Lue keskustelun säännöt.
Ero ainoa vaihtoehto? :(
25.02.2011 |
Taitaa ero olla seuraava vaihe elämässäni. Suhde mieheni kanssa on enemmän kämppäkaveruutta kuin naisen & miehen välinen täysipainoinen parisuhde. Näin on ollut jo kauan, tuntuu vain että mittani on nyt tullut vihdoin lopullisesti täyteen eikä muutoksen mahdollisuutta enää ole. Anteeksi jo etukäteen ylipitkä vuodatukseni, mutta johonkin tämä ahdistus ja turhautuminen on pakko purkaa!
Välillämme ei ole minkäänlaista kipinää tai intohimoa, ei ole ollut enää vuosikausiin; miehen mielestä tämä ei ole ongelma, koska minä herätän hänessä vielä näitä tunteita. Siis silloin harvoin, kun edes olemme samassa tilassa ilman väittelyitä. Seksuaalisuudesta ei ole voinut puhua viimeiseen kymmeneen vuoteen, surullista. Oikeastaan elämme äärimmäisen aseksuaalista elämää ja ikää meillä on hieman yli 30-v! Ajatelkaa miten säälittävää! Viime vuonna "seksiä" taisi olla peräti kaksi kertaa koko vuoden aikana. Tänä vuonna ei luonnollisesti vielä kertaakaan.
Viimeaikoina olemme jo nukkuneetkin eri huoneissa silloin kun mies ylipäänsä on kotona eikä työmatkalla. Enää ei vain ole "hyvä olla" toisen seurassa. Ainakaan minulla ei ole hänen seurassaan. Nykyään jo pelkkä hänen kosketuksensakin kuvottaa minua. En voisi edes kuvitella suutelevani häntä enkä haluaisi hänen suutelevan minua.
Tuon seksuaalisuuden puuttumisen kanssa voisin vielä elää, mutta arvomaailmamme on vain niin kovin erilainen. Mies tuntuu arvostavan kaikkea materiaalista, uraa ja omaa työtään. Kokee velvollisuudekseen täyttää työmaailman aikataulut ja velvollisuudet kaiken muun, minun ja kodin kustannuksella. Minä taas arvostan enemmän ihmisiä ja olen aina valmis asettamaan läheiseni ykköseksi; työtäkin teen käytännöllisesti siksi, että meidän perheellämme voisi olla hyvä elämä nyt ja tulevaisuudessa. Minun ei tarvitse kokea sydänkohtausta tai aivoverenvuotoa tajutakseni, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää.
Mies ei ajattele näin ollenkaan. "Meidän perhe" on hänelle tuntematon käsite, tärkeintä on omat työjutut, oma ura ja sillä joskus eteneminen. Jotenkin halveksun häntä, inhoan hänen työnarkomaniaansa. Työtä ja työhön liittyvää toimintaa on joka arkipäivä aamuvarhaisesta iltaan (klo 7-21, joskus myöhempäänkin ja usein myös työmatkoja) ja viikonloppuisinkin vähintään yhtenä päivänä. Tämän lisäksi vielä extratyöt yömyöhään ja jatkuvaa sähköpostin lähettämistä ja lukemista. Yhteisellä minimaalisella ajallamme mies nuokkuu puoliunessa tai täydessä unessa. Ihan kuin hän tahtoisi kommunikoida ainoastaan omaan työhönsä liittyvistä asioista työkavereidensa kanssa.
Kai tämä kaikki olisi helpompi niellä tai edes perustella jollakin tavalla, jos hän edes tienaisi hyvin tai olisi jotenkin merkittävässä asemassa, mutta ei. Hän on työmääräänsä nähden alipalkattu "keskikastilainen", jolla rehellisesti sanottuna ei ole edes mahdollisuuksia edetä nykyisessä työpaikassaan.
