Lue keskustelun säännöt.
Pahoitatko koskaan mielesi lapsen kiukuttelusta?
23.10.2010 |
Kuinka herkästi pahoitat mielesi lapsesi kiukuttelusta? Mä en juuri hermostu kotona ja pihalla tapahtuvista kiukkukohtauksista, mut tänään pahoitin ihan oikeasti mieleni, kun uhmaikäinen lapseni veti aivan hirvittävät pultit kahvilassa, jossa ajattelin syödä lounasta. Mä olin nähnyt paljon vaivaa että meillä ois hauska pieni retki kaupungille, ja että lapsi ei olisi väsynyt tai nälkäinen sinä aikana. Mä en edes muista milloin lapsi olisi ollut niin hirveä; hän kirkui, potki, huusi ja itki, ryömi lattialla pärskien kuolaa ja räkää ympäriinsä, ja kun kannoin hänet sitten paikalleen, hän huusi isolla äänellä "äiti sattuu! Au, au, äiti älä!" Se oli kamalaa, koko kahvila katsoi että miten mä sen tilanteen hoidan. olin jo ehtinyt maksaa eikä tuota lounasta saanut kotipakettiin, joten mä ajattelin että minähän en täältä lähde yhden kiukkupussin vuoksi. (näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt lähteä ja palata syömään lounas kun lapsi olisi rauhoittunut). Lapsihan sit tokeni ja oli kuin pieni aurinko hetken päästä. Ei tarvi kertoa että mun lounas oli jo kylmää ja klimppistä ja lapsen ruuat kertaalleen heitetty lattialle, enkä mä sit syönyt oikeastaan mitään koska olin lapselle niin vihainen ja harmissani siitä että tiesin et muut asiakkaat ei tosiaan halunneet meitä sinne sillä hetkellä.
Miten te muut suhtaudutte lapsen kiukutteluun? Jääkö koskaan paha mieli vai annatteko mennä vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?
Kommentit (4)
miksi en koskaan mene yksin uhmiksen kanssa ravintolaan. Siinä tulee molemmille paha mieli kun ruoat jää syömättä. Kun on toinen aikuinen mukana, joka voi viedä uhmiksen ulos rauhoittumaan, niin hetken päästä kaikki syö hyvällä ruokahalulla. Olisin tuossa tilanteessa tietysti hävennyt silmät päästäni ja ollut jonkun aikaa pois tolaltani, mutta nopeasti siitä pääsee yli, kun tilanne rauhoittuu. Jännä etten ikinä paheksu muiden lasten uhmakohtauksia, vaan yritän hymyillä ymmärtävästi vanhemmille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei hetkeen lähdetä lapsen kanssa enää syömään yhtään mihinkään. Mun lapsi vaan käyttäytyy tosi hienosti kaupassa, kirjastossa jne. joten ajattelin että aika ois kypsä kymmenen minuutin kahvilakäynnille. Ei ollut, ei. Eniten harmittaa, kun karjaisin lapselle, että äiti syö nyt tämän, sitten lähdetään, ja sinä odotat siinä! Se siis toimi, lapsi hiljeni ja jäi mököttämään pöytään, mut koko kahvila oli hetken ihan hiljaa ja odotti lisäviihdykettä. No, se on ollutta ja mennyttä, hämmästyin vain itsekin sitä kuinka voimakkaasti reagoin.
En minäkään paheksu koskaan toisten ihmisten lasten uhmakohtauksia. Lähinnä olen ilahtunut että niitä näyttää muillekin sattuvan.;)
ap.
En nyt aina tietenkään, mutta joskus. Just sellaisissa tilanteissa kun olen itse yrittänyt tehdä jotain kivaa ylimääräistä, ja lapsi vain kiukuttelee. Tuo ap:n esimerkki kuulosti liiankin tutulta.
Joskus lapsemme varmasti myös pahoittaa muiden ihmisten mielen, kun vaikka osoittaa selkeästi miten tylsä lahja anopin neulomat sukat hänen mielestään ovat.
Tietysti yritän keskustella lasten kanssa käytöstavoista ja saada ne ymmärtämään että ihmisten tunteita on kunnioitettava jne, mutta kyllä niitä totaalisia epäonnistumisia joskus tulee.
Sillä hetkellä se ahdistaa, jos on pakko päästä, vaikka lähtemään tai vastaavaa ja on kiire. Nolottaa, jos julkisilla paikoilla kiukuttelee, koska yleensä sitä saa paheksuvia katseita ja monesti joku tulee siihen vielä valittamaankin, kun luulee, että lapsella on iso hätä ja äiti ei auta yhtään tai on jopa aiheuttanut itkun. Mummot ei oikein ymmärrä, että se on vaan uhmaa, eikä lapsi huuda esim. kivusta tai vastaavaa.
Sitten kun huuto ja kiukuttelu on ohi, niin olen niin helpottunut, että en voi olla muuta kuin hyvällä tuulella. En siis jää ikinä pahalle mielelle lapsen kiukuttelusta.