Lue keskustelun säännöt.
Olenko liian ankara 9 kk pojalleni?
08.11.2010 |
Kun vaihdan vaippaa hoitotasolla niin lapsi yrittää salamana kiepsahtaa kontalleen. Pidän kiinni ja sanon lujasti "EI". Pari kertaa vielä yrittää, mutta sitten alkaa itkemään suuttuneena ja hellittää. Toki yrittää sitten kohta vielä uudestaan. Komennanko turhaa, ymmärtääkö tuo? Toisaalta tuo komennus tulee ihan automaattisesti, ennenkuin edes kunnolla itse tajua.
Sama juttu jos puen sylissä, lapsi vetää joka kerta itsensä kaarelle ja yrittää heittäytyä selällee. Pitelen kiinni ja pidän väkisin pukemisasennossa ja sanon taas "EI". Muutaman kerran jälkeen lapsi alistuu, mutta itkee suuttuneena.
Kommentit (70)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin homma sujuu helpommin. Meillä ainakin.
ei tarkoita sitä, etteikö osaisi pistää lastaan isompana kuriin! Joillain tähän ketjuun kirjoittaneilla näyttää olevan se käsitys, että jos pientä vauvaa ohjaa hellästi turhia kieltoja välttäen, niitä kieltoja ei osaa ottaa käyttöön isompanakaan. Eihän se näin mene, järki mukaan, lasta kasvatetaan kehitysvaiheen mukaan. Ei:tä ehtii hokemaan sitten, kun lapsi alkaa liikkua ja työntää käsiään kukkapurkkeihin ja muksimaan leikkikavereita lapiolla päähän. Jotain on pielessä, jos 9-kuinen VAUVA itkee suuttumustaan joka kerta, kun vaippa vaihdetaan!
tuskaa. Yhtä rimpuilua ja taistelua. Pelleilen ja hauskuutan samalla, niin joskus jää seuraamaan sitä ja saan nopeasti puettua samalla. Eipä tee paljon mieli vaatteita vaihtaa ylimääräistä. Esikoinen, tyttö, pelleili sekin, mutta ei se tälläistä ollut.
Se ei silti pidä paikkaansa, ettei tuon ikäinen ymmärrä jo sanaa "ei". Meillä menee vaikka kielletylle laatikolle, niin sanomme napakasti "Matti, EI". Katsoo meitä ja lopettaa. Sitten varovaisesti yrittää jatkaa, johon taas kielto. Alussa joutui aina kiellon jälkeen hakemaan pois, nykyään kielto riittää. Sen saa toistaa muutaman kerran, mutta lopulta puree. Näin toimittiin esikoisenkin kanssa, kun alkoi esimerkiksi tuossa iässä painella DVD-soittimen nappuloita.
Tarkennuksia: en menetä hermojani, vaan olen koko ajan rauhallinen. "Ei":n sanon lujasti mutten huutamalla. Hoitotaso toimii ihan hyvin, eikä ole vaarallinen. Niin hidas tai muuten kömpelö en ole että vauva olisi missään vaiheessa vaarassa pudota.
Ja taisin liioitella, ei tuo nyt läheskäänn joka kerta suuttuneena itke, mutta ei ole harvinaista.
Poika on erittäin temperamenttinen ja MOLEMMAT ääripäät löytyy todella helposti. Lelut ja lorut eivät auta, ei välitä näprätä ja katella niitä kun vaihtoja tehdään. (Olen joskus miettinytkiin, voiko vauvalla olla adhd...)
Neljän lapsen äiti: tuo karjuminen hyvällä tuulella on tuttua täälläkin :D Ja olen myös huomannut, että tajuaa käskyn "lopeta" kun haluan oman ääneni kuuluviin.
Eli jatkan niinkuin mulla on ollut tapana, kiitos mielipiteistänne. Ehkä mun lapsesta tulee ihan alistettu, ehkä ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kävin aikonaan kuuntelemassa yhden vanhan kätilön luentoa kasvattamisesta. Oli erittäin antoisa ja hyvä luento.
Hän painotti sitä että alle 1v ei "kasvateta" vaan alle 1v rakastetaan ja hellitään /lellitään ja höpsötellään. Sitten kun lapsi alkaa olla n.1v ja ymmärtää jo jotain voi alkaa pikku hiljaa opettamaan mikä on sallittua ja mikä ei.
