En jaksa enää

Et ole kyennyt kasvamaan odotusten mukaisesti ja se on varmasti pelottavaa ja ahdistavaa.



Olen kuullut logoterapiasta, olisikohan siitä apua sinulle!



Olen itsekin aiemmin kokenut samanlaisia tuntemuksia, mutta elämä on pakottanut katsomaan itseään peilistä.

Se on ainoastaan valintakysymys ja valinnan voit tehdä vain sinä itse.

Kouluikäistä joudut jo soittelemaan kotiin. Pikkulapsiaika ja etenkin vauva-aika ovat ihan oma lukunsa lapsiperhe-elämässä. Jos miettii, että lapsi muuttaa kotoa vaikkapa 18-vuotiaana ja sitä "pahinta" pikkulapsiaikaa ovat ne ekat 6 vuotta, niin saat nauttia 12 vuotta ihan erilaisesta lapsiperheen arjesta. :) Meillä on esikoinen jo 10-vuotias, eikä ole herran aikoihin tarttenut miettiä että olisi jotenkin jumissa kotona, menettänyt elämänsä, eikä saa edes kahvista ja lehdestä nauttia.

Joka päivä vaikka niin, että kun mies tulee töistä, voit käydä kävelyllä/kirjastossa/jotain. Sitten vaikka joka viikko yksi päivä, jolloin joku muu on lasten kanssa.



Lapset ovat nyt tässä, joten ei voi realistisesti odottaa, että he katoaisivat ja saisit takaisin entisen elämäsi. Olet nyt vaan kadottanut mielekkyyden äitiydestä hetkeksi.



Saatat olla myös liian uupunut, ehkä masentunutkin jolloin kaikki näyttää sietämättömältä ja synkältä. Puhu tunteistasi neuvolassa, voit saada keskusteluapua.



Itselläkin ajoittain noita tunteita on. Silloin on vaan hoidettava taas omaa mielenterveyttä jotta jaksaa.

Ei ole helppoa lähteä, lapset kuitenkin rakkaita ja heitä kohtelen hyvin, salaa yksin itken tilannettani.Ja rakastan miestäni todella paljon. Olen kuin vankina omassa elämässäni. -ap

kokenut samalaisia tuntemuksia.Viel joku aika sitten musta tuntui samalta. Juttelin sitä mieheni kanssa. Sitten tajusin jos lähen mun perhen luota, nii en koskaan saa näin hienoa miestä, lasta, elämä!



Älä menettä sitä onnea mikä sulla on. Nyt sä et osa arvosta sitä, mutta sä oppit arvostamaan sen viimeistän ku olet menettänyt sitä!



Paljon voimia!

Kaikki kaipaavat joskus rauhallista, omaa aikaa. Toiveesi toteutuminenhan on vain ajan kysymys! AJattele jos olisit lestadiolaisäiti, jonka pitäisi jaksaa tuota elämänvaihetta paljon kauemmin.

Puhu miehellesi, siskollesi, ystävillesi, muille läheisille, neuvolan terkkarille. Hanki ammattiapua esim. neuvolan kautta, jos todella olo on sellainen, ettet jaksa.



Mutta ihan ensimmäiseksi - puhu miehellesi ja tehkää muutama konkreettinen muutos, joka antaa sinulle tilaisuuden omaan tekemiseen ja olemiseen rauhassa.

ja hän yrittää olla lasten kanssa iltaisin. olen vain silloin jo niin väsynyt etten jaksa kuin maata jossain, en jaksa enää lähteä mihinkään vaikka mieheni patistaa. muita minulla ei ole, kenelle puhua. -ap

kun aloitin lääkityksen, nekin vähenivät, löytyi arjesta enemmän iloa, eikä lapsiperheen arki tuntunu enää niin vankilalta.Ei se poista silti sitä tosiasiaa, että omaakin elämää ja harrastuksia täytyy olla.

valmiina perhe-elämään. Sinä voit valita, haluatko oman elämän tarjoamalla samalla muille perhe-elämän.

lapset jäisivät kyllä isänsä hoitoon, eivät adoptoitaviksi. -ap

Olet masentunut. Nyt mars apua hakemaan! Tsemppiä! Lasten kanssa homma helpottaa vuosi vuodelta, joten parempaa on luvassa.

