Miten auttaa mun nuorta tytärtä, kun sillä on jonkinaasteinen masennus

mutta kannattaa ehdottomasti hakeutua avun piiriin. Noin nuori ja ilmeisesti opiskelukykyinen voi saada myös kelalta kuntoutusrahaa psykoterapiaan.



Itse olen aikoinani joutunut jonottamaan todella pitkään aikaa yths:n psykologille, mutta tilanne voi nyt olla aivan toinen. Minua ei aluksi otettu vakavasti, vaan pidettiin oireilua nuoruudesta johtuvana, joka korjaantuu itsestään. No, ei korjauttunut vaan paheni. Lopulta itse vaatimalla pääsin lääkärille ja terapiaan, joka jatkuu yhä (8 vuotta ensimmäisen avunhakuyritysten jälkeen).



Pari vuotta meni siis kärvistellessä ja apua saamatta, vaikka sitä hainkin. Nyt asiat mallillaan, opinnot loppusuoralla (olen vaihtanut välissä alaa), puoliso ja enimmäkseen tasapainoinen olo. Ottakaa asia siis vakavasti ja vaatikaa apua! Ymmärtääkö tyttö itse, että tarvitsee apua? Jos hän itse ei ole sitä mieltä, tilanne on hankala.

että ajattelet masennuksen johtuvan siitä, ettei tytöllä ole poikaystävää!

kautta aika nopeasti apua. Kävin ensin yleislääkärillä, joka hoiti mun unettomuutta, sitten hänen suosituksestaan mielenterveyspuolella.



Jos kyseessä on Helsingin YTHS, voin suositella lääkäriä nimeltä Terhi Laatikainen, tosin en tiedä, onko hän enää siellä töissä. Hän on ihan yleislääkäri, mutta on myös hyvin perillä näistä mielenterveyspuolen asioista. Jos hän ei ole enää töissä, niin uskon, että ajanvaraajat osaavat suositella jotain toista lääkäriä, joka osaa neuvoa näissä asioissa.



Parempi on hoitaa masennus pois ennen kuin se yltyy pahemmaksi. Terapiaankin saa maksusitoumuksen helpommin, kun Kela katsoo, että hakija on kuntoutettavissa. Tuolta YTHS:n mt-puolelta saa myös lyhytaikaisempaa keskusteluapua ja neuvontakäyntejä.

järkyttävää että ajattelet masennuksen johtuvan siitä, ettei tytöllä ole poikaystävää!

kyllä se voi vaikuttaa todella paljon ihmiseen, kun kaikki muut seurustelevat ja itse kuvittelee jäävänsä ikuiseksi vanhaksipiiaksi.

Mä oon sairastanut keskivaikean masennuksen, ja vaikka en ajattelekaan, että se nyt varsinaisesti JOHTUISI poikaystävän puutteesta, niin voin sanoa, että tervehdyin huomattavasti nopeammalla tahdilla sen jälkeen, kun aloin seurustella. Sitä ennen tuntui, että olin niin yksin, jouduin selvitä kaikesta itsekseni eikä mulla ollut ketään, jonka kanssa jakaa arki (toki olin tuolloin jo vanhempi kuin AP:n tytär). Oli mulla vanhemmat, sukulaiset ja ystävät tukemassa, mutta silti tuntui, että olen YKSIN, tulen aina tyhjään kotiin, katson telkkaria, teen ruokaa, katson telkkaria, mikään ei huvita jne.

että ajattelet masennuksen johtuvan siitä, ettei tytöllä ole poikaystävää!

vaan, että tytärtä surettaa kumppanin puute! Ja tähän surettamiseen saattaa usein liittyä syviä kelpaamattomuuden tunteita, joihin nuori tarvitsee apua. Nuo Ap:n tyttären sairaudet ovat esimerkiksi voineet vaikuttaa kelpaamattomuuden tunteisiin.

Mä itse aloin seurustella elämäni ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Ajatelkaa. Kyllä siinä ehti aika helvetin monta itkuista yötä viettää miettien, että mikä on kun ei kelpaa. Sitä voisi jo surettamaiseksi kutsua.

tyttären masennus JOHTUISI poikaystävän puutteesta, vaan että uskoo, että poikaystävän puuttuminen SAATTAA SURETTAA tytärtä!



Olen itse ollut tuon ikäisenä masentunut ja aloin seurustella "vasta" päälle kaksikymppisenä. Masennukseni syy ei todellakaan ollut poikaystävän puuttuminen, mutta kyllä siinä iässä mietti paljon asioita: miksi olen erilainen kuin muut, kiinnostuuko kukaan poika minusta jne.