Itsellän on 1v 6kk nuorin ja en ole kyllä vielä montaa kertaa "Eitä" sanonut. Mutta täytyy muistaa että lapsissakin on eroja ja vanhemmissa. Jokainen on oma persoona ja se on se yksi "työväline" kasvatuksesa.
voi ja pitääkin kasvattaa. Kielletään asioita ja sitten korjataan "fyysisesti" (nostetaan pois) toiminta, jos ei muuten ymmärrä. Kasvatus ei tässä vaihessa ole mitenkään ehdotonta tai sisällä rangaistuksia. Enemmän se on ohjaamista ja opettamista, mitä kielto tarkoittaa. Tää on musta itsestäänselvää, että jo tässä iässä voidaan asioita kieltää. Tottelua kovin systemaattisesti ei kannata odottaa, mutta pikkuhiljaa edetään. Joka kerta kuitenkin tehdessä jotain "väärin", kielletään ensin ja sitten oikaistaan toiminta itse. Ja nopeastihan nuo oppii. Kyllä meillä jo ymmärtää hienosti sanan "ei" tarkoituksen, vaikkei aina sitä noudatakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä olen tuon ikäistä kieltänyt ihan 'Ei!'-komennolla ja on uskonut. Niin meillä alkaa isommillakin huuli väpättään (6v), kun joskus komennetaan. Minusta tuohon paikkaan juuri kuuluu napakka Ei - lapsihan voi muuten satuttaa itsensä tippumalla tai lyödä päänsä pukijan leukaan, jos on sylissä.
Pukeminen ja vaipanvaihto voi olla mukava hetki äidin kanssa tai sitten kiukkuinen räyhäyshetki. Varmaan aika turvaton olo pienellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
missäkin tilanteessa, selvennystä!!!!
minulla on 7kk poika ja minä komennan vielä rankemmin, jos ei mene ekalla kerralla jakeluun niin karjaisen kunnolla "EI!". Saatan myös rangaistuksena jättää pojan makkariin pinnasänkyyn itkemään. Eihän lapset opi olemaan jos niitä ei kurita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sillä mielipiteellä ettei EI-sanaa kannata ylikäyttää ja se kuuluu mielestäni alle 1v lapsilla lähinnä vaaratilanteisiin.
Mietin asiaa tässä tänään, ja olen kyllä samaa mieltä yhä, mutta tarkentaisin vähän: EI on paikallaan kun lapsi tekee jotain kiellettyä, vaikka juuri tempoo itseään vaipanvaihdon yhteydessä. Mutta jos joka päivä toistuu sama tilanne, jossa kummankin olo on hankala ja EItä pitää viljellä aina, kannattaa miettiä keksisikö tilanteeseen paremman ratkaisun. Mielestäni parasta on jos EI-huudot voidaan normaaliarjessa noin pienen kohdalla pitää aika vähässä, jotta lapsi saa ja uskaltaa tutkia maailmaa rauhassa ja turvallisin mielin.
Esimerkiksi tänään oma 1v1kk lapseni oli tarttumassa makaroonipurkkiin ja ne olisivat justiin hetken päästä olleet kaikki levällään. Sanoin tiukan EIn, ja lapsi jätti purkin rauhaan tarpeeksi pitkäksi aikaa että ehdin ottaa purkin pois. Tilanteessa ei ollut vaaraa (eli kielto ei jäänyt vain vaaratilanteeseen, niinkuin aiemmin vähän väärin itseäni ilmaisin), mutta toisaalta kyseessä ei ole jokapäiväinen juttu. Jos pitäisin makaroonipurkkia aina lapsen ulottuvilla ja joka päivä pitäisi kieltää lasta siihen koskemasta, eikö se olisi vähän höhlää? Kun pienellä vaivalla voin sen siirtää lapsen ulottuviltakin.
En pätkääkään sääli ap:n lasta, nuo puheet on minusta ihan hassuja. Mutta ehkä itse pyrkisin hoitamaan tilanteen jotenkin toisin.
Pukeminen ja vaipanvaihto voi olla mukava hetki äidin kanssa tai sitten kiukkuinen räyhäyshetki. Varmaan aika turvaton olo pienellä.
Jos lapsi on alusta asti itse tapellut vastaan? Mutta elä huoli, on meillä siinä samalla kutittelua, hymyilyä, hypittelyä, möyrimistä jne. En mää ihan niin ryppy otsassa vedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kanssa jäin miettimään sitä, että mikä on ihmiskäsitys ja millaisena vanhempana haluaa olla. Haluaako olla sellainen, joka ohjaa lasta oikeaan suuntaan vai sellainen, joka jättää lapsen ratkaistavaksi oikean suunnan, vanhempi kertoo vain väärän. Lapsihan pyrkii miellyttämään vanhempaa koko ajan. Temppuilulla pukeutumistilanteessa saa kovasti vanhemman huomiota, olisiko parempi keino tosiaan välttää se temppuilu kokonaan, jotta ei joudu antamaan negatiivista huomiota. Sekin kelpaa lapselle positiivisen puutteessa.