Ja aina sama vastaus, kun kyselen milloin hän on ajatellut olla parisuhteessa kanssani, tai vaikkapa keskustella tai ylipäänsä tehdä jotakin yhdessä: "parin viikon päästä pitäisi helpottaa", "sitten kun on loma", aina "sitten joskus kun" ja "sitten kun". Eikä koskaan kuitenkaan helpota. Aina tulee jotakin uutta ja vieläkin tärkeämpää, näin on tapahtunut aina, jo vuosikausien ajan! Enää en edes jaksa odottaa, että täysipainoinen parisuhteemme ja normaali yhteiselämämme alkaa sitten joskus kun... Eihän sellainen voi taikaiskusta yht'äkkiä tyhjästä ilmestyä. Elämähän on nyt ja tässä!!
Onneksi elämässämme ei ole lapsia. Ei tuosta miehestä isäksi olisikaan. Enkä tahtoisi lapsia tällaiseen elämään kärsimään aina poissaolevasta isästä, jolle työ ja oheistoiminta on aina tärkeämpää kuin perhe, koti ja läheiset.
Aiemmin en ymmärtänyt naisia, joilla on rakastaja. Nyt voisin hyvin kuvitella itse olevani sellainen! Saisi ainakin läheisyyttä ja hellyyttä, yhteistä aikaa ja saisi tuntea olevansa arvostettu, haluttu ja jollekin ihmiselle edes hetken ajan huomion keskipiste. Olisikohan se eron ainoa vaihtoehto?
Olen vaan niin pirun väsynyt ja naiseuteni on näivettynyt! Ja minä kun joskus vielä haaveilin perheestä ja lapsista. Pakko varmaan vaihtaa miestä jos lapsia ja perheen vielä jossain vaiheessa tahdon saada.
Kommentit (20)
Jos olet tosissasi tuon teidän touhun kanssa, niin mikä sua enää pidättee suhteessa jossa ei ole mitään? Olin itse näivettyneessa suhteessa vuosikausia vain tavan takia ja pelkäsin muutosta. Enpä olisi tiennyt mitä elämä tarjoaa, jos uskaltaa kuunnella sisintään. Piti repiä itsensä irti vanhasta, itkeä ja surra vanha pois, jotta uutta voi tulla tilalle.
Nyt olen naimisissa komean miehen kanssa, joka on sielunkumppanini ja kohta on talo meren rannalla ja sitten saavat vauvatkin tulla, jos ovat tullakseen. Ikää nyt 32v.
Oletko jollain tapaa riippuvainen miehestä, koska et saa lähdettyä? Taloudellisesti tms.? Vai oletko vain niin tottunut olemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me on ukon kanssa viimeksi naitu muistaakseni vuonna 2009....
ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Meillä tosin on lapsi.
Toisaalta kun ajattelen elämää yh:na, silloin en pärjäisi taloudellisesti, eikä lapsella olisi hoitajaa yövuorojeni aikaan. Eli tässä seison enkä muuta voi...
Ap:lle tsemppiä, ehkä sinun kannattaisi erota, un lapsiakaan ei vielä ole. Mutta niin kuin sanoin, ei varmasti ole helppoa sekään.
ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Meillä tosin on lapsi. Toisaalta kun ajattelen elämää yh:na, silloin en pärjäisi taloudellisesti, eikä lapsella olisi hoitajaa yövuorojeni aikaan. Eli tässä seison enkä muuta voi... Ap:lle tsemppiä, ehkä sinun kannattaisi erota, un lapsiakaan ei vielä ole. Mutta niin kuin sanoin, ei varmasti ole helppoa sekään.
Hyvä nainen, mieti, mitä haluat parisuhteelta ja elämältä yleensä! Joillekin seksi ei ole niin oleellista kuin toisille, mutta kaipa jokainen jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta parisuhteessa kaipaa? Riippumatta siitä, asutaanko edes samassa osoitteessa.
Kirjoitat halveksivasi miestäsi. Sellaisenko kanssa tahdot elää? Toista ihmistä ei voi muuttaa. Herätellä kyllä voi, mutta helpompi on lähteä miettimään, mitä itse haluaa ja mitä sen eteen voi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä ole mitään taloudellista pakkoa olla yhdessä, niin eroa ihmeessä jos tuolta on tuntunut jo noin pitkään.
