheisten eteen. Jos koetat puolustautua, käyttää narsisti yhä häikäilemättömämpiä keinoja.

narsisti on kylmä, hän hoitaa vain mekaanisesti kaiken kuntoon, pitää kulissit kunnossa, lapset puhtaissa vaatteissa, hymyilee ja käyttäytyy asiallisesti kun on vieraita tai ollaan ihmisten ilmoilla. Hän antaa puheissaan aina ymmärtää että tekee hirveästi kaikkea ja väheksyy samalla hienovaraisesti (vain ahtaalle joutuessaan ja hermostuessaan suoraan haukkumalla). Hän kääntää uhrinsa ystävät tätä vastaan (narsistin täytyy saada olla ainoa "tuki ja turva uhrille") ovelasti juonimalla. "Mitenkäs, sinä et sitten voikaan niitä (uhrin) koiria hoitaa kun se kertoi että teillä on täällä koirilla niin huonot olot?" Salakavalin narsistin keinoista on se välillä ilmenevä ylenpalttinen ystävällisyys, lahjojen ja huomion antaminen silloin kun huomaa että uhri on saamassa tarpeekseen ja irtaantumassa, tai kulissit ovat romahtamassa. tämä on kaikki peliä ja se jatkuu niin kauan kunnes uhri irtaantuu narsistin otteesta lopullisesti. KYllä, traumat jäävät ja monet eivät koskaan kykene irtaantumaan, koska narsisti osaa hienovaraisesti lytätä uhrinsa itsetunnon ja saa hänet itsensäkin uskomaan että uhri itse on se sairas joka aina ymmärtää väärin, kun hän taas vain yrittää ymmärtää ja auttaa, ja hänet aina ymmärretään väärin.

Itse oireilin 7-8 vuotiaana jo niin pahasti että minut laitettiin hoitoon, ihan laitokseen. Yritin kertoa esim. kuraattorille siitä että kotona on huono olla, en osannut selittää tarkemmin, pieni kun vielä olin. mitäpä tämä auttoi kun narsisti kertoi sitten (äitini ollessa vieressä hiljaa) että "se aina ylireagoi" ja "ei me ymmärretä mikä sitä vaivaa kun kaikilla muilla asiat on hyvin"jne. Aluksi olin vihainen kun minua ei uskottu. Opin pikkuhiljaa kuitenkin että minussa on se vika, koska joka suunnalta minulle näin kerrottiin. Enkä kertonut enää näitä pahoja olojani kenellekään. Oireilin ne ulos esim. silmittöinä raivokohtauksina. Laitoshoito oli minulle varmaankin pelastus, sillä pääsin sitä kautta irtaantumaan narsistista. Kun palasin, kaikki sama paska lävähti välittömästi uudestaan päälle. En ollut kotona enää juuri koskaan, asuin käytännössä kavereillani, niiden joiden äidit minua suostuivat "majoittamaan". Nyt aikuisena olen kuullut, että olin kuulema mitä kiltein lapsi. Tämä on nurinkurista, sillä minulle oli  niin hyvin opettettu että olen huono, en osaa käyttäytyä ja olen hankala, hullu suorastaan jne. Omat muistoni siis ovat vääristyneet niin että vielä aikuisenakin koin että minä olin ollut kaikille ihan hirveä taakka, nyt sitten minulle kerrotaan aivan muuta. Sanomattakin on selvää että pidin itseäni arvottomana ja hulluna pitkälle päälle 20 vuotiaaksi. Sitten koin sen muutoksen sattumalta. Törmäsin nimittäin ihmiseen jonka isällä oli ihan diagnosoituna narsistinen persoonallisuus (on pirun harvinaista saada diagnoosi, narsistit ei lähde kallonkutistajalle ja jos lähteevät niin osaavat vedättää saakelin hyvin). Juttelimme usean päivän ajan miltei koko valveillaoloajan omista kokemuksistamme. minä purin sitä että miksi en voi olla normaali vaan tämmönen hullu. Kunnes tämä uusi ystäväni sanoi lopulta ne ratkaiseviksi elämäni kannalta tulleet sanat "Oletko miettinyt että jos vika ei olekaan sinussa? Mun isä on narsisti ja sun siskosi kuulostaa ihan samanlaiselta." Tuosta hetkestä alkoi polku joka johti välien totaaliseen katkaisuun ja oman itsetunnon palauttamiseen ja identiteetin uudelleen kehittämiseen. Olen onnekas, monelle käy huonosti, minä tulen selviämään ja itsetuntoni on jo parantunut huomattavasti. Heikoilla tässä vielä ollaan mutta parempaa kohti koko ajan. Välien totaalikatkaisusta on nyt noin 3 vuotta, ja päivä päivältä saan vahvistusta sille että kaikki mistä jouduin luopumaan oli sen arvoista, eikä toisaalta vaihtoehtoja enää ollut. kaiken olin koettanut. Koettanut olla yhteydessä ainoastaan äitiini, en siskooni, ei onnistunut. Lonkerto tulevat liian lähelle (jokainen narsistin uhri ymmärtää mitä taroitan, en jaksa tähän paneutua enää sen tarkemmin, muuten tulisi yksi samanlainen teksti lisää kuin mitä tähän asti olen kirjoittanut) Jouduin siis hylkäämään myös äitini.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2013 klo 21:38"]

En lukenut kaikkia viestejä läpi, mutta tahdon kertoa ap:lle oman kokemukseni. Ymmärsin vasta noin 25-vuotiaana että perheemme oli ollut koko ajan narsistisen henkilön vallassa. Tämä henkilö oli/on minua 10 vuotta vanhempi isosiskoni, joka on jo varhaisteini-iässä ottanut pomon roolin perheessämme. Vanhempani ovat eronneet ja äitilläni ei ollut mitään auktoriteettiä tuolloin, eikä koskaan myöhemminkään. Isosikoni oli kasvattajan asemassa perheessämme. Äitini oli/on palvelija, kotiorja. No itse asiaan...

Narsistin toimintatyyli on niin vahingollinen, sekä parisuhteesa, että kasvattajana, koska hän saa uhrinsa uskomaan että hänessä on se vika, ja hän ansaitsee kohtelunsa. Hän murtaa uhrin itsetuntoa ovelasti ja hienovaraisesti. Esimerkiksi soittaa yhteisille tutuille että miten heidän mielestään nyt tulisi toimia kun hän epäilee että tuolla (uhrilla) on nyt tällaista (esimerkiksi) huumeongelmaa? Vaikka huumeongelmaa ei oikeasti olisi mitään syytä epäillä. Tarkoitus on vain levittää valheita ja vahvistaa omaa asemaansa "pyhimyksenä" joka hoitaa kaiken ja uhrautuu vaikeiden läheisten eteen. Jos koetat puolustautua, käyttää narsisti yhä häikäilemättömämpiä keinoja.

narsisti on kylmä, hän hoitaa vain mekaanisesti kaiken kuntoon, pitää kulissit kunnossa, lapset puhtaissa vaatteissa, hymyilee ja käyttäytyy asiallisesti kun on vieraita tai ollaan ihmisten ilmoilla. Hän antaa puheissaan aina ymmärtää että tekee hirveästi kaikkea ja väheksyy samalla hienovaraisesti (vain ahtaalle joutuessaan ja hermostuessaan suoraan haukkumalla). Hän kääntää uhrinsa ystävät tätä vastaan (narsistin täytyy saada olla ainoa "tuki ja turva uhrille") ovelasti juonimalla. "Mitenkäs, sinä et sitten voikaan niitä (uhrin) koiria hoitaa kun se kertoi että teillä on täällä koirilla niin huonot olot?" Salakavalin narsistin keinoista on se välillä ilmenevä ylenpalttinen ystävällisyys, lahjojen ja huomion antaminen silloin kun huomaa että uhri on saamassa tarpeekseen ja irtaantumassa, tai kulissit ovat romahtamassa. tämä on kaikki peliä ja se jatkuu niin kauan kunnes uhri irtaantuu narsistin otteesta lopullisesti. KYllä, traumat jäävät ja monet eivät koskaan kykene irtaantumaan, koska narsisti osaa hienovaraisesti lytätä uhrinsa itsetunnon ja saa hänet itsensäkin uskomaan että uhri itse on se sairas joka aina ymmärtää väärin, kun hän taas vain yrittää ymmärtää ja auttaa, ja hänet aina ymmärretään väärin.