Mitä sä kiellät ap siinä hoitopöydällä? Kiellätkö lasta leikkimästä? Kiellätkö häntä hakemasta äidin huomiota? Kiellätkö liikkumasta? Mitä olet kieltämässä?
Kyllä pienikin lapsi ymmärtää ein, mutta kyllä se jotenkin aika konkreettiseen pitää liittyä. Ei saa koskea kukkaruukkuun, ei saa koskea hellaan.
Toki voi miettiä sitä millaisena kasvattajana haluaa itsensä nähdä. Jos ainoa keino on kielto, niin voi tulla pää vetävän käteen, kun kielto menettää merkityksensä.
Minusta hyvä vanhan kansan neuvo on se, että kannattaa järjestää asiat niin, että mahdollisimman vähän joutuu kieltämään. Äitini oli oppinut tämän aikanaan neuvolasta.
Kielto on jyrkkä ja sitä käytetään tositilanteessa.
Ja niinkuin valtaosa on tässä ketjussa sanonut, niin eikö se pukeminen kannattaisi järjestää niin, että ei siitä tule valtataistelua. Kasvatuksessa mennään aika radikaalisti pieleen, että jos arjen rutiinit on valtataistelua.
Valtataisteluissa vanhempi tuppaa oikeasti häviämään, vaikka näennäisesti näyttää voitto tulevan. Vaikka hampaiden pesu: jos niitä pesee väkisin joka kerta, ei tule kovin hyvin pestyä eikä väkisin pesu muodostu arjen rutiiniksi, vaan lapsi oppii vihaamaan hampaiden pesua eikä välttämättä tee sitä mielellään isompanakaan. Tai syöminen: jos siitä tulee valtataistelu, niin saat aika helposti tilanteen, jossa lapsi temppuilee ja nirsoilee vuosikausia.
äiti, minä päätän, minä olen oikeassa. Lapselta vaan tahto pois heti, lapsi on tietoisesti "toisinajattelija", ap:tä vastaan, se on lannistettava ja alistettava. Millainen aikuinen tälläisella kasvatustyylillä ihmisestä tulee?
Surullista kyllä, tämä tuntuu olevan trendi. Taistellaan jostain pikkuasioista lannistaen, ja toisaalta taas sitten monissa muissa tärkeämmissä annetaan periksi. Ehkä nykyvanhempien on vaikea saavuttaa auktoriteettiä ystävällisillä, varmoilla otteilla? Sitten se pitää hakea jotenkin keinotekoisesti tapellen.
äiti, minä päätän, minä olen oikeassa. Lapselta vaan tahto pois heti, lapsi on tietoisesti "toisinajattelija", ap:tä vastaan, se on lannistettava ja alistettava. Millainen aikuinen tälläisella kasvatustyylillä ihmisestä tulee?
Olen myös huomannut, että lasta voi ohjata myös ilman pelkän Ei:n sanomista, ja se on yleensä jopa tehokkaampaa.
Esim. meidän lapsella oli juuri 1-vuotta täytettyään tapana pelleillä mukin kanssa. Kehotus "Laita muki pöydälle, jos et juo" alkoi mennä aika pian perille, kun ihan kädestä pitäen näytin, mitä tarkoitan. Pelkkä Ei on usein aika epäselvä, sillä mukilla leikkimisen lomassa lapsi yleensä myös äänteli, heilutteli jalkojaan jne.
Eikä tällä tavalla ohjatusta lapsesta tule mitenkään kuritonta. Päinvastoin. Myöhemmällä iällä päiväkodista on tullut palautetta, että lapsi "tottelee" (eli ymmärtää sanallisia kehotuksia ja ohjeita) ikätasoaan paremmin.
t. #43
Mä kanssa jäin miettimään sitä, että mikä on ihmiskäsitys ja millaisena vanhempana haluaa olla. Haluaako olla sellainen, joka ohjaa lasta oikeaan suuntaan vai sellainen, joka jättää lapsen ratkaistavaksi oikean suunnan, vanhempi kertoo vain väärän. Lapsihan pyrkii miellyttämään vanhempaa koko ajan. Temppuilulla pukeutumistilanteessa saa kovasti vanhemman huomiota, olisiko parempi keino tosiaan välttää se temppuilu kokonaan, jotta ei joudu antamaan negatiivista huomiota. Sekin kelpaa lapselle positiivisen puutteessa.
Mitä sä kiellät ap siinä hoitopöydällä? Kiellätkö lasta leikkimästä? Kiellätkö häntä hakemasta äidin huomiota? Kiellätkö liikkumasta? Mitä olet kieltämässä?