Tarjoa AP tukea tyttäresi avun hakemiseen. Sanokaa, että oireet jatkuneet jo pitkään.



Masennukseen liittyy itsetunnon laskua ja vetäytymistä sosiaalisista kontakteista, joten vaikuttaahan se seurusteluasioihin.

jos tukossa, niin miksei vanhemmat voisi maksaa yksityistä jos suinkin on rahaa? Joskus ihan lyhytterapia (esim. ratkaisukeskeinen) auttaa. Se maksaa n. 80/krt ja lyhytterapiassa on käyntejä yleensä jotain 5-8 parin kolmen kuukauden jaksolla.

että ajattelet masennuksen johtuvan siitä, ettei tytöllä ole poikaystävää!

Suurin osa ihmisistä haluaa elää parisuhteessa, ja silloin on luonnollista olla onneton, jos on yksin. Olin itse 19-v. yliopisto-opiskelijana hirveän surullinen juuri siitä syystä, vaikka opiskelemaan pystyikin ihan hyvään tahtiin. Äitini ja isäni eivät painostaneet poikaystävän saamisessa, mutta oli se kovaa aikaa, kun ystävät pariutui ympärillä ja kaiken maailman tuttavat otti oikeudekseen udella hyvin suoraan missä minun pikaystäväni luuraa - ja myös pohtia, mikä mussa mahtaa olla vikana, kun sellaista ei edes ole. Kyllä sellainen masentaa.

AP.n tyttöä tuntematta on vaikea sanoa, mutta ehkä hän kokee olevansa jotenkin tyttöystäväksi kelpaamaton sairautensa takia? Ettei kukaan voi haluta häntä? Raastava tunne, vaikka asia ei varmaankaan ole niin. Aikuistuvilla nuorilla voi olla ilman kroonisia sairauksiakin hirveitä komplekseja ja pelkoa, ettei kelpaa sellaisena kuin on.

Itse olen saanut apua YTHS:n psykologilta. Opiskelin keskikokosiessa yliopistokaupungissa, joten ensimmäien tapaamisaikakin järjestyi aika nopsaan.

jos tukossa, niin miksei vanhemmat voisi maksaa yksityistä jos suinkin on rahaa? Joskus ihan lyhytterapia (esim. ratkaisukeskeinen) auttaa. Se maksaa n. 80/krt ja lyhytterapiassa on käyntejä yleensä jotain 5-8 parin kolmen kuukauden jaksolla.

Itsellänikin on hyviä kokemuskia juuri ratkaisukeskeisetsä terapiasta. Se on voimaannuttavaa (muodikasta sanaa käyttääkseni), kun potilasta ei nähdä potilaana, vaan ohjataan tarttumaan oman elämän ohjaksiin.

Jotenkin ilahduin myös lukiessani kommentteja toislta, jotka ovat alkaneet seurustella vasta reilusti päälle kaksikymppisenä. Itsekin seurustelin ekan kerran 24-vuotiaana, mutta se oli (onneksi!) vain muutaman kuukauden todella repivä suhde, jonka jälkeen parantelin itsekseni arpiani 28-vuotiaksi. Lopullisesti ne vaalenivat vasta, kun 28-vuotaana tapasin mieheni. Vaikka nyt olenkin onnellinen rouvasihminen, ovat seurusteluongelmista kärsivät edelleen lähellä sydäntäni ja sympatiani pääasiallinen kohde. sanoisin, että Siperia opetti.

Ja sen vielä haluan sanoa, että ap tuntuu olevan hyvä äiti! Aivan kuin omani.

saa kyllä yleensä hyvää palvelua ja nopeampaa kuin jullkisella puolella. Nuorten masentuneisuuteen suhtaudutaan aika vakavasti. Psykologille juttelemaan pääsin itse n. kuukauden odotuksella, psykiatrille taas on pitkät jonot ainakin suurissa kaupungeissa, 3-6 kk. Myös ymmärtävän yleislääkärin tai ihan vaikka terveydenhoitajan tilannekartoituksen kautta voi lähteä liikkeelle, osaavat sitten ohjata eteenpäin, th-ainakin kun ei itse muuta juuri voi kuin delegoida.



Äitinä voit olla tyttäresi apuna niissä asioissa, jotka tuntuvat hankalilta, esimerkiksi avun hakemisen aloittaminen puhelimella soittamalla on monille suuren kynnyksen takana. Juttele tyttösi kanssa, kysy tarvitseeko tukea arkeen, ja tärkein: älä syyllistä! Käy kylässä ja vaikka tiskaa samalla joutessasi. Pyydä tekemään kanssasi asioita, masentuneena tuntuu ettei mikään huvita ja aloitekynnys on korkea, mutta tekemisestä tulee hyvä olo. Esim. lenkille, leipomaan tms. mukavaa muttei liian vaativaa. Itse olin ihan poikki sosiaalisista tilanteista, joisa oli paljon vieraita ihmisiä, sellainen ei siis välttämättä piristä.