Olet masentunut. Nyt mars apua hakemaan! Tsemppiä! Lasten kanssa homma helpottaa vuosi vuodelta, joten parempaa on luvassa.

siitä ettei tilapäisesti voi tehdä ainoastaan mitä haluaa tehdä. Tällaisen väittäminen on loukkaus oikeasti masennusta sairastavia kohtaan.

Se että kohtaa elämässä tilapäisesti asioita, jotka eivät menekään oman mielen mukaan ja hermostuu siitä, ei ole masennusta. Se on elämää!

miettinyt onkohan tämä masennusta, en uskalla lääkäriin,pelkään että jään johonkin masennuslääkekoukkuun. ja että johonkin jää merkintä masennuksestani, joka voisi esim. huoltajuuskiistassa olla minua vastaan. olen umpikujassa. -ap

Ap:n ongelma ei ole tilapäinen ja hetkittäinen, se on vähintäänkin uupumusta. Se, ettei pysty tarttumaan asioihin korjatakseen niitä, kertoo jo jotain.

Ja sitä paitsi oikeasti masentuneet eivät välitä pätkääkään, jos jotakuta hieman vähemmän masentunutta tai uupunutta luonnehditaan masentukeeksi tai uupuneeksi! Se ei ole heiltä pois eikä vähennä heitä mitenkään! Niin että mitä ihmettä oikein keuhkoat siellä. Oletko joku marttyyri, jota kukaan ei elämässäsi huomaa, vaikka yrittäisit mitä?

MASENNNUSTA EI OLE SE, jos vittuuntuu

Olet masentunut. Nyt mars apua hakemaan! Tsemppiä! Lasten kanssa homma helpottaa vuosi vuodelta, joten parempaa on luvassa.

siitä ettei tilapäisesti voi tehdä ainoastaan mitä haluaa tehdä. Tällaisen väittäminen on loukkaus oikeasti masennusta sairastavia kohtaan.

Se että kohtaa elämässä tilapäisesti asioita, jotka eivät menekään oman mielen mukaan ja hermostuu siitä, ei ole masennusta. Se on elämää!

tätä elämää, en osannut kuvitellakaan että tästä tällaista tulee. Haluan oman elämäni takaisin, haluan tehdä mitä haluan, lukea rauhassa, juoda kahvit rauhassa, käydä elokuvissa, kirjastossa, lenkillä. Ei musta ole tähän lapsiperhe-elämään. Olisimpa tiennyt sen ennemmin.

Muistan kuinka itse pelkäsin kuolakseni kun sain vauvan että se kuolee jos en hoida sitä ja anna sille ruokaa ja tajusin miten hirveän avuton ja riippuvainen se on minusta.Minä olin sen tehnyt tähän maailmaan ja olin siitä siis vastuussa.Muussa tapauksessa sen voi antaa adoptoitavaksi sellaiseen perheseen johon on toivottu lasta vuosia eikä ole saatu.Kaikkeen tuohon on jäänyt aikaa kun olen ottanut lapset mukaani.Hekin ovat oppineet kirjaston käytön ihanuuden.Elokuvat on katsottu kotisohvalla yhdessä.Lenkillä vaunujen tai rattaiden kanssa yksi selässä ja yksi alakerrassa ja kolmas vaunuissa.tai isompana omilla pyörillä rinnalla.Kahvit saa juoda rauhassa kun herää niin aikaisin ettei muut ole vielä heränneet.tai päivällä kun ovat leikkien tiimellyksessä.tai kun syövät välipalaa ja mä saan kahvini.Kyllä siitä kahvista nyt 20 vuoden jälkeen nauttii kun on yksin.Ja muistelee sitä ihanaa aikaa kun oli vielä elämää ympärillä.