Olenko liian ankara 9 kk pojalleni?

Tosin minun lapsikin on varsin rauhallinen tapaus. Myöskin ajattelen että totta kai lapsella on oikeus osoittaa kiukustumistaan, joten en lähde kieltämään huutamisesta tai rimpuilustakaan. Tuon ikäisen lapsen itseilmaisun keinot on kutakuinkin siinä, joten ne täytyy mielestäni vain sietää.



Minusta 9kk ikäiselle EI!:n hokeminen on yhtä loogista, kuin jos sanoisi sille 9kk:n ikäiselle että "nyt pysyt paikallasi siinä hoitopöydällä kun äiti vaihtaa vaipan", ihan yhtä paljon se ymmärtää. Eihän kukaan oleta että tuon ikäinen lapsi tekee kunhan vain kerrotaan mitä pitää tehdä. Itseasiassa edellytykset ymmärtää lause, jossa kerrotaan mitä pitäisi tehdä, on paremmat, kuin ymmärtää mitä sillä kiellolla tarkoitetaan missäkin tilanteessa ja mitä pitäisi tehdä toisin ettei tulisi kieltoa... Juurikin se että mistä tässä nyt kielletään on ongelma, lapsi tekee monta asiaa kerralla ja kielto ei yleensä edes tule heti kun se yksi kielletty asia alkaa, vaan vasta sitten kun äiti alkaa hermostua.



Minusta on ollut kiellon merkitystä helpompi opettaa aikanaan (ei vielä 9 kk ikäisenä...) sellaisilla asioilla, joissa oikeasti on selkeä ero sallitun ja kielletyn välillä, ja joissa aikuinen pystyy kontrolloimaan tilannetta niin että sillä kiellolla on jokin vaikutus. Vaikka jonkun esineen ottaminen on tällainen juttu, lasivaasia ei saa ottaa ikinä, lasivaasin ottamisesta tulee kielto, selitys "Ei saa koskea" ja sitten lapsi ohjataan muualle yhä uudestaan, ja kehutaan kun jättää vaasin rauhaan. Vaasin koskemisessa ei ole mitään hauskaa, vaasin rauhaan jättäminen on sellainen asia jolla saa mukavia asioita tapahtumaan.



Mutta en osaa ajatella että hoitopöydällä vinkuroimisesta kieltäminen olisi lapsen kannalta mitenkään kasvattavaa, koska hänelle se vinkuroiminen on tunteen ilmaisua, ainoa asia mitä hän voi siinä tilanteessa tehdä ja muutenkin se toistuva hoitotilanne olisi ihan mahdollista tehdä mukavaksi sen sijaan että kielloin ja mahdollisesti rankaisuin tekee siitä entistä ikävämmän. Meillä onneksi sellaisia tilanteita on ollut niin harvoin, että ei ole kovin usein ollut lähellä mennä hermo lapsen itkemisen tai rimpuilemisen takia. Yleensä on ollut joku selkeä syy kiukuttelemiselle, ja aina on ne jutut saatu tehtyä joko yhteisymmärryksessä tai sitten ei.



Vaikka se laulaminen ja hyriseminen olisi jonkun mielestä naurettavaa, niin minulla ainakin se laskee omaa stressitasoa. Aina ei jaksa hyristä, mutta sitten voi purra hammasta ja antaa lapsen huutaa, mutta olen itse kokenut että se laulaminen on helpompi tie. Pukemisesta voi yrittää tehdä hauskaa molemmille. Huomasin aikanaan että 1,5-vuotias puski ihan innoissaan päätään ahtaistakin paidan kauluksista läpi ja jaksoi jopa odottaa hetken kun se tiukka paita vedettiin ikävästi naaman yli, eikä alkanut panikoimaan vaikka se kaulus puristi hetken ikävästi naamaa, koska siitä oli tehty leikki. Ei mitään älytöntä showta mutta sellaista pientä arjen hupia ihan huomaamattakin. Lapsi tiesi että kunhan pää putkahtaa sieltä kauluksesta niin taas nauretaan, tai ainakin hymyillään. Ei tarvitse pakottaa aina.



Ja toki meilläkin on tilanteita joissa on pakko tehdä jotain lapsen itkusta välittämättä, mutta älyttömältä tuntuisi tehdä jokaisesta arkipäiväisestä asiasta samanlaista "alistamista" kuin vaikka nenäsumutteen tai supon laittamisesta. Ei niissäkään rimpuilemista kielletä pieneltä, mutta estetään se ja kehutaan kun saadaan lääke laitettua. Jos hampaiden harjaus olisi samanlaista taistelua (ja sehän hyvin voisi olla, koska siinä sorkitaan lapsen suuta ja vielä pitkään), niin jäisi se tekemättä. Sen sijaan lapsesta hampaiden harjaaminen on hauskaa, koska siinä kutitellaan. Tärkeintä on että siinä lapselle lirkuttelemisessa ei mennä niin, että lapsi päivästä toiseen vaatii entistä enemmän lirkuttelemista ja loruilua että suostuu tekemään mitään. Vaan nimenomaan päinvastoin, ensin ikävien asioiden kanssa tarjoillaan ekstra-annos hauskaa tiheästi/jatkuvasti, sitten aletaan venyttää lapsen kärsivällisyyttä niin, että sekunti kerrallaan saadaan ikävä juttu tehtyä ihan rauhallisesti, ja sitten palkkioksi taas hauskanpitoa.