Itselläni vastaavia tunteita, mutta meillä kaksi aika nuorta lasta. Ajatus erosta ja yksinhuoltajuudesta tuntuu aika epätoivoiselta. Meillä miehen kanssa ihan ok kaverisuhde, ei tunnu järkevältä rikkoa kotia ja viedä lapsilta isää.
En tiedä mitä tulevaisuus tuo.
uran luominen ja vaurauden hankkiminen on se perheen hyvinvointiin osallistumisen muoto, jota kaikki joukkoviestintä ja koulutus on opettanut miehellesi koko elämäsi ajan?
Se minkä sinä tulkitset itsekkyydeksi on todennäköisesti miehesi tapa toimia perheenne parhaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lauantaiaamu alkoi taas jo totutulla kaavalla.
Istahdin yksin nukutun yön jälkeen aamukahvia juomaan ja aamulehteä lukemaan. Yksin. Selasin teatteriarvosteluja, konsertteja ja elokuvateattereiden tulevia ensi-iltoja; kaikkia niitä vapaa-ajan rientoja joihin en koskaan tässä "parisuhteessa" pääsisi osallistumaan, mutta jotka haluaisin niin kovasti kokea, mielellään jonkun itselleni tärkeän ihmisen kanssa. Katselin talvista maisemaa ulkona ja mittailin asuntomme nurkkia. Pateettista. Minä, vielä ihan ok-näköinen 30-v. nainen, näivetyn, kaikilla tavoilla.
Mieheltä oli puhelimeeni tullut kirjoitusvirheistä päätellen kiireessä kirjoitettu tekstiviesti, jonka mukaan hän "saattaa tulla tänään kotiin jo ennen viittä". Sis saattaa. Eli suomennettuna tuo tarkoittaa, että hän todennäköisesti on kotona viimeistään klo 20. En viitsinyt vastata viestiin, ei vain ole enää mitään sanottavaa. Puhua olen yhteisten vuosien aikana yrittänyt, nostaa epäkohtia esiin, yrittänyt neuvotella molemmille sopivista aikatauluista ja kompromisseista. Tuloksetonta.
"Tämä helpottaa sitten joskus kun ja jos..." Ei sellaista hetkeä koskaan tule. Ja jos tulisikin, siihen mennessä koko parisuhde, rakkaus ja kiintymys, olisi jo väliltämme kuollut. Sehän on sitä jo!
Ei elämää voi laittaa jonnekin hyllylle odottamaan yhdelle osapuolelle ja hänen kiireilleen sopivaa hetkeä. Elämä on nyt ja tässä. Joka päivä. Joka hetki.
Joka tapauksessa. Näinä lauantaiaamun ja aamupäivän yksinäisiä hetkinä sen ymmärsin. Yksinhän mun täytyy alkaa tulevaisuuttani suunnitella. Ja niinhän oikeastaan olen tähän mennessä tehnytkin. Alan elää ainoastaan itselleni. Niinhän mieskin tekee!
Mun on pakko päästää irti tästä uhrin roolista: siitä jatkuvasta yksinäisyydestä ja pahan olon tunteesta. Ehkä se on ollut osittain ikävääkin jotakin sellaista kohtaan, mitä en koskaan voi tämän miehen kanssa saada. Siteet ja velvollisuudet toisiamme kohtaan on nyt lopullisesti katkaistu. Ehkä miehelle on ollut aina turvallista tulla niiden itselleen tärkeimpien velvollisuuksiensa jälkeen kotiin, kun siellä on aina ollut "old faitful" odottamassa. Enää en odota. Olen odottanut jo koko yhteisen elämämme, alkuvuosia lukuunottamatta.
