Mielipiteitänne ja näkemyksiä kaipaan

Olen tosi onnellinen pienten lasten äiti. Nautin lapsista ja elämästäni. Oma lapsuuteni ei ollue kaikilta osin hyvä. Isäni oli väkivaltainen viikonloppuryyppääjä. Ihan joka viikonloppu juotiin ja poliisinkin olen hälyttänyt. Olin kotona vartioimassa aina vkloppuna ettei äitiä olisi liikaa pahoinpidelty ja saimme sisarusteni kanssa kyllä itsekin osamme. Meillä oli myös hyvää ja sen avulla kasvoimme kuitenkin pärjääviksi.



Olen käsitellyt itse lapsuuttani terapiassa, jonne itse hakeuduin. Koska elimme kulisseissa, halusin eroon pahasta olosta. Terapia on auttanut minua ja olen onnellinen, että menin silloin puhumaan asiantuntijalle.



Olen siis nykyisin tosi onnellinen ja kaikki hyvin,mutta...miten nyt lasten myötä suhtautua vanhempiini. Äitini haluaa olla hyvä mummi ja on jonkin verran tekemisessä lastemme kanssa. Isäni on myös mukana ja osoittaa lapsille hellyyttä ja on heille mukava. He asuvat kaukana ja haluaisivat lapset joskus yökylään,kun ovat isompia.En kuitenkaan luota heihin. En usko, että isäni uskaltaisi ottaa yhtään, kun lapseni olisi siellä,mutta luottamus on mennyt kauan sitten. He voivat nähdä lapsiani,mutta en vain halua isääni koskaan lasten kanssa kahden ilman minua. Mitä mieltä olette? Olenko vielä vihainen vai ymmärrättekö valintani? Kiitos josjoku jaksoi lukea ja kommentoida.