Elämäni onnellisinta aikaa on ollut aika pienten lasten kanssa.

Ensimmäiset 6 vuotta lasten kanssa (ikäeroa 3v) oli kaikkein helpointa ja onnellisinta aikaa elämässäni. Töihin paluu laukaisi pahan masennuksen ja toipumiseen kului monta vuotta.

Nyt meillä on uusi vauva, ja elämä tuntuu taas olevan raitellaan, isommat lapset ovat koulussa ja minä vauvan kanssa kotona.

Pitääkö tästä nyt päätellä että minusta ei ole työelämään ja elän vain lapsille / lasten kautta?



Outoa tässä on se etten ole mikään "kodinhengetär" joka sais tyydytyksensä siivoamisesta ja lakanoiden silittämisestä, mutta lastahoitaessa nuo kaikki tulee tehtyä paljon helpommin ja järjestelmällisemmin kuin töissä/sairaslomalla/työttömänä ollessa.



Entä sitten kun tämä lapsi on kasvanut kouluikään??? En nyt kuitenkaan ollut ajatellut tehdä lapsia "lääkkeeksi", nämä lapset on tehty ihan puhtaasta lapsirakkaudesta ja yhteisymmärryksessä miehen kanssa.