Jokaisella on oikeus onneen. Minullakin.
oletkaan tuossa "parisuhteessa"? Mä olisin häipynyt ajat sitten. Sulla ei varmaan ole paljoa kokemusta muista suhteista kun edelleen roikut tuollaisessa jonkin tavan vuoksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehellä melko varmasti on muita naisia, harva mies tyytyy seksiin pari kertaa vuodessa. Tilaisuuksia hänellä varmaan on paljon.
eipä sun tarvi häntä juuri katellakkaan,jos hän noin paljon töitäkin tekee..
no ei vais,kaipa tuo ero ois paras,löysässä hirressä ei ole kiva roikkua,ja saisit mahdollisuuden uuteen onneen! kyllä se vaihtamalla paranee,ainakin mulla parani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tässä ollaan tosiaan vielä osittain tavan ja tottumuksen vuoksi. Todella säälittävää. Toki kokemustakaan ei hirveästi muusta ole (onneksi silti vähän kuitenkin), yhdessä kun ollaan oltu jo 10 v. ja ikää on nyt n. 30-v.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, myös välillämme (niinä harvoina hyvinä päivinä) oleva syvä ystävyys ja ehkä ne aiemmat yhteiset kokemukset ovat pitäneet yllä haaleaa uskoa paremmasta. Mutta eihän tämä koskaan tästä muutu.
Kulissit ulospäin ovat varmaan kunnossa. Muiden ihmisten mielestä elämämme on varmasti hienoa ja vauhdikasta. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja kokevat tahoillaan "hienoja asioita", olemme ulospäin ihan ok-näköisiä, asumme tilavassa asunnossa, ajamme "hienolla" autolla jne. Todellisuus on kuitenkin ihan toinen. Minä kun kaipaisin juuri sitä tavallista arkea, yhdessäolemista ja -tekemistä. Ihmisläheisyyttä ja läheisten arvostamista. Mies haluaa vain materiaalisesti lisää ja enemmän sekä hienon uran, kaiken muun kustannuksella.
Melkein toivoisin että miehellä olisi muita suhteita. Mutta valitettavasti ei 99%n todennäköisyydellä ole. Hän on oman tulkintani mukaan aseksuaalinen. On varmaan lisäksi myös niin väsynyt jakaessaan kaiken aikansa niille itse arvostamilleen asioille, ettei parisuhteeseen liittyvät velvollisuudet tai läheisyys kumppanin kanssa tule mieleen.
MInä taas en kaiken sen henkisen torjunnan, jatkuvan yksinolemisen ja hylkäämisen jälkeen edes tahdo hänen kanssaan mitään fyysistä.
On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat parisuhdetta, läheisyyttä, hellyyttä ja toista ihmistä enemmän kuin toiset. Me mieheni kanssa ollaan ilmeisesti tämän jaottelun ääripäistä. Tai kyllähän hänkin ihmistä tarvitsee, siivoojaa, pyykinpesijää ja laskujenmaksajaa. Ne työt voi kuitenkin tarvittaessa ostaa joltakin ulkopuoliselta kodinhoitajaltakin.
Varsinkin kun teillä ei ole vielä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin ihminen yleensä peilaa elämäänsä taaksepäin, ja useimmista tuntuu ettei mitään ole "saavuttanut" tai on "saavuttanut" vääriä asioita.
Tekstistäsi saa sellaisen käsityksen, että olet tylsistynyt elämääsi. Syytät ehkä liikaakin miestäsi siitä, että hän on "pilannut elämäsi". Et voi katsella teatterisivuja ja miettiä miksei miehesi lähde teatteriin, oletko edes pyytänyt häntä? Ihan vaikka ostanut lippuja "15.3. mennään teatteriin, tässä liput.".
On paljon helpompi syyttää toista omasta saamattomuudestaan; miksemme koskaan käy missään =miehen vika. Miksei meillä oleksiä =miehen vika. Miksi elämäni on tylsää =miehen vika.
Kannattaa kuitenkin katsoa peiliin ja miettiä mitä ITSESSÄ voisi muuttaa. Töiden tekeminen saattaa olla miehelle keino paeta arkea. Jos teidän elämänne on kuvailemasi kaltaista, mies ehkä kokee tunnelman kotona ahdistavana ja pakenee töihin.
Ja ehkä sinun olisi hyvä mennä juttelemaan ammattilaiselle. Sinulla saattaa olla myös masennusta. Lievä masennus saa mielen alakuloiseksi, ei jaksa esim. kiinnostua seksistä jne. on kuin tunteeton zombi, ainoat tunteet mitä tuntee ovat negatiivisia.
Ehkä te olette kasvaneet erilleen, mutta olisi kamalaa erota turhaan, jos ei ole ensin tehnyt kaikkea ja selvittänyt mistä on kyse.