Jos apua ulkopuolelta lähdette hakemaan, ole valmis taistelemaan tyttäresi rinnalla Kelan kaavakkeiden ja loputtomien puhelinsoittojen maailmassa. Sellainen on masentuneelle usein ylivoimaista. Mulla avun saaminen pitkittyi, kun psykologin etsiminen pitkäkestoiseen terapiaan jätettiin omille hartioilleni. Olisi vain pitänyt soitella psykologiluettelosta tyypeille ja kysellä, mikä ei todellakaan ollut helppoa. Näytä tiikeriemon kyntesi, jos iso-pieni tyttäresi näyttää jäävän maailman jalkoihin. Tuo ikä on vaikea: pitäisi jo olla aikuinen, mutta kun ei jaksa mitään ja haluaisi vain takaisin äidin syliin. Voimia!

Enkä ainakaan minä sellaiselle kyllä halunnutkaan, koska en olisi halunnut lääkkeitä. siksi halusin mieluummin pyskologille. Tiedostin itsekin, etten ollut (ainkaan vielä) vakavasti masentunut, halusin vain puhua (ja kuulla olevani järjissäni...) ja etsiä asiantuntijan kanssa ratkaisumalleja, että pääsisin eteenpäin. Monet psykiatrithan valittavat itsekin nykyään sitä, ettei heillä ole aikaa kuin reseptien kirjoittamiseen...



En siis mitenkään tuomitse psyykenlääkkeitä tai ihmisiä, jotka niitä tarvitsevat, mutta terapiaa ei mielestäni voita mikään. Lääkitys voi olla vain terapian tukena ja täydennyksenä.



T. 9.

saa kyllä yleensä hyvää palvelua ja nopeampaa kuin jullkisella puolella. Nuorten masentuneisuuteen suhtaudutaan aika vakavasti. Psykologille juttelemaan pääsin itse n. kuukauden odotuksella, psykiatrille taas on pitkät jonot ainakin suurissa kaupungeissa, 3-6 kk. Myös ymmärtävän yleislääkärin tai ihan vaikka terveydenhoitajan tilannekartoituksen kautta voi lähteä liikkeelle, osaavat sitten ohjata eteenpäin, th-ainakin kun ei itse muuta juuri voi kuin delegoida.

Äitinä voit olla tyttäresi apuna niissä asioissa, jotka tuntuvat hankalilta, esimerkiksi avun hakemisen aloittaminen puhelimella soittamalla on monille suuren kynnyksen takana. Juttele tyttösi kanssa, kysy tarvitseeko tukea arkeen, ja tärkein: älä syyllistä! Käy kylässä ja vaikka tiskaa samalla joutessasi. Pyydä tekemään kanssasi asioita, masentuneena tuntuu ettei mikään huvita ja aloitekynnys on korkea, mutta tekemisestä tulee hyvä olo. Esim. lenkille, leipomaan tms. mukavaa muttei liian vaativaa. Itse olin ihan poikki sosiaalisista tilanteista, joisa oli paljon vieraita ihmisiä, sellainen ei siis välttämättä piristä.

Jos apua ulkopuolelta lähdette hakemaan, ole valmis taistelemaan tyttäresi rinnalla Kelan kaavakkeiden ja loputtomien puhelinsoittojen maailmassa. Sellainen on masentuneelle usein ylivoimaista. Mulla avun saaminen pitkittyi, kun psykologin etsiminen pitkäkestoiseen terapiaan jätettiin omille hartioilleni. Olisi vain pitänyt soitella psykologiluettelosta tyypeille ja kysellä, mikä ei todellakaan ollut helppoa. Näytä tiikeriemon kyntesi, jos iso-pieni tyttäresi näyttää jäävän maailman jalkoihin. Tuo ikä on vaikea: pitäisi jo olla aikuinen, mutta kun ei jaksa mitään ja haluaisi vain takaisin äidin syliin. Voimia!

