Kristityt uskovaiset! :)

Joskus luen päivän rukouksen/mietelauseen ns värssykirjasta tai kirkon nettisivuilta.



Jumalanpalveluksessa (ev.lut) käyn n 2-3 kertaa vuodessa. Missään kokouksissa en käy, koska eipä niitä juuri ole, ainakaan lähikirkossa. Kauemmaksi ei aio lähteä, koska koen että uskoni on minun henkilökohtainen asia enkä tarvitse siihen mitään uskonkokouksia.

mutta jos jotain konkreettisia ilmentymiä mietin, niin kuuntelen kristillistä radiokanavaa, katselen kristillisiä tv-ohjelmia, rukoillaan iltarukous, en kiroile, en käytä alkoholia, mielipiteeni ovat Raamattuun sidoksissa. Toivottavasti näkyisi myös lähimmäisenrakkautena ja muina hyvinä hedelminä, mutta niitä on vaikea itse arvioida. Käyn seurakunnan kokouksissa tällä hetkellä aivan liian harvoin, ehkä kerran kuussa. Luterilainen olen, mutta yhteiskristillinen sydämeltäni.

Siunausta sinullekin!

.. tällä hetkellä en elä lainkaan kuten kristityn kuuluisi. Ajattelen todella ilkeästi eräästä ihmisestä / muutamista ihmisistä , jonka katson olevan suurena tekijänä minun ja miehen avioliiton ongelmissa ja riitojen aihe. Yksi on suurin "ongelma", ja muutama muu ihminen vähäisempänä tekijänä, jos näin voisi asian ilmaista.



Kuluneet useampi vuosi, siis USEAMPI VUOSI ovat olleet todella raskasta aikaa. Uskoni on koetuksella, ja aika vähäinen tällä hetkellä. Ihmettelen, tämäkö nykyinen elämäntilanteemme on todellakin herran tahto???!!!

Olen hirvittävän väsynyt tiettyihin asioihin ja yksi niistä on miehen ainainen poissaolo. Vanhat asiat ovat selvittämättä; hän , uskovainen mies erittäin vahvassa uskossa oleva mies, jätti minut yksin varsin isojen asioiden keskelle. Totesi vain, että on tämä raskasta hänellekin; silloin oli niin hankala tilanne parisuhteessa, ei jaksanut itsekään; hän yrittää parhaansa; ei hän ymmärtänyt.... jne. Hän vaatii, että minun pitäisi ymmärtää ja tukea häntä.. tein sitä, ja romahdin. Ja aina kun olemme samankaltisessa tilanteessa, että minä tarvitsisin hänen tukeaan,häntä ei ole ollenkaan, hän jättää minut selviytymään yksin.



jokunen vuosi sitten Meille kerrottiin ja mies kulki hurmoksessa: tämä on Jumalan johdatusta, Herran tahto, Herralla on meille Suuri Suunnitelma jne jne. Tiedättehän.

Ja aivan kaikki on tässä elämässä menneet pieleen. Ihan kaikki. Jokainen päivä on taistelua ja seliytymistä ja juuri kun näyttää, että nyt alkaisi tuleekin uusi vastoinkäyminen.



En juurikaan käytä alkoholia, mutta välill tekisi mieli vetää perskännit lähiökapakassa. Hermostun helposti ja nopeasti, karjun ja huudan ja kiroilen, olen suustani todella ruma, pahempi kuin satamajätkä.



Ei minua kukaan uskovaiseksi usko. Niin törkeän kuuloinen olen.



Herran tahto kait? Rikkoa aikuiset, perhe, lapset. Jotta yksi tai kaksi ihmistä ovat onnellisia ja saavata tahtonsa läpi? Mutta ovatko he onnellisia? Ainakin äärimmäisen epäempaattisia ja kylmiä, itsekkäitä.



Minun pitäisi jaksaa tukea ja ymmärtää ettei jokunen aika sitten mies jaksanut tukea eikä ymmärtää minua, ei edes kantaa kauppakasseja kun en olisi itse pystynyt, ja minä häntä tukiakseni pidin suuni kiinni, olin valittamatta ja päätin selviytyä ja jaksaa, pärjätä koska uskoin että miestä tukiessani meillä olisi edessä parempaa ja ne vaikeudet kaikki ovat Jumalan johdatusta ja tarkoitusta sitä parempaa kohti...



Ei, en ala ruotimaan yksityiskohtaisesti, mutta sanon, että jos useampaan vuotreen ei elämässä ole valopilkkua vaan yksi kerrallaan kaikki menee, mihin koskee, ja sitten sanotaan, että on Jumalan johdatusta ja valmistelee meitä parempaan.. kun koko ajan pienet lapsetkin kärsii, parisuhde hajosi jo, ja minä mietin, milloin lopullisesti lähden tästä..