Itse oireilin 7-8 vuotiaana jo niin pahasti että minut laitettiin hoitoon, ihan laitokseen. Yritin kertoa esim. kuraattorille siitä että kotona on huono olla, en osannut selittää tarkemmin, pieni kun vielä olin. mitäpä tämä auttoi kun narsisti kertoi sitten (äitini ollessa vieressä hiljaa) että "se aina ylireagoi" ja "ei me ymmärretä mikä sitä vaivaa kun kaikilla muilla asiat on hyvin"jne. Aluksi olin vihainen kun minua ei uskottu. Opin pikkuhiljaa kuitenkin että minussa on se vika, koska joka suunnalta minulle näin kerrottiin. Enkä kertonut enää näitä pahoja olojani kenellekään. Oireilin ne ulos esim. silmittöinä raivokohtauksina. Laitoshoito oli minulle varmaankin pelastus, sillä pääsin sitä kautta irtaantumaan narsistista. Kun palasin, kaikki sama paska lävähti välittömästi uudestaan päälle. En ollut kotona enää juuri koskaan, asuin käytännössä kavereillani, niiden joiden äidit minua suostuivat "majoittamaan". Nyt aikuisena olen kuullut, että olin kuulema mitä kiltein lapsi. Tämä on nurinkurista, sillä minulle oli  niin hyvin opettettu että olen huono, en osaa käyttäytyä ja olen hankala, hullu suorastaan jne. Omat muistoni siis ovat vääristyneet niin että vielä aikuisenakin koin että minä olin ollut kaikille ihan hirveä taakka, nyt sitten minulle kerrotaan aivan muuta. Sanomattakin on selvää että pidin itseäni arvottomana ja hulluna pitkälle päälle 20 vuotiaaksi. Sitten koin sen muutoksen sattumalta. Törmäsin nimittäin ihmiseen jonka isällä oli ihan diagnosoituna narsistinen persoonallisuus (on pirun harvinaista saada diagnoosi, narsistit ei lähde kallonkutistajalle ja jos lähteevät niin osaavat vedättää saakelin hyvin). Juttelimme usean päivän ajan miltei koko valveillaoloajan omista kokemuksistamme. minä purin sitä että miksi en voi olla normaali vaan tämmönen hullu. Kunnes tämä uusi ystäväni sanoi lopulta ne ratkaiseviksi elämäni kannalta tulleet sanat "Oletko miettinyt että jos vika ei olekaan sinussa? Mun isä on narsisti ja sun siskosi kuulostaa ihan samanlaiselta." Tuosta hetkestä alkoi polku joka johti välien totaaliseen katkaisuun ja oman itsetunnon palauttamiseen ja identiteetin uudelleen kehittämiseen. Olen onnekas, monelle käy huonosti, minä tulen selviämään ja itsetuntoni on jo parantunut huomattavasti. Heikoilla tässä vielä ollaan mutta parempaa kohti koko ajan. Välien totaalikatkaisusta on nyt noin 3 vuotta, ja päivä päivältä saan vahvistusta sille että kaikki mistä jouduin luopumaan oli sen arvoista, eikä toisaalta vaihtoehtoja enää ollut. kaiken olin koettanut. Koettanut olla yhteydessä ainoastaan äitiini, en siskooni, ei onnistunut. Lonkerto tulevat liian lähelle (jokainen narsistin uhri ymmärtää mitä taroitan, en jaksa tähän paneutua enää sen tarkemmin, muuten tulisi yksi samanlainen teksti lisää kuin mitä tähän asti olen kirjoittanut) Jouduin siis hylkäämään myös äitini.

[/quote]

otan osaa :( kamalaa, että olet joutunut luopumaan äidistäsi.mutta joskuspitää tehdä, niin kuin itsellenon parasta, vaikka se osaltaan sattuisikin. 

[quote author="Vierailija" time="25.02.2011 klo 21:36"]

Lapsella ikää kohta kuusi, erosta aikaa kohta kolme vuotta.

Mm. seuraavia juttuja olen jo tähän mennessä havainnut:

-isä manipuloi lasta äitiä vastaan (myös yhdessäoloaikanamme)

-saa lapsen tuntemaan syyllisyyttä, jos lapsi ei tee niinkuin isä olisi toivonut. Paheksuu lapsen luonnollisia kiinnostuksenkohteita, jos ei ole niistä itse kiinnostunut

-lapsella on kova tarve miellyttää isäänsä keinolla millä hyvänsä

-uhkailee hylkäämisellä

-pahoittaa mielensä äärimmäisen helposti ja näyttää sen lapselle tarkoituksella

[/quote]

Äitini on tuommoinen, ja vielä paljon muutakin.