Kiitos ihanasta viestistäsi! Tyttäreni odotti tosi paljon opiskelemaan lähtöä ja sitten kun sinne pääsi ja joutukin faktojen eteen, ettei vastannutkaan kovia odotuksia, ei löytynytkään sitä suurta ystävää heti jne jne, niin on ollut sitten maassa. Olen tsemappanut häntä tosi paljon ja hän tulee aina tosi mielellään kotiin, vaikka kova hinku oli juuri aikoinaan pois kotoa omilleen muuttaminen eli ei se ollutkaan niin helppoa se omillaan oleminen ja huomaan, että nauttii siitä kotona, kun saa tulla valmiiseen ruokapöytään, joku huolehtii jne. En voi käydä hänen luonaan jatkuvasti, kun asuu monen sadan kilometrin päässä opiskelupaikkakunnalla. Mutta...tosiaan aina kun olemme jutelleet, niin on vähän aikaa rentoutunein mielin ja sanonkin hänelle, että voi mennä psykologin jutusille ihan vain puhuaksen asioisa, vielä ei ollut siitä innostunut, mutta aion ottaa esille tämän vielä hänen kanssaan jos vähänkään jatkuu. Yhdessä otamme selvää mitä pitää tehdä jotta pääsee psykologille jne.

Kaikilta se ei suju helposti. Itselläni ongelmat nousivat esiin juuri silloin, tavallaan ne (huonot) keinot joilla olin jotenkuten selvinnyt lapsuudenkodissani eivät enää toimineet kun olin omillani. Romahdin täysin.



Kaikilla ne huonot keinot ja huono pohja eivät ole niin huonoja kuin itselläni, ja äkkiseltään kuulostaa ainakin siltä, että sinulla ja tyttärelläsi on paremmat välit kuin itselläni oli omaan äitiini. Mutta esimerkiksi nuo tyttäresi sairaudet voivat aiheuttaa ongelmia itsenäistymisessä, ja siihen kannattaa hakea apua ennen kuin ongelmat ovat jättisuuria.



Ystävien etsintään kannattaa myös tukea. Itselläni kesti todella kauan, ennen kuin löysin opiskelupaikkakunnaltani ystäviä. Kaikki yliyksinkertaistava löpinä siitä, että kunhan vain menee ainejärjestöihin ym niin kyllä sitä seuraa löytyy, kannattaa unohtaa. Tosiasia on, että omanhenkisten löytäminen voi olla vaikeaa. Voi joutua yrittämään monta kertaa. Ja nämä vaikeudet eivät johdu siitä, ettei kelpaa (sairauksien tms vuoksi). Joskus on ihan vain huono tuuri! Kannattaa miettiä mikä itseä oikeasti kiinnostaa, ja yrittää hakeutua samanhenkiseen seuraan.



Tsemppiä sinulle ja tytöllesi, kyllä se siitä helpottaa!

Terv. nro 2

Itselläni nuoruus meni aika kivasti, mutta opiskelujen aloittaminen erossa lapsuudenystävistä ja kaiken tutun jääminen taakse, oli vaativaa ja kärsin ahdituksesta ja kahvikuppineuroosista yms. Mitään apua en hakenut, mutta mulla oli todella paha olla ja jotenkin vielä nelikymmpisenäkin olen altis masentumaan, vaikka edelleenkään en ole hakenut apua. Alitajuisesti pelkäänkin, että joskus tulee jotain pahempaakin...Eli hakekaa apua ja käsitelkää ongelmia, että tytön aikuistuminen ja itsenäistyminen lähtisi hyvin liikkeelle. Paljon haleja teille!

En todellakaan voi suositella kyseistä lääkäriä. S-u-r-k-e-a. Mene mieluumin terveyskeskukseen.

Jos vaikka keskittyisit muuhun kuin masennukseen? Olisit tyttäresi elämässä, tekisitte kivoja asioita yhdessä, puhuisitte kaikenlaisia juttuja ilman että puutut tyttäresi tunteisiin tai valintoihin, ja jos rahat riittävät niin ostaisit lahjaksi hyvinvointia tukevia asioita (kosmetologi/kampaaja on yllättävän rentouttavaa..) ja maksaisit terapian. Todennäköisesti tyttäresi kuitenkin saisi kelan tukemaa psykoterapiaa ja sinä voisit keskittyä suhteen luomiseen tyttäresi kanssa. Jo pelkästään kaksi perussairautta altistaa mt-ongelmille.

Itselläni on auttanut kelpaamattomuuden tunteisiin ulkonäköön ja muuhun hyvinvointiin panostaminen (sali, hyvä ruoka, kauniit vaatteet jne.), vaikka en erityisen ulkonäkökeskeinen ole. Opintoni/työni on ollut luonnontieteellistä, jossa ei ulkonäöllä mitään tee. Siitä vain tulee hyvä olo, kun on tyytyväinen omaan peilikuvaan ja tämä tyytyväisyys taas vetää puoleensa ihmisiä. En ole erityisen sosiaalinen ja sosialisuuteen tarvitsen tätä sisäistä hehkua. Sosiaalisuus taas helpottaa mielen synkkyyttä - kaikki ei ole niin diippiä ja elämä on nyt ja huomenna.