Minusta tuntuu että ap:lla on kolmenkympinkriisi.Tekstistäsi saa sellaisen käsityksen, että olet tylsistynyt elämääsi. Syytät ehkä liikaakin miestäsi siitä, että hän on "pilannut elämäsi". Et voi katsella teatterisivuja ja miettiä miksei miehesi lähde teatteriin, oletko edes pyytänyt häntä? Ihan vaikka ostanut lippuja "15.3. mennään teatteriin, tässä liput.".
On paljon helpompi syyttää toista omasta saamattomuudestaan; miksemme koskaan käy missään =miehen vika. Miksei meillä oleksiä =miehen vika. Miksi elämäni on tylsää =miehen vika.
Kannattaa kuitenkin katsoa peiliin ja miettiä mitä ITSESSÄ voisi muuttaa. Töiden tekeminen saattaa olla miehelle keino paeta arkea. Jos teidän elämänne on kuvailemasi kaltaista, mies ehkä kokee tunnelman kotona ahdistavana ja pakenee töihin.Ja ehkä sinun olisi hyvä mennä juttelemaan ammattilaiselle. Sinulla saattaa olla myös masennusta. Lievä masennus saa mielen alakuloiseksi, ei jaksa esim. kiinnostua seksistä jne. on kuin tunteeton zombi, ainoat tunteet mitä tuntee ovat negatiivisia.
Ehkä te olette kasvaneet erilleen, mutta olisi kamalaa erota turhaan, jos ei ole ensin tehnyt kaikkea ja selvittänyt mistä on kyse.
En usko tämän olevan kolmenkympin kriisiä, tätä kun on jatkunut jo niin kauan.
Ainoa muutos tilanteeseen on se, etten enää ole valmis hyväksymään jatkuvaa kakkosena olemista ja parisuhteettomuutta. Olen vihdoinkin saanut tarpeekseni. Kuinka shallow ihmisen arvomaailma on, että ei näe elämässään mitään muuta tärkeää kuin työnsä tai uransa? On mielestäni puhdasta itsekkyyttä, että tuollaisen arvomaailman omaava ihminen ylläpitää jonkinlaista näennäistä parisuhteeksi kutsuttua ja koukuttaa toista ihmistä jatkuvilla katteettomilla lupauksillaan. Sehän on vain jatkoajan ostamista, ehkä myös vääjäämättömän elämänmuutoksen pelkoa? Helpompaahan se hänelle ja hänen uralleen olisi, että kaikki jatkuisi ennallaan.
Ikää tulee joka vuosi lisää, enkä tätä menoa koskaan saa mahdollisuutta perheeseen saati lapsiin, tai ylipäänsä ole tai tule onnelliseksi. Itsekkäintä maailmassa olisi "tehdä" tähän tilanteeseen lapsi. Ihan kuin lapsi automaattisesti muuttaisi jotakin? Elämämme ja erityisesti miehen ajankäytön ja arvomaailman olisi pitänyt muuttua merkittävästi, että lapsia olisi voinut edes harkita. Eikä niin merkittäviä muutoksia tullut tai ole koskaan tulossa. Vuosikausia olen turhaan odottanut mieheni lupausten toteutumista. Haluan elämältäni totisesti jotain muutakin kuin tätä. Luulisi, että mieskin haluaisi. Mutta ilmeisesti ei. Tämä riittää hänelle.
Olen niin turhautunut ja pettynyt, eniten ehkä itseeni. Miksi ihmeessä olen tyytynyt tähän jo näin kauan? Hyviä kavereita me toisillemme olemme, mutta ei tästä parisuhteeksi ole. Se on fakta.
Meitä mieheni kanssa yhdistää tässä vaiheessa varmaan lähinnä syvä ystävyys ja yhteiset kokemukset, hyvät ja aika rankatkin sellaiset. Yhteinen omaisuus ja jaettu talous vaikeuttavat eroamista hieman, mutta ei ole silti mikään selitys. Muita ns. parisuhteen elementtejä tässä kaveruudessa ei valitettavasti taida enää juurikaan olla.