Hän manipuloi, kontrolloi, lietsoo riitaa ihmisten välille. Toisinaan tulee semmoinen olo niinkuin hän kuvittelisi muiden ihmisten olevan sätkynukkejaan joita voi ohjailla miten itse tahtoo. Jos joku uskaltaa säilyttää oman mielipiteensä eikä muutenkaan taivu manipulointiin, niin ihan varmasti saa ikuiset vihat päälleen. Ja se viha ulottuu myös tämän ihmisen lapsiin ja lapsenlapsiin.

Mielestäni äitini ei täytä narsistin kriteereitä kyllä kaikilta osin, mutta kun olin lapsi, hän suuttui kaikista "heikkouden" osoituksista, pahimpana itkeminen. Eli ehkä jonkunlaista empatiakyvyttömyyttä. Ja halveksuntaa lapsia kohtaan (muistan sen katseen mikä oli niin täynnä vihaa ja halveksuntaa kuin katse voi olla), ja kohtuutonta nauttimista rankaisemisesta (joka oli usein mielivaltaista ja myös väkivaltaista). Jos joku lapsista sairastui päivystyshoitoa vaativalla tavalla väärään aikaan, äiti piti sitä lapsen omana syynä ja tahallisena ilonpilaamisena. Kaverini lakkasivat käymästä meillä koska huomasivat hekin ettei ole äidilläni kaikki kotona. Häpesin ja eristäydyin teini-iästä alkaen kaikista kaverisuhteista.

Kyllä lapsi huomaa että kaikki on päin helvettiä, mutta ei välttämättä osaa tehdä asialle mitään tai määritellä tilannetta. Kuten narsisteilla, minun äidillänikin oli ulkoiset puitteet aina kunnossa. Välit ovat hiukan... etäisehköt nyt aikuisena.

Perusturvallisuuden sijaan minussa kehittyi perusturvattomuus, josta piti työskennellä aikuisena eroon (vielä parikymppisenä etsin äitihahmoja joka puolelta). Sen lisäksi olen ollut itseäni kohtaan hirveän ankara ja suvaitsematon. Käsitykseni ihmisistä on että ihmiset ovat pahoja ja ilkeitä (tämä av kyllä vahvistaa tuota käsitystä hyvin). Pidän mieluiten tietyn välimatkan kaikkiin.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2013 klo 19:30"]

Perheen normaalina pitäminen on lapselle defenssi. Luin yhdeztä opinnäytetyöatä netissä (Taustalla aurinko, joka ei lämmitä) , että pienellä lapsella ei ole psykologisesti varaa nähdä vanhempiaan pahoina, joten hän kääntää pahuuden itseensä, ja ajattelee, että hän on paha. Minäkin kärsin itseinhon tunteista, miellyttämisen tarpeesta (että minusta pidettäisiin), mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta, mustavalkoisuudesta, ylisuorittamisesta ja selittämättömästä ahdistuksesta. Ennen. Nykyään olen melkein normaali :)

[/quote]

Kiitos. Pitääpä lukea tuo opinnäytetyö. Minä kun olen tuntenut olevani "paha" ja "huono" ihan luonnostaan, ilman että olen osannut määritellä mitä niin pahaa olen tehnyt. Tunsin jo nelivuotiaana (siitä muistoni alkavat) että olen yksinkertaisesti paha.

Kaikenmaailman terapeutit ovat ihmetelleet että mistä tuo tunne on iskostunut minuun, kun eihän kukaan synny pahana. Enkä ole tehnyt mitään pahaa (olen syyllistynyt niin herkästi etten ole uskaltanut tehdä koskaan mitään mitä lapset ja teinit yleensä tekevät pahojaan).

Ikävintä on se että vanhempani on onnistunut mustamaalaamaan minut aika hyvin. Olen perheen musta lammas, vaikka oikeastaan olen se tervein.

[quote author="Vierailija" time="08.12.2012 klo 19:36"]

pahemmin psyykkisesti sairaalle. Kai joku ymmärsi tehdä eläinsuojeluviranomaisille ilmoituksen koiran huonosta hoidosta?!!!

Kai tämä oli sarkastinen kommentti...?

Valitettavan usein asiat menee tässä järjestyksessä.

Kun eläinsuojeluviranomaiset saapuvat paikalle, saavat he tehdä lastensuojeluilmoituksen. Ihmiset ilmoittavat herkemmin eläinten huonosta kohtelusta kuin lasten huonosta kohtelusta. Eläinsuojeluilmoitukseen myös reagoidaan herkemmin kuin lastensuojeluilmoitukseen, eikä jädä vain seurailemaan.

[quote author="Vierailija" time="25.02.2011 klo 21:12"]

käsittääkseni narsistin lapset masentuvat ennen pitkää, saattavat tarvita aikuisiällä (viimeistään) terapiaa

[/quote]

Lisäksi muita mt-häiriöitä, päihdeongelmia, itsemurhia ja yrityksiä, täydellisiä välien katkomisia lapsuudenkotiin...

Aika ajoin kuulee kertomuksia kuinka kauheaa on ollut sairaassa työpaikassa tai avioliitossa. Miettikääpä minkälaista on kasvaa 20 vuotta sairaassa perheessä - siitä kun ei voi ottaa eroa! Eikä lapsi voi edes käsittää että tämä on sairasta, kun ei muusta tiedä! Aikuinen sentään elämänkokemuksellaan havaitsee suhteellisen nopeasti, jos työpaikan tunnelma muuttuu ahdistavaksi, että jotakin on pielessä...

Mieheni isälläni on narsistisia piirteitä. Mieheni muistoja kuunnellessani sekä appivanhempien kanssa aikaa viettäessämme on minulle muodostunut seuraavanlainen kuva:

Narsistinen vanhempi hyväksyy lapsensa niin kauan, kun he tekevät asiat narsistin mielestä "oikein" ja "tottelevat". Tällainen vanhempi ei saa luotua lapseen tervettä läheistä suhdetta eikä lapsi tunne pikkulapsiaikana oloaan turvalliseksi omana itsenään. Vaikka varhaislapsuus sujuisikin ilman valtavia taisteluita, vaikuttaa vanhemman tuomitsevuus lapseen niin, ettei kunnollista suhdetta synny. Murrosiän lähestyessä, mieheni tapauksessa ainakin, narsistivanhempi ajautuu täysin raiteiltaan. Lapselle syntyy oma tahto ja omia mielipiteitä, lapsi muodostaa maailmankatsomuksen, jossa narsistivanhemman ihailemat asiat ovat usein taka-alalla (sillä lapsi haluaa kapinoida vanhemman jyrkkyyttä vastaan). Tässä vaiheessa narsistivanhempi polttaa lopullisesti päreensä ajatellen, että lapsesta on tullut silkka kapinallinen, tämä ei välitä vanhemmastaan ja pilaa elämänsä (koska tekee jatkuvasti "vääriä" valintoja).

Mieheni isän vanhemmuus ei ole myöskään koskaan kypsynyt tuosta pojan murrosiän ajasta mihinkään. Isä komentaa poikaansa yhä kuin 15-kesäistä ja suuttuu lapsellisesti, kun pojalla onkin asiasta omia mielipiteitä. Myös mieheni jollain tapaa taantuu isänsä seurassa ja oikein ehdoin tahdoin kapinoi isänsä ankaruutta vastaan. Narsisti-isä selvästi välittää pojastaan ja miehenikin tämän tietää, mutta isällä ei ole mitään terveitä keinoja näyttää välittämistään. Hän tarjoaa ohjeita, mutta suuttuu jos niitä ei heti oteta riemuiten vastaan. Tarjoaa rahaa, mutta siihen liittyy aina velvoitteita tai odotuksia, joiden täyttämättä jättämisestä isä kiukustuu pettyessään. Haluaisi kenties kovasti sanoa pojalleen, että tämä on tärkeä, mutta onnistuu vain nakkelemaan käskyjä ja "Sinun pitäisi kyllä .." -tyyppisiä neuvoja. Välittäminen tulee eniten esille siinä epätoivossa, jolla isä jo aikuista lastaan uhkailee, kun kokee lapsen vetäytyvän luotaan. Appiukkoni on suhteemme aikana useammin kuin kerran uhannut katkaisevansa kaikki välit lapseen ja poistavansa hänet testamentistaan, jos mieheni ei tee jotain triviaalia asiaa, kuten isänsä haluaisi. Tällainen vuosikymmeniä jatkuva uhkailu kuitenkin syö suhteelta pohjaa niin pahoin, että tässä vaiheessa mieheni oikeasti TOIVOISI, että isänsä todella jättäisi hänet rauhaan. Niin ei kuitenkaan käy, vaan isä kääntyy aina uudelleen mieheni puoleen neuvoineen, syyllistämisineen ja vaatimuksineen.

Pahinta narsistisessa käyttäytymisessä on se, ettei tällainen ihminen lähes milloinkaan hyväksy muiden arvioita siitä, että hänen käyttäytymisessään olisi jotain korjattavaa tai vahingollista. Hän on mielestään aina oikeassa ja pystyy sisäisesti oikeuttamaan kaameimmatkin laiminlyönnit tai väkivallan (mieheni kodissa on lapsia kohtaan ollut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa).

Kirjoittaja, joka kirjoitit pitkät viestit 55 ja 56, tekstiti voisi olla kuin mieheni kynästä. Juuri noin hänkin on kuvannut narsistivanhempaansa. Minun mieheni isän narsismi saattaa kuitenkin olla lievempää laatua, en tiedä. Appiukon ahdistus kenties vielä kasvaa siitä, että heidän perheessään kukaan ei itse asiassa kuulu ns. hännystelijöihin. Anoppini pitää ainakin joissain asioissa päänsä appiukon tahdon vastaisesti, vaikka appiukko hiiltyy tästä aivan suunnattomasti. Mieheni veli on isäänsä kohtaan yhtä jyrkän kielteinen kuin mieheni, mutta toisaalta omassa elämässään veljellä on melko narsistisia piirteitä hänelläkin mm. suhteessa minun mieheeni. 

Lyhyesti: narsisti perheessä vaikuttaa jokaiseen perheenjäseneen ja usein myös seuraavien sukupolvien ihmissuhdetaitoihin hyvin vahingollisesti.

[quote author="Vierailija" time="26.02.2011 klo 09:19"]

pahemmin psyykkisesti sairaalle. Kai joku ymmärsi tehdä eläinsuojeluviranomaisille ilmoituksen koiran huonosta hoidosta?!!!

Olisin vielä enemmän huolissani siitä, ettei ilmeisesti lapsesta ole tehty lastensuojeluilmoitusta. Pieni lapsi ei saa olla yksin kotona, kun äiti on töissä, sanoohan sen järkikin.

Siis naispuolinen narsku. Nyt hänellä on lapsi, joka on jo henkisesti kuollut. Vauvana ei saanut vuorovaikutusta, syliä eikä ruokaa. Äiti ei vaihda vaippoja, vaan kaikki hoito jäi isälle. Lapsi sai kaikessa rauhassa huutaa yksin pelkoaan ja nälkäänsä. Äiti syötti koiralleen omia ulosteitaan, koska ei käynyt koskaan kaupassa eikä käy. Syö siis vain ulkona. Nyt en ole tekemisissä enää henkilön kanssa joten en tiedä saako lapsi ruokaa vaiko vain äitinsä ulosteita.
Äiti myös ilmoitti ettei aio koskaan imettää sillä hän ei tissejään käytä sellaiseen. Ilmoitti myös ettei aio maksaa päivähoidosta kun itse on töissä, joten lapsi on yksin kotona päivät, ollut ihan vauvasta asti, ellei sitten isä hoida.
Että näin.
Narsistista ei ole vanhemmaksi, sillä heillä ei ole empatiaa eivätkä he tee mitään toisen hyväksi, vaikka pieni vauva kuinka tarvitsisi. Narsistin lapsella pitää olla toinenkin vanhempi että selviäisi lapsuudestaan.

hei!haluisin tietää kuinka nämä asiat onsaatu tietoon viranomaisille..tällä hetkellä katson uusperhettä jotka kamppailee narsistisen exän kanssa..lapsia manipuloinut tavalla että lapset 2 poikaa tuntee syyllisyyttä siitä kun asuuvat äitinsä kanssa.."isä on niinyksinäinen,isä ei kohta jaksa jos ette asu täällä jne." äidillä ja poikien isällä siis kaksi poikaa,7 ja 9 vuotiaat.nyt edennyt siihen pisteeseen (äitikään ollut edes tietonen asiasta) että isä hankkinut uuden koulun ja nyt poika saanut päähänsä ettei pysty asua äitinsä ja pikkuveljien kanssa..on jostain niin vihainen..äitillensä kerro mitään.lasten lääkärit,sos.viranomaiset ovat jo varoittaneet isää asiasta,ettei näin voi pojille puhua..mikä siis neuvoksi???? :/ kamalia asioita..:(

.........

Lapsia meillä on kolme. Tuntuu, että esikoiseen (teini-iässä) ei oikein ole enää minkäänlaista suhdetta. Lapsella ja isällä ei vaan ole mitään puhuttavaa muuta kuin silloin, kun lapsi tarvii jotain hyötyä isästään.



Keskimmäisen kanssa on myös vähän niin ja näin. Tyttö on vasta 7-vuotias mutta uskoisin, että hänkin kokee jotain alemmuudentunnetta isänsä seurassa. Isä ei koskaan tule esim. katsomaaan tytön kilpailuja tai kuljeta reeneihin (tyttö on lahjakas urheilussa). Ei myöskään ole kiinnostunut koulusta, kavereista eikä mielellään ota syliin kotona.



Nuorimmaisemme on poika, johon isä varmaan eniten kiinnittää huomiota. Tosin vain niin, että ottaa joskus syliin ja pelaa kotona jotain lautapelejä. Lupailee pojalle ummet ja lammet, joista puolet jää aina tekemättä. Poika tykkää kovin tyttömäisistä jutuista (onhan hän kasvanut kolmen naisen kanssa) ja tästä isä kuittailee pojalleen. Toisaalta isä pyrkii olemaan mukana pojan harrastuksessa mutta vain, jos minä olen myös mukana ja toimittanut pojan varusteissaan kentälle.



Mieheni isä on myös samanlainen. Siksi toisaalta yritän ymmärtää myös miestäni. Hän on jopa jossain asiassa pystynyt kehittymään ja muuttamaan toimintatapojaan. Toisaalta kuitenkin aina joskus mietin, että meidän olisi parempi muualla (mies ei esim. kestä sitä, että olen menestynyt opinnoissani ja työssäni. Hän ei myöskään kunnioita sitä, että olen pa. yksin kaiken muun ohella kasvattanut lapsemme ja onnistunut heidän kanssaaan ihan hienosti). Sellainen tunne mulla on, että esim. esikoinen (joka on kovin herkkä lapsi) tulee vielä jossain vaiheessa oirehtimaan tämän isäsuhteen takia :(.

[quote author="Vierailija" time="27.06.2013 klo 09:36"]

Mieheni isälläni on narsistisia piirteitä. Mieheni muistoja kuunnellessani sekä appivanhempien kanssa aikaa viettäessämme on minulle muodostunut seuraavanlainen kuva:

Narsistinen vanhempi hyväksyy lapsensa niin kauan, kun he tekevät asiat narsistin mielestä "oikein" ja "tottelevat". Tällainen vanhempi ei saa luotua lapseen tervettä läheistä suhdetta eikä lapsi tunne pikkulapsiaikana oloaan turvalliseksi omana itsenään. Vaikka varhaislapsuus sujuisikin ilman valtavia taisteluita, vaikuttaa vanhemman tuomitsevuus lapseen niin, ettei kunnollista suhdetta synny. Murrosiän lähestyessä, mieheni tapauksessa ainakin, narsistivanhempi ajautuu täysin raiteiltaan. Lapselle syntyy oma tahto ja omia mielipiteitä, lapsi muodostaa maailmankatsomuksen, jossa narsistivanhemman ihailemat asiat ovat usein taka-alalla (sillä lapsi haluaa kapinoida vanhemman jyrkkyyttä vastaan). Tässä vaiheessa narsistivanhempi polttaa lopullisesti päreensä ajatellen, että lapsesta on tullut silkka kapinallinen, tämä ei välitä vanhemmastaan ja pilaa elämänsä (koska tekee jatkuvasti "vääriä" valintoja).