Minäkin olen monesti miettinyt, MIKSI Jumala antaa elämän olla niin vaikeaa ja onnetonta.Ja vaatii sitten vielä noudattamaan tahtoaan. Joskus nuorena ihmettelin erään tuttuni tokaisua: "Kuka nyt oikeasti HALUAISI olla joku uskovainen, se nyt vaan on pakko, että välttäisi helvetin." Nykyään ymmärrän sen todella hyvin, ja tunnen itse juuri niin.



Minulla ongelma on ehkä eniten oman pääni sisässä, vaikka meilläkin esim. rahahuolet ovat todella pahoja. Mutta kasvoin jo lapsesta jonkinlaiseen kaksoisrooliin: minut kasvatettiin ulkoisesti niin erilaiseksi, niin "uskovaiseksi", että en koskaan kelvannut "normaaliksi ihmiseksi". Toisaalta taas sisältä tiesin itse olevani niin toisenlainen kuin uskonnollisten piirien ihanteet vaativat, että en koskaan ole uskaltanut olla oma itseni uskovaisessakaan seurassa.



Nyt huomaan olevani täydellisesti elämään uupunut päälle nelikymppinen nainen, sisäisesti yksinäinen koska ei osaa luottaa kehenkään, jolla on enemmän lapsia kuin mitä oikeasti jaksaa (emme ole lestadiolaisia vaan luterilaisia viidesläisiä), jolla ei ole sellaista ammattia jota haluaisi ja tuntisi osaavansa tehdä (teologin koulutus on aivan sopimaton minulle), jolla on paska avioliitto ja mieletön rakkauden tarve, jota on ihan pakko täyttää edes mielikuvituksessaan. Pakenen unelmissani toisen miehen syliin. Vaikka tiedän senkin olevan Jumalan mielestä väärin. Mutta jos en sitä tee, minulla ei ole mitään minkä takia jaksaisin elää. Hartain toiveeni olisi että joko mieheni tai minä kuolisi, pian.



Olen nähnyt muutaman avioeron partaalla hoippuvan parin pääsevän jaloilleen, kun ovat käyneet NMKY:N avioliittoleireillä. Itse en voi sitä käyttää, koska en pysty purkamaan kaapeista omia luurankojani toisten silmien eteen. Mutta jos teillä mitenkään on varaa ja halua kokeilla, niin kokeilkaa.

Sinullakin on selvästi itsekäs mies, joka vaatii kyllä tukea, muttei osaa sitä antaa. Jos hänen silmänsä sattuisivat aukeamaan ja jos hän olisi valmis yrittämään muutosta, ehkä teillä olisi vielä toivoa. Jos parisuhde on kunnossa, niin muutkin vaikeudet on mahdollista jaksaa. Yksin ei missään nimessä.



Kaiken tämän elämän paskan keskellä tarpoessa koita sinäkin pitää mielessä Pietarin vastaus Jeesuksen kysymykseen: "Tahdotteko tekin mennä pois?" - Herra, minne me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.



Minäkin yritän. Sillä jos taivaspaikan menettää, niin silloin menettää todella kaiken. Lopullisesti. Siksi armossa on pakko roikkua kiinni, vaikka tuntuu että Jumalan "rakkaus" on kamala, pelottava, vaativa, sellainen jota ei oikeastaan haluaisi. Mutta kun on pakko.

sekä perheidenne puolesta. Herra kuulee kaikki huokauksetkin. Jättäkää kaikki Herran Jeesuksen Kristuksen huomaan luottakaa Häneen 100% - hänellä on kaikki valta. Aivan turha huolehtia mistään maallisesta. Ne asiat ovat yksi mitättömyys ikuisuudessa. En sillä että vähättelisin sitä tuskaa tiedän mitä se on. Mutta rukoilkaa lakkaamatta, ja käykää seurakunnan tilaisuuksissa, kokoontukaa yhdessä. Se on tärkeää että on muiden uskovaisten seuraa, yhdessä rukoukset ja lohtu ovat voimakkaampia.

erityisesti tämä kohta "Sillä jos taivaspaikan menettää, niin silloin menettää todella kaiken. Lopullisesti. Siksi armossa on pakko roikkua kiinni..."



Siunausta teille vaikeuksienkin keskella ja riippukaa siinä armossa. Jeesuksen armo kestää ja riittää. Parempaa on luvassa.