Oikeastaan olen roikkunut tässä kaikin tavoin epätyydyttävässä suhteessa odottaen että tämä on vain jonkinlainen vaihe, joka menee ohi "sitten joskus". Tunnen pettäneeni itseni kun olen uskotellut, että kohta kaikki on paremmin. Ajatellut jokaisessa vastoinkäymisessä ja epätoivon hetkellä, että jospa se tulevaisuus olisi sitten parempi, kunhan miehen kiireet vain helpottavat. Aina on annettu katteettomia lupauksia ja jonkinlainen aikataulu (yleensä pari viikkoa tai kuukausi) jonka jälkeen kiireet helpottaa ja olisi muka yhteistä aikaa edes vähän. Mutta ei, tilanne ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut, aina on tullut jotakin vielä kiireellisempää tilalle. Eihän ne kiireet itsestään lopu.
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi odottamiseen tai utopisten tulevaisuusoptioiden ylläpitämiseen. Tätä on jatkunut kuitenkin jo vuositolkulla. Kai sitä jokainen nainen tahtoo tuntea itsensä naiseksi, haluaa että parisuhde olisi muutakin kuin muiden näkemä kulissi.
Että edes joskus tehtäisiin yhdessä jotakin, vaikka vain katsottaisiin elokuvaa siten, että molemmat olisi hereillä. Olen myös varma, että miehenikin olisi onnellisempi enemmän kaltaisensa naisen kanssa. Jollekinhan tämä ei varmaan olisi ongelma, joku ei varmaan esim. tarvitsisi seksiä lainkaan. Minä en vain ole sellainen! Me emme vaan ole mieheni kanssa toisillemme sopivat. Eniten varmaan nuo arvomaailmaerot riitelevät keskenään.
Tuntuu todella pahalta.
Olen itsekin työnarkomaanin vaimo, ja joutunut pettymään kylmään avioliittooni ja petettyihin lupauksiin. Miehesi kärsii riippuvuudesta, riippuvuuden lajilla ei niinkään ole merkitystä, alkoholi, seksi, työ, pelit ym. sama juttu.
Teimme ratkaisun erosta ja nyt totuttelemme elämään ratkaisumme kanssa. Vaikka ikävä on kova, olo on silti helpottunut. Ehkä mä saan rakennettua elämäni vielä uudestaan.
Kertoa miehellekin eroaikeista. kerro ettei ole mitään järkeä olla yhdessä, kun mies on vaan aina töissä, ja kotonakin tekee vain töitä. Ei se ole parisuhde, jos toinen on aina fyysisesti tai henkisesti poissa.
Jos mies tekee muutoksen, voitte jatkaa, jos ei, niin voit jatkaa elämääsi yksin, ja olet vielä sen ikäinen että löydät varmasti uuden miehen jonka kanssa voit perustaa perheen...Joskus on ajateltava järjellä, ei kannata tuhlata elämäänsä!
Vaikka lähteminen tuntuisi vaikealta, niin ajattele elämääsi 5 tai 10v:n päähän ja mieti haluatko elää kuin nyt. Varmasti saat enemmän, jos lähdet. Ei noin nuorena kuulu näivettyä varsinkin kun teillä ei ole lapsiakaan. Sun ei tarvitse ajatella kuin itseäsi.
Ja voithan jatkaa miehesi ystävänä jatkossakin, niin ero ei ole kummallekaan ehkä niin kova shokki. Eihän siis kukaan kuole, vaikka eroaisittekin, ja teillä on mahdollisuus tukea toisianne eron jälkeenkin.
Sä voit eron myötä saada aivan uuden elämän ja loppuu se ainainen odottaminen.
että kumpi teistä oli ensin haluton? Kerrot, että kaipaat läheisyyttä, mutta sanot myös että miehesi kosketus ällöttää - mistä se johtuu? Entä oletko ajatellut sitä, että miehesi haluttomuus saattaa johtua tuosta liiallisesta työnteosta? Hänen terveytensä ei ehkä ole kunnossa eikä sinun asenteesi auta sitä. Lopeta tuo vihamielisyys ja suhtaudu avarakatseisesti mieheesi - erositte tai ette.