pettynyt perheeseensä

ihan samanlaiset ajatukset.



mutta ei se auta kuin koittaa tehdä elämästään sellaista kuin haluaisi, niissä puitteissa kun se on mahdollista. itselle taukoa välillä arkeen, kivoja juttuja mistä pitää.

sanottu :(

että on kamalasti sanottu ja oikein sydämestä riipaisee kun tällaista edes kirjoitan tänne!!! On hirveä tunne olla pettynyt/katkera/surullinen ja vielä tällaisesta asiasta.



ap

tunnustaa se.



Tämä ehkä on laiha lohtu, mutta sama myös varma: aika auttaa! Elämäsi ei ole loputtomiin tuollaista, valoa on tunnelin päässä :)

mistä pettymyksesi kumpuaa? Oliko sinulla joku perheihanne ja tämä olemassa oleva on pettymys suhteessa siihen? Mistä se ihannekuva on peräisin? Oliko se realistinen vai viihteen tuottama (naistelehdet, leffat ...)?

Nyt on nyt ja perheesi on tuo. Ymmärrän tuskastumisesi. Jatkuva meteli ja vääntäminen syö hermoja. Mikä perheessäsi on hyvää? Ei mitään "lapset on rakkaita ja mies hyvä isä"-juttuja, vaan ihan konkreettisesti: löydätkö hyvää?

Onko sinun mahdollista ottaa vähän lomaa perheestä, käydä vaikka leffassa tai yksin kävelemässä lepuuttamassa päätäsi? Yritä järjestää aikaa, että saisit olla ihan yksin ajatustesi kanssa. Luulen, että se elvyttäisi. Jaksamista!

arkea monen pienen lapsen kanssa.



Yritä ottaa välilla aikaa itsellesi ja myös kahden keskistä aikaa miehesi kanssa.



Lapset ovat keskenään monesti villejä, tee välillä jotain vain yhden kanssa. Ainakin minä olen huomannut, että lapsi rauhoittuu kun saa yksin vanhemman huomion ja voimme tehdä kaikkea kivaa.

tilanteeseen, jota ei toivonut. Ettei sama toistu millään elämän osa-alueella (siinä määrin kuuin se on mahdollista)Ettei taakka kasva entisestään...



Olet varmaan väsynyt ja se ainakin toivottavasti helpottaa jossian vaiheessa.



Ehkä kannattaisi yrittää järjestää molemmille vanhemmille vapaa-aikaa rankasta perhe-elämästä. Ettei se mene niin, että kotona on riehuvien lasten lisäksi jatkuvasti kaksi kireää vanhempaa sauhuamassa. Ja sen lisäksi parisuhdeaikaa...



Taisteluhenkeä ja positiivisuutta! Yrittäkää muistaa, että ette ole miehesi kanssa vihollisia vaan samalla puolella.

mistä pettymyksesi kumpuaa? Oliko sinulla joku perheihanne ja tämä olemassa oleva on pettymys suhteessa siihen? Mistä se ihannekuva on peräisin? Oliko se realistinen vai viihteen tuottama (naistelehdet, leffat ...)? Nyt on nyt ja perheesi on tuo. Ymmärrän tuskastumisesi. Jatkuva meteli ja vääntäminen syö hermoja. Mikä perheessäsi on hyvää? Ei mitään "lapset on rakkaita ja mies hyvä isä"-juttuja, vaan ihan konkreettisesti: löydätkö hyvää? Onko sinun mahdollista ottaa vähän lomaa perheestä, käydä vaikka leffassa tai yksin kävelemässä lepuuttamassa päätäsi? Yritä järjestää aikaa, että saisit olla ihan yksin ajatustesi kanssa. Luulen, että se elvyttäisi. Jaksamista!

Minu´lla oli perheihanne, joka ei toteutunut. Minö menin myös joskus ääneen sanomaan, mitä en ainakaan halua ja se kokoonpano minulle juurikin tuli. En kylläkään ole varma mistä ihannekuva on peräisin, ehkä olen aina vain pitänyt osana identiteettiäni tietynlaista perhettä mitä minulla ei todellisuudessa vielä edes ollut. Realistinenkin se kuva varmaan oli...ei mitenkään yliammuttua toiveajattelua. Minulla vaan ei käynyt niin hyvä tuuri.

