Olin vl-perheen lapsi 70-luvulla

Ei mikään yksittäinen tekijä sitä ahdistusta voi luodakaan, vaan kokonaisuus ratkaisee.



Minulle ahdistuksen on tuonut se, että minulle sanottiin, "et SAA ajatella noin, et SAA tuntea noin". Se upposi persoonaan.



2

minulla ei ollut koskaan tunnetta että jotkut tunteet tai ajatukset olisivat olleet kiellettyjä siinä mielessä etteikö niitä saisi ilmaista. Olen aina tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olen.

8

Ei mikään yksittäinen tekijä sitä ahdistusta voi luodakaan, vaan kokonaisuus ratkaisee. Minulle ahdistuksen on tuonut se, että minulle sanottiin, "et SAA ajatella noin, et SAA tuntea noin". Se upposi persoonaan. 2

minulla ei ollut koskaan tunnetta että jotkut tunteet tai ajatukset olisivat olleet kiellettyjä siinä mielessä etteikö niitä saisi ilmaista. Olen aina tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olen. 8

Ei mikään yksittäinen tekijä sitä ahdistusta voi luodakaan, vaan kokonaisuus ratkaisee. Minulle ahdistuksen on tuonut se, että minulle sanottiin, "et SAA ajatella noin, et SAA tuntea noin". Se upposi persoonaan. 2

Etkä millään saata ymmärtää että jotkut ovat ihan oikeasti voineet kärsiä ko. yhteisössä?

Annathan ihmisille oikeuden tuntea niinkuin tuntevat, etkä tule vähättelemään toisten tunteita tähän ketjuun?

Olen pitkän tien taistellut näistä asioista terapiassa. Välillä ihmettelen itsekin miksi olen edelleen vl. Oli aika jolloin en ollut. Oikeastaan edelleen vihaan nimeä vl, sitä en halua mukanani kantaa. Enkä sitä kaikkea taakkaa mitä vanhoillislestadiolaisuus tuo mukanaan. Minunkin tunteet ja suuni on tukittu aikanaan todella pahasti. Tarkemmin miettiessäni, varmaan muut pitävät minua vl:nä, itse haluan nimittää itseäni vain uskovaiseksi.

enkä vl-perheessä, vaan muuten vaan vapaakirkollisesta fundamentalistiperheestä. Voin allekirjoittaa tuon kaiken muun, paitsi että barbeilla sain leikkiä sekä sain tehdä roolileikkejä.



80-luvulla elämä muuttui. Ostin itselleni nahkahousut vuonna 1984 ja värjäsin hiukseni mustiksi. Siihen ei vanhempani puuttuneet - mutta oi, kuulin kyllä paheksuntaa muualta...



Kyllä, muisteleminen pusertaa. Se tuntuu oikein rinnassa asti. Ei saanut olla sellainen kuin on... Älä ajattele noin, älä tunne noin, sinun pitää olla tällainen....



Oi, tarvitsisin vertaisryhmän tämän asian käsittelemiseen, vaikka olen jo 42 v. Ryhdytkö ap sellaiseksi?

olen käynyt aika pitkän tien päästäkseni eroon kaikesta. Tuskin pääsen ihan kaikesta koskaan, mutta ymmärrän ainakin syitä tietyille persoonallisuuteni piirteille ja elämään mahtuneille ajanjaksoille holtittomista seksisuhteista alkaen. Olin varmaankin ihan sekaisin kaikesta tuosta pitkälle aikuisuuteen. Nykyisin pidän itseäni lähinnä perfektionistisena oman käyttäytymiseni suhteen, jollakin tapaa vaativana ja riippuvaisena persoonana. Uskon, että uskonnollisella kasvatuksella on siinä roolinsa.



En ole katkera enkä vihainen kenellekään, mutta suren usein sitä, etten tule kokonaan kuntoon. Vajoan helposti itseni syyttelyyn, vaika en olisi asioihin osallinen. On vaikeata olla itselleen armollinen.



Olen kokenut myös pitkän tien kokeilemalla eri lahkoja ja kokemala myös uusia uskonnollisia heräämisiä, mutta noiden kautta olen päätynyt uskonnottomaksi. ap

äkkiähän jonkun anonyymisähköpostiosoitteen luo minkä kautta saatte yhteystietonne vaihdettua :)

Minä itse en ole ollut elämässäni sekaisin ihan noin pahasti. Mutta tunnistan itsessäni pahat tunnelukot. Tunnistan ja tunnustan olevani läheisriippuvainen ja olen Hellstenini lukenut. Minä pelkään hylkäämistä ja tästä seuraa mustasukkaisuutta. Visuaalisesti näen, että sydämessäni on kananmunankokoinen kuolio.



Olen uskonut ja toivonut, että pääsen tästä eroon. Sinä sanot, ettet tule koskaan kuntoon. Miksi ajattelet niin?



Tuo väitteesi on aika rankka. Minä kun teen kovasti töitä itseni kanssa tämän vuoksi. Kun mustasukkausuus iskee, niin tunnistan, mistä se johtuu ja mistä se juontaa. Mutta haluaisin niin sen kuolion pois - jos sitä ei voi parantaa, se pitää leikata pois. Mutta miten? Onko sinulle mitään vinkkiä tai ajatusta?



2

Pelkään jatkuvasti käyttäytyväni niin, että aiheutan sillä jotenkin ihmistn katoamisen ympäriltäni. Menetän ystäviä, puolisoni, lapseni, kaikki jotka ovat olleet hyviä ja rakkaita. Menettämisen pelko vaivaa aina vähintään painajaisissa, joissa jään lopult aina yksin vaikka uni alkaisi hauskoila juhlilla.



Pelkään menetämisiä niin paljon, että tosielämässä jätän itse ihmisiä takseni enen kuin he ehtivät tehdä niin. Päätän itse, koska on se hetki kun "he kuitenkin huomaavat että olinkin ihan surkea ihminen". Tällaisten pelkojen uskon tulevan juuri sieltä yhteisön vaatimuksisita. Jos et ole sellainen tai tällainen, joudut ulkopuolelle. Ja kun lopulta erosin, jäinkin täysin ei-henkilöksi. Kukaan ei enää tuntenut.



Vaativala persoonalla tarkoitan ihan samaa loputonta itsekritiikkiä. En koskaan riitä itselleni. Täydellisyyttä vaativa minäni ei ole koskaan tyytyväinen omiin ponnistuksiini kuin pienen hetken, kunnes keksin taas uuden asian, jossa pitäisi pinnistellä vähän enemmän. Elän henkisessä itseruoskinnassa, mutta sen pitää näyttää siltä, että olen tyyni, tasainen ja onnellinen.



Tarkoitan parantumattomuudella sitä, että en luultavasti koskaan pääse täysin eroon näistä henkisistä peikoista, vaikka ymmärränkin niiden mekanismin jo. Osan usein toimia toisin ja tuntea toisin, mutta palaan helposti vanhoihin ajatuskuvioihin. Osaan ohjailla itseäni tuntemaan toisin käskemällä, mutta se tosiaan vaatii melkein aina tietoista työtä.



Parhaaseen tulokseen olen päässyt aidon optimismin opettelussa. Osaan ajatella ihan oikeasti asioista ensimmäisenä sen paremman puolen ja se on tietoisesti opeteltu...suojelumekanismi sekin, mutta hedelmällinen.



Taiteilen sen kanssa on onko vaativaisuuteni tuottavaa vai alisuoriutuvaa ja tappiollista. Sorrun usein jälkimmäiseen, koska arvelen etten riitä kuitenkaan.



Luulen että olet samalla tavalla pitkällä oman mustasukkaisuutesi kanssa. Tiedostat sen, osaat eristää sen syyt, mutta et osaa käskeä tunnetta pois. Se pitää ehkä vain hyväksyä osaksi, jonka voi eristää kapseliin. Ettei myrkyttäisi koko tunnemaailmaa.

Olen töissä ja työt häiritsee tätä kirjoittelua :-).



Sain tuossa oivalluksen yhteisön voimasta. Olen tähän mennessä "syyttänyt" vanhempiani, mutta ehkä osasyy onkin yhteisö. Juu, minullakin on tapana työntää ihmisiä pois.



Toisenkin oivalluksen sain kirjoituksestasi; kapseloinnin ja myrkytyksen. Tätä ajatusta pitää todella, todella pohtia.



Me olemme parantumattomia siinä mielessä, että ne lapsuuden kokemukset eivät koskaan poistu. kaikki mitä meille on tapahtunut, olevat ja pysyvät. Mutta se TUNNE pitäisi saada pois. Se haava, mikä meillä on, pitäisi umpeutua. Eli nyt vielä, kun suolaa kaataa haavoihin, se kirvelee. Sen haavan pitäisi saada umpeen, jotta ei kirvelisi.



Oletko kokeillut anteeksiantoa?

samat asiat muistan kuin ap, paitsi ettei tupakkaa varsinaisesti syntinä kai pidetty, pahana tapana vain. Tosin meidän isälle tupakka varmaan oli pahin mitä hän voi kuvitella ihmisen tekevän...

Ja barbeilla me leikittiin kyllä.



Mutta en kokenut noita asioita ollenkaan ahdistavina, päälimmäisenä muistona on mielessä jonkinlainen vahva turvallisuuden tunne.