Mieheni isän vanhemmuus ei ole myöskään koskaan kypsynyt tuosta pojan murrosiän ajasta mihinkään. Isä komentaa poikaansa yhä kuin 15-kesäistä ja suuttuu lapsellisesti, kun pojalla onkin asiasta omia mielipiteitä. Myös mieheni jollain tapaa taantuu isänsä seurassa ja oikein ehdoin tahdoin kapinoi isänsä ankaruutta vastaan. Narsisti-isä selvästi välittää pojastaan ja miehenikin tämän tietää, mutta isällä ei ole mitään terveitä keinoja näyttää välittämistään. Hän tarjoaa ohjeita, mutta suuttuu jos niitä ei heti oteta riemuiten vastaan. Tarjoaa rahaa, mutta siihen liittyy aina velvoitteita tai odotuksia, joiden täyttämättä jättämisestä isä kiukustuu pettyessään. Haluaisi kenties kovasti sanoa pojalleen, että tämä on tärkeä, mutta onnistuu vain nakkelemaan käskyjä ja "Sinun pitäisi kyllä .." -tyyppisiä neuvoja. Välittäminen tulee eniten esille siinä epätoivossa, jolla isä jo aikuista lastaan uhkailee, kun kokee lapsen vetäytyvän luotaan. Appiukkoni on suhteemme aikana useammin kuin kerran uhannut katkaisevansa kaikki välit lapseen ja poistavansa hänet testamentistaan, jos mieheni ei tee jotain triviaalia asiaa, kuten isänsä haluaisi. Tällainen vuosikymmeniä jatkuva uhkailu kuitenkin syö suhteelta pohjaa niin pahoin, että tässä vaiheessa mieheni oikeasti TOIVOISI, että isänsä todella jättäisi hänet rauhaan. Niin ei kuitenkaan käy, vaan isä kääntyy aina uudelleen mieheni puoleen neuvoineen, syyllistämisineen ja vaatimuksineen.

Pahinta narsistisessa käyttäytymisessä on se, ettei tällainen ihminen lähes milloinkaan hyväksy muiden arvioita siitä, että hänen käyttäytymisessään olisi jotain korjattavaa tai vahingollista. Hän on mielestään aina oikeassa ja pystyy sisäisesti oikeuttamaan kaameimmatkin laiminlyönnit tai väkivallan (mieheni kodissa on lapsia kohtaan ollut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa).

[/quote]

Kuulostaa aivan minun äidiltäni. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat vaikeita, ja luulin kaiken johtuvan siitä että minä olen vaikea ihminen. Vasta kun huomasin ettei kotielämämme ole normaalia ymmärsin ettei vika ollutkaan minussa.

Eräs tilanne, jossa minun lapsena leimattiin vaikeaksi oli se kun äitini päätti että lemmikkikoiramme täytyy lopettaa. Hän pyysi ystävänsä ampumaan koiran ja ystävä saapui aseen kanssa jo samana päivänä ja ampui lemmikkikoiramme. Äitini ei ollenkaan ymmärtänyt miksi olin siitä surullinen ja vihainen. Sentään satuin olemaan kotona ja ehdin hyvästellä koiran, toisin kuin siskoni. Sisko oli koulussa tämän tapahtuman aikana eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä että koira aiotaan tappaa. Koira ei ollut vanha, ei sairas eikä luonnehäiriöinen. Hoitamisen kanssakaan ei ilmennyt ongelmia. Äiti vaan sattui eräänä päivänä kyllästymään siihen.

Tuo oli vain yksi tilanne. Äidin mielialojen ja puuskien mukaan elettiin päivittäin, eikä koskaan voinut tietää mistä tuulee ja mitä tulee tapahtumaan. Muutaman kerran muutettiin toiselle paikkakunnalle ihan yhtäkkiä. Ilman mitään ennakkovaroitusta vaan alettiin yhtäkkiä pakkaamaan ja kantamaan tavaroita muuttoautoon ja sitten mentiin.

Pahinta kuitenkin on kaiken kontrolloiminen. Äitini saneli minulle hyvin selkeästi millaisia mielipiteitä minulla saa olla ja kuinka mistäkin asioista täytyy ajatella. Kertoipa myös sen mitkä ovat oikeanlaisia tunteita missäkin tilanteissa, eikä vääränlaisia tunteita hyväksytty. En vieläkään pysty äitini kuullen paljastamaan mitään omia ajatuksia tai mielipiteitä. Käyttäydyn seurassaan kuin vahanukke, olen jäykkä ja näennäisesti tunteeton. Kaiken manipuloimisen annan mennä ohi, mikä selvästi suututtaa äitiäni.

Vaikea häneen on yhteyttä pitää, mutta en raaski katkaista välejäkään. Eihän vanhaa ihmistä yksin saa jättää, ei semmoinen ole sopivaa.