Perhessäni on hyvää se, että me olemme paljon yhdessä ja teemme asioita yhdessä. Matkustamme, harrastamme, yhdessä ja erikseen miehenikin kanssa. Uskon, että mieheni on minulle juurikin sopiva kumppani enkä toista kaipaa. Harmittaa vaan tämä arki joka syö parisuhteemme pikkuhiljaa pilalle. Aavistin jo etukäteen, että jos tämä kolmaskin lapsemme on samaa sukupuolta, niin luultavasti minä jossain määrin masennun ja parisuhteemme ei kestä sitä. Niin siinä ehkä sitten käy :(

Yksin kun olen niin pyörittelen näitä pettymyksen tunteita vielä entistäkin enemmän. Tuntuu, että en pääse niitä pakoon vaan ne seuraavat minua joka paikkaan. Itken paljon ja miehenikin tietää mikä minua harmitaa. Hän ei varmaankaan ikuisesti jaksa tämmöistä katkeraa akkaa.... itsekään en jaksa itseäni.

huoh.

ap

sinä kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mitä sukupuolta lapsesi ovat? Ja miksi juuri "kärsit" tuosta sukupuolesta?

sinä kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mitä sukupuolta lapsesi ovat? Ja miksi juuri "kärsit" tuosta sukupuolesta?

olen nähnyt itseni aina tyttöjen äitinä. Jostain kumman syystä. Nyt minulla on villejö poikia enenmmän kuin laki sallii.

Jotenkin poikalapsi perheet ovat ehkä olleet mielestäni hieman säälittäviä. Varsinkin ne äidit. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kaiholla tätini aina katseli minua ja halusi letitellä tukkaani ym. kun hänellä oli 3 poikaa. Ehkä tuosta on sitten jäänyt jotain takaraivoon? Tai en tiedä. Koen itseni epäonnistujaksi. Vaikka todellisuudessa minulla on kuitenkin todella suloiset pojat. Ehkä tämä on jotain masennusta sitten...

ap

kitiseminen on aivan jotain älytöntä. Kasva ap aikuiseksi. Jospa sullekin joskus tulee eteen oikeita ongelmia, niin havahtuisit näkemään kuinka typerä olet ollut.

Harkitse töihin menoa, jollei nuorin ihan pieni ole. Saisit elämääsi muutakin kuin perheen kesken oloa, aikuista seuraa ja aikuista tekemistä.



Kun alat marista miehellesi, muista että myös hänellä on rankkaa. Annathan hänenkin purkaa tuntojaan sinulle. Mitä jos joku ilta kun lapset ovat nukkumassa antaisitte toisillenne luvan kertoa mikä on pielessä ja mitä toivoisitte toisiltanne ja perheeltä. Sitten ottaisitte vaikka viinilasit tai jätskit, katsotte hyvän elokuvan. Annatte kaaoksen olla siltä päivältä.



Pikkulapsi aika on rankkaa, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Kannattaisiko sinun käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa tuntemuksistasi tai ehkäpä parisuhdeterapia voisi teitä auttaa. joka tapauksessa tsemppiä perheellesi.

sinä kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mitä sukupuolta lapsesi ovat? Ja miksi juuri "kärsit" tuosta sukupuolesta?

olen nähnyt itseni aina tyttöjen äitinä. Jostain kumman syystä. Nyt minulla on villejö poikia enenmmän kuin laki sallii.

Jotenkin poikalapsi perheet ovat ehkä olleet mielestäni hieman säälittäviä. Varsinkin ne äidit. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kaiholla tätini aina katseli minua ja halusi letitellä tukkaani ym. kun hänellä oli 3 poikaa. Ehkä tuosta on sitten jäänyt jotain takaraivoon? Tai en tiedä. Koen itseni epäonnistujaksi. Vaikka todellisuudessa minulla on kuitenkin todella suloiset pojat. Ehkä tämä on jotain masennusta sitten...

ap

että miksi sitä ehkäisyä ei todellakaan käytetä, jos ei jaksa arkea lasten kanssa? Miksi lapset pitää tehdä noin pienellä ikäerolla kun se on jo normaalilastenkin kanssa joskus aika vaikeaa? Miksi ei voi odottaa, että se esikoinen on vaikkapa 3-vuotias, sitten tehdä siihen toisen. Ja kun on noista parista saanut vähän isomman ja vastuullisemman, sitten miettiä, onko tilaa kolmannelle.

Mietin että oletko kolmen pojan äiti ja ajattelet että tyttöjen kanssa olisi helpompaa?



Lapset ovat lapsia, sukupuolesta riippumatta. Ja kumpikaan sukupuoli ei ole "helpompi" kuin toinen.



Sukupuoleen on turha takertua, vaikka tottakai monella on malli päässä että molemmmat pitäisi olla tms.