Kyllä pienikin lapsi ymmärtää ein, mutta kyllä se jotenkin aika konkreettiseen pitää liittyä. Ei saa koskea kukkaruukkuun, ei saa koskea hellaan.
Toki voi miettiä sitä millaisena kasvattajana haluaa itsensä nähdä. Jos ainoa keino on kielto, niin voi tulla pää vetävän käteen, kun kielto menettää merkityksensä.
Minusta hyvä vanhan kansan neuvo on se, että kannattaa järjestää asiat niin, että mahdollisimman vähän joutuu kieltämään. Äitini oli oppinut tämän aikanaan neuvolasta.
Kielto on jyrkkä ja sitä käytetään tositilanteessa.
Ja niinkuin valtaosa on tässä ketjussa sanonut, niin eikö se pukeminen kannattaisi järjestää niin, että ei siitä tule valtataistelua. Kasvatuksessa mennään aika radikaalisti pieleen, että jos arjen rutiinit on valtataistelua.
Valtataisteluissa vanhempi tuppaa oikeasti häviämään, vaikka näennäisesti näyttää voitto tulevan. Vaikka hampaiden pesu: jos niitä pesee väkisin joka kerta, ei tule kovin hyvin pestyä eikä väkisin pesu muodostu arjen rutiiniksi, vaan lapsi oppii vihaamaan hampaiden pesua eikä välttämättä tee sitä mielellään isompanakaan. Tai syöminen: jos siitä tulee valtataistelu, niin saat aika helposti tilanteen, jossa lapsi temppuilee ja nirsoilee vuosikausia.
Surullista kyllä, tämä tuntuu olevan trendi. Taistellaan jostain pikkuasioista lannistaen, ja toisaalta taas sitten monissa muissa tärkeämmissä annetaan periksi. Ehkä nykyvanhempien on vaikea saavuttaa auktoriteettiä ystävällisillä, varmoilla otteilla? Sitten se pitää hakea jotenkin keinotekoisesti tapellen.
äiti, minä päätän, minä olen oikeassa. Lapselta vaan tahto pois heti, lapsi on tietoisesti "toisinajattelija", ap:tä vastaan, se on lannistettava ja alistettava. Millainen aikuinen tälläisella kasvatustyylillä ihmisestä tulee?
ap
Oli vaarallinen tilanne parkkipaikalla tai jos lapsi ottaa toiselta tai tai tai tai..
Elämä on kieltojen viidakko mutta minusta se on myös paljon vanhemman tilannelukuakin:
Lasta EI SAA koskaan jättää yksin korkealle paikalle tai jos lapsi ottaa kynän ja piirtää seinään niin ketä silloin kuuluukaan kieltää?
Lapselle luontasena kuuluu mielenkiinto ja kokeilunhalu.
Mitä pahaa siinä on jos lapsi koittaa kääntyä vaipanvaihdossa? Juu, mammalla on kiire muualle mutta lapsen huomion voi kiinnittää toisaallekin niin että vaippa saadaan vaihdettua.
Minusta eitä ei kuulu viljellä liikaa, itse olen opetellut ulos eistä: jos istuu koneella ja lapsia alkaa jatkuvasti kieltämään niin se kertoo vaan minun omasta käytöksestä.
Ap: koita opetella vaihtoehtosia tapoja selvitä. Jos lapsi tykkää kun laulat niin jotkut vauvat lopettaa vääntämisen kun laulat.
Kutittelu ja kikattelu, joku tavara käteen (älä jätä lasta yksin alustalle).
Meillä noi vääntelyt kertoo vaan siitä että lapsi on menossa muualle, ei kiinnostunut minusta ja meidän välisestä hetkestä.
Tuota eitä saat jankata lapselle kauan eikä vaipanvaihto ole mielekästä.
Jostain syystä suomalaiseen kasvatustapaan kuuluu yleisesti tuo omituinen EI:n hokeminen kaikille pikkulapsille. Tyyliin: "Eelis ei, Eelis ei, Eelis ei". Aina ei edes ulkopuoliselle aikuiselle selviä, mitä itse asiassa kielletään...
Oudoimmissa tapuksissa tätä Ei:n hokemista jatketaan hamaan tulevaisuuteen riippumatta siitä, muuttuuko lapsen toiminta vai ei. Tai sitten "sadannen EIn" jälkeen puututaan tilanteeseen suhteettomalla raivolla.
Eikös tehokkaampaa olisi ikätasoon sopivalla tavalla osoittaa, miten pitää toimia? Esim. nostaa 1-vuotias pois kielletystä paikasta, sanoa, että sinne ei saa mennä ja näyttää, mitä sen sijaan voi tehdä.