Koirankoulutus ennen lapsen saamista on auttanut tällaisen ei-puhuvan olennon kanssa kommunikoimisen oppimisessa :D.



Lapsesta on erityisen hauskaa jos omalla toiminnallaan pystyy vaikuttamaan siihen hupiosuuteen, eli sen sijaan että ajattelee mitä lapsi ei saa tehdä, voikin keksiä jonkun jutun jota tekemällä lapsi saa ikävän asian loppumaan ja huvituksen alkamaan. Tällöin siitä hommasta tulee yhteistyötä. Hampaiden pesussa se juttu on paikallaan makaaminen, suun auki pitäminen ja AAAAAAA:n sanominen. Kun sitä on tehnyt sekunnin, kaksi, kolme tai neljä, loppuu hampaiden harjaus ja alkaa kutitus. Lopulta lapsi joko jaksaa olla aloillaan muutaman hetken odottaen sitä huvitusta, tai sitten on jo unohtanut että asia voisi olla ikävä ja antaa tehdä sen ihan rauhallisesti ilman suurempia kutitteluja. Näin meillä mennään ja ihan hyvin on toistaiseksi pärjätty. Lapsi ymmärtää ja uskoo myös sen kiellon, mutta sitä ei käytetä sellaisissa tilanteissa joissa kehumalla ja yhteistyölläkin selviää, tai joissa ei ole mitään yhtä selkeää kiellettyä asiaa.

just lasten kanssa neuvotellaan liiaksikin. Pikkudespootteja on Suomi täynnä! Ennenhän lapsilta ei siedetty mitään puljausta ja se oli kerrasta poikki.

äiti, minä päätän, minä olen oikeassa. Lapselta vaan tahto pois heti, lapsi on tietoisesti "toisinajattelija", ap:tä vastaan, se on lannistettava ja alistettava. Millainen aikuinen tälläisella kasvatustyylillä ihmisestä tulee?

minulla on 7kk poika ja minä komennan vielä rankemmin, jos ei mene ekalla kerralla jakeluun niin karjaisen kunnolla "EI!". Saatan myös rangaistuksena jättää pojan makkariin pinnasänkyyn itkemään. Eihän lapset opi olemaan jos niitä ei kurita!

Liian pieni saamaan tuollaisen rangaistuksen

Lapsille ei saa sanoa sanaa ei, vaan pitää neuvotella, kuinka tehdään!!??

Oletteko oikeasti tätä mieltä?

Olen todella huolissani, minkälaisia kansalaisia tällaisista lapsista tulee. Yhteiskuntakelpoisia?



Koska se lapsi sitten oppii ymmärtämään sen kuuluisan ei sanan?



Olen omia lapsiani (3) kieltänyt hyvin pienestä lähtien juuri sanalla ei. Äänenpainolla vahvistan sanaa ja hyvin on mennyt perille. Pienet eivät vielä ymmärrä itse sanan tarkoitusta, vaan äänenpainon.



Joku kirjoitti, että kodista on tehtävä esteetön lapsen tutustua. Mitä sitten kun mennään vieraaseen ympäristöön? Lapsi vetelee hyllystä arvoesineet lattialle?



Ein sanominen ei silti tarkoita, ettei lapsia rakastettaisi ja hellittäisi. Myös laulellaan ja höpsötellään. Mutta tässä elämässä on vain asioita, joita on pakko tehdä. Halusi tai ei!

Kuten varmaan tiedät, on mahdotonta olla yhtään kenenkään kanssa vuorovaikutuksessa siten, että sana "ei" puuttuu sanavarastosta...

t. #43

Lapsille ei saa sanoa sanaa ei, vaan pitää neuvotella, kuinka tehdään!!??

minulla on 7kk poika ja minä komennan vielä rankemmin, jos ei mene ekalla kerralla jakeluun niin karjaisen kunnolla "EI!". Saatan myös rangaistuksena jättää pojan makkariin pinnasänkyyn itkemään. Eihän lapset opi olemaan jos niitä ei kurita!

Olet sairas! Ihan mielettömän sairas. Sadisti.

Jos haluat kasvattaa luottavaisen ja uteliaan lapsen, niin älä kiellä muuta kuin silloin jos lapsi on hengenvaarassa. Anna tehdä, tutkia ja kokeilla.



Minä en ole tähän pystynyt mutta kaverini on, ihailen suuresti hänen kasvatustaan. Hänen lapsensa eivät ole tyranneja vaan kilttejä, empaattisia, rohkeita ja reippaita. He luottavat itseensä ja omiin kykyihinsä.

Koiralleni sanon ei.

Lapselleni sanon miksi ei, mutta en koskaan ei.



Anna vauvallesi huomiota ja onnistumisen tunteita. Se ei selvästikään saa niitä, jos sen tarvitsee "heittäytyä hankalaksi".



Tsemppiä, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu!

Kun vaihdan vaippaa hoitotasolla niin lapsi yrittää salamana kiepsahtaa kontalleen. Pidän kiinni ja sanon lujasti "EI". Pari kertaa vielä yrittää, mutta sitten alkaa itkemään suuttuneena ja hellittää. Toki yrittää sitten kohta vielä uudestaan. Komennanko turhaa, ymmärtääkö tuo? Toisaalta tuo komennus tulee ihan automaattisesti, ennenkuin edes kunnolla itse tajua.

Sama juttu jos puen sylissä, lapsi vetää joka kerta itsensä kaarelle ja yrittää heittäytyä selällee. Pitelen kiinni ja pidän väkisin pukemisasennossa ja sanon taas "EI". Muutaman kerran jälkeen lapsi alistuu, mutta itkee suuttuneena.

Tän on pakko olla sun eka lapsi.

ihan normia kieltää.

Puet sängyn päällä sylissä ne vaipat, lasket pojan lattialle seisomaan ja vedät vaipat nopeasti ylös. Ei tosta hoitotasojutusta tule enää mitään noin isolla lapsella.

Pukemisessa varmaan paremmin auttaisi vaikka laulaminen tai loruilu kuin EI? Pysyisit itsekin rauhallisempana lauleskellessasi.

noi housuvaipat oli pelastus aikanaa!

Turha noin pientä on kieltää, pitäisi ohjata hellästi pois tilanteesta, joka lapselle vaarallinen tms. Noissa tilanteissa olet itse läsnä joten hoitaisin ne ennemmin hassuttelemalla tai viemällä muuten lapsen huomion muualle. Hänhän on ihan pieni vauva vielä :(

niistä se protestoi samanlailla. Housut/sukkikset, body, pusero, samanlainen heittäytyminen kaarelle kun yritän sylissä istuviltaan pukea. Vielä ei ole pystyasento niin tukeva, että siinä saisi puettua vaatteet (tai edes sitä housuvaippaa) päälle.



Jaa, kai se on vaan yritettävä harhauttaa jollain, olen vaan luonnostaan tollanen natsi... :/

Eipä tuon ikäinen vielä tajua miksi ei voi tehdä noin mutta etpä säkään voi oikein muuta tehdä. Tuollalailla oppii pikkuhiljaa.



Itse vaihdan vähän vanhemmalle pojalleni lattialla (poika joko seisten tai makuullaan) vaipan ja karkuun yrittäessään joudun välillä laittamaan jalat hänen käsiensä päälle ettei pääse kääntymään. Hirviät voimat tuon ikäisellä!



Mummini aikoinaan oli moisesta venkoilusta läpsäyttänyt serkkuani pepulle jonka jälkeen serkku ei pistänyt hanttiin kun vaippaa vaihdettiin tai puettiin. Tullut välillä mieleen kun vaipanvaihto pitkittyy ja vaikeutuu mutta toistaiseksi tyydyn tuohon jalkalukkoon.

Inhottavaa teille molemmille, jos vaipanvaihdosta ja pukemisesta tulee tuollainen mörkö. Pienellä vaivalla nekin voi muuttaa mukaviksi yhdessäolohetkiksi.

Toimii muuten vielä isommankin lapsen kohdalla!

Pukemisessa varmaan paremmin auttaisi vaikka laulaminen tai loruilu kuin EI? Pysyisit itsekin rauhallisempana lauleskellessasi.

ja minä vaihdan kyllä hoitotasolla vaipat. En pidä housuvaipoista.

Ja itse yritän mielenkiintoisilla tavaroilla, lauluilla ja esim. masuun pöristyksellä pitää lapsen aloillaan.

Kieltämisessä on se, että lapsi ei kuitenkaan usko minua, koska ei vielä ymmärrä täysin EI:n merkitystä. Näin ollen teen tilanteesta vaan tyhmän, kun aina kiellän ja lapsi tekee silti sitä.

Menee siis pohja EI sanaltani.



Mieluummin käytän EI:tä esim. kun lapsi menisi kuuman takanluukun luokse, josta helposti saan hänet pois. Eli EI tarkoittaa siis sitä, että lapsi ei mene sinne. Siinä hoitoalustalla se EI jää hieman tarkoituksettomaksi, koska eihän se lapsi kuitenkaan ole pyörimättä.

Jos nyt jotain ymmärsit pitkästä sepustuksestani.

Lapsi oppii että jokin on kiellettyä. Ei sanojen märä kasvaa parhainmillaan niitä on satoja päivässä. Kun lapsi kasvaa on EI sanalle vaihtoehtoja jotka ei nujerra lapsen itsetuntoa.

onpas erilaisia vastauksia mitä luulin saavani!



Vauvacurlinkia...



En ees viitti kertoa meidän hampaidenharjauksesta...

lattialla tai sängyllä. Ettei vahingossakaan pääse putoamaan. On niin nopea tuon ikäisenä jo...