T. Kahden uhmakkaan tytön äiti, joka ei enää kaipaa kolmatta lasta, edes sitä poikaa.

Huomioni kiinnitti lauseesi "olisikin ollut liikaa pyydetty, että minä olisin edes kerran saanut mitä toivoin." Ei ole mitään ylempää mystistä tahoa joka puolestasi päättää toteutuvatko toiveesi tai joka rankaisee sinua tekemällä lapsistasi "väärän" sukupuolen edustajia. Sukupuolessa on kyse silkasta sattumasta ja käsität varmaan, etteivät nuo lapsesi ole kiusallaan päättäneet pojiksi syntyä. Olisi tärkeää, että sen sijaan että pohtisit millaista olisi jos joku lapsistasi olisikin tyttö, tekisit nykyisestä tilanteesta niin hyvän kuin mahdollista ja ottaisit elämässäsi paremmin ohjat omiin käsiisi. Et voi poikiasi tytöiksi muuttaa ja jos he joskus saavat pienenkin vihjeen siitä, että olet pettynyt heidän sukupuoleensa ja olisit ottanut heidän asemastaan mieluummin tytön, käsität varmaan, miten se heihin vaikuttaa. Heidän näkökulmastaan olisit siis toivonut, etteivät he olisi syntyneetkään.



Älä syyllisty ajatuksistasi äläkä kuuntele mitään "kaikki ne lisääntyvätkin, kasva aikuiseksi"-haukkuja. Hyvä, että uskallat sanoa raadollisetkin ajatukset ääneen. Ehkä siinä on alku parempaan.



Voit itse vaikuttaa paljon sekä parisuhteeseesi että omaan jaksamiseesi. Jos koet kärsiväsi masennuksesta, siihen voi saada apua. Lasten hoitoon ja kasvatukseen saa myös apua. Olennaista on, että et tuhlaa elämääsi miettimällä, miten asiat voisivat olla vaan opit arvostamaan sitä, mitä olet saanut (hyvä mies ja kolme lasta - varmasti olet saanut siis ainakin osittain sen, mitä olet toivonutkin, ja voit yrittää oppia arvostamaan sitä).

[/quote]

olen nähnyt itseni aina tyttöjen äitinä. Jostain kumman syystä. Nyt minulla on villejö poikia enenmmän kuin laki sallii.



Jotenkin poikalapsi perheet ovat ehkä olleet mielestäni hieman säälittäviä. Varsinkin ne äidit. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kaiholla tätini aina katseli minua ja halusi letitellä tukkaani ym. kun hänellä oli 3 poikaa. Ehkä tuosta on sitten jäänyt jotain takaraivoon? Tai en tiedä. Koen itseni epäonnistujaksi. Vaikka todellisuudessa minulla on kuitenkin todella suloiset pojat. Ehkä tämä on jotain masennusta sitten...



ap

[/quote]

Minäkin olen aina haaveillut laumasta pieniä prinsessoja ja säälinyt poikien äitejä. Kun sain tietää lapseni olevan poika en voinut sille mitään että masennuin, vaikka tiesin olevani ihan kauhea. Nyt 3 vuotta myöhemmin asiaan on tietysti sopeutunut ja poika on minulle rakas, vaikka pottaharjoittelun vaikeus, loputon riehuminen ja vain ja ainoastaan autoihin ja koneisiin kohdistuva mielenkiinto välillä aiheuttavatkin tyttökaihoa. Haaveilen siitä että jonain päivänä minullakin olisi vielä pieni tyttö, ehkä jopa useampia, mutta tuollainen kauhukuva käy kyllä väistämättä mielessä. Paljon voimia sulle, ehkä sinäkin vielä voit haaveilla neljännestä? Tai sitten on vain pakko sopeutua.

Ehkä kasvatuksessa mennyt jokin pieleen?

olen nähnyt itseni aina tyttöjen äitinä. Jostain kumman syystä. Nyt minulla on villejö poikia enenmmän kuin laki sallii. Jotenkin poikalapsi perheet ovat ehkä olleet mielestäni hieman säälittäviä. Varsinkin ne äidit. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kaiholla tätini aina katseli minua ja halusi letitellä tukkaani ym. kun hänellä oli 3 poikaa. Ehkä tuosta on sitten jäänyt jotain takaraivoon? Tai en tiedä. Koen itseni epäonnistujaksi. Vaikka todellisuudessa minulla on kuitenkin todella suloiset pojat. Ehkä tämä on jotain masennusta sitten... ap

Minäkin olen aina haaveillut laumasta pieniä prinsessoja ja säälinyt poikien äitejä. Kun sain tietää lapseni olevan poika en voinut sille mitään että masennuin, vaikka tiesin olevani ihan kauhea. Nyt 3 vuotta myöhemmin asiaan on tietysti sopeutunut ja poika on minulle rakas, vaikka pottaharjoittelun vaikeus, loputon riehuminen ja vain ja ainoastaan autoihin ja koneisiin kohdistuva mielenkiinto välillä aiheuttavatkin tyttökaihoa. Haaveilen siitä että jonain päivänä minullakin olisi vielä pieni tyttö, ehkä jopa useampia, mutta tuollainen kauhukuva käy kyllä väistämättä mielessä. Paljon voimia sulle, ehkä sinäkin vielä voit haaveilla neljännestä? Tai sitten on vain pakko sopeutua.

En voi enää pilata elämääni toivomalla jotain tyttöä joka tekisi minut autuaaksi. Haluan, oi kuinka kovasti haluan vaan oppia nauttimaan näistä pojistani ja tästä perheestäni mikä minulla nyt on.

Kiitos monista monista viisaista sanoista. Tuli tässä taas kyyneleetkin vuodatettua. (vaihteeksi) Tiedän itsekin mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi ajatella, mutta aivot eivät vaan tottele.

ehkä elät vain tyypillistä kolmenkympin kriisiä yhdistettynä pienten lasten äidin väsymykseen. "tässäkö tämä nyt on?"

Lisäksi esikoisesi ei ole aivan tavallinen lapsi, joten hän saattaa viedä voimiasi ja aikaasi kahden edestä.... eli teoriassa sinulla on neljän pikkupojan verran hommia. Se ei ole ihan vähän =)

Jos sinulla olisi neljä pikkutyttöä et olisi yhtään pirteämpi, usko minua! =) Lapset vie joskus ne voimat... sukupuolesta riippumatta.

Mä haluaisin vielä kokea pojan äitiyden tyttölauman lisäksi, mutta ei ole enää voimavaroja vauvan / taaperon hoitoon tai raskauteen. Harvapa meistä saa unelma-perheen, mutta moni jää myös perheettömäksi tahtomattaan.

Ajattelehan sitä että sinulla on kolme poikaa + miekkonen jotka sinua rakastavat, lapsesi varmasti palvovat sinua kuten aina äitiään. Se on yksi hienoimmista "saavutuksista" elämässä. Kun aika kuluu, arkesi helpottaa niin saat lisää voimia nauttia tästä saavutuksesta, vaikka ei se omaa "ansiota" olekaan.

Kaikkea hyvää perheellenne, elämä ottaa ja antaa ja lisäksi aina kysymättä! =) Koita nauttia auringosta aina kun se paistaa, ja paistaahan se kun tarkkaan katsoo ;)

olen nähnyt itseni aina tyttöjen äitinä. Jostain kumman syystä. Nyt minulla on villejö poikia enenmmän kuin laki sallii. Jotenkin poikalapsi perheet ovat ehkä olleet mielestäni hieman säälittäviä. Varsinkin ne äidit. Muistan omasta lapsuudesta kuinka kaiholla tätini aina katseli minua ja halusi letitellä tukkaani ym. kun hänellä oli 3 poikaa. Ehkä tuosta on sitten jäänyt jotain takaraivoon? Tai en tiedä. Koen itseni epäonnistujaksi. Vaikka todellisuudessa minulla on kuitenkin todella suloiset pojat. Ehkä tämä on jotain masennusta sitten... ap

Minäkin olen aina haaveillut laumasta pieniä prinsessoja ja säälinyt poikien äitejä. Kun sain tietää lapseni olevan poika en voinut sille mitään että masennuin, vaikka tiesin olevani ihan kauhea. Nyt 3 vuotta myöhemmin asiaan on tietysti sopeutunut ja poika on minulle rakas, vaikka pottaharjoittelun vaikeus, loputon riehuminen ja vain ja ainoastaan autoihin ja koneisiin kohdistuva mielenkiinto välillä aiheuttavatkin tyttökaihoa. Haaveilen siitä että jonain päivänä minullakin olisi vielä pieni tyttö, ehkä jopa useampia, mutta tuollainen kauhukuva käy kyllä väistämättä mielessä. Paljon voimia sulle, ehkä sinäkin vielä voit haaveilla neljännestä? Tai sitten on vain pakko sopeutua.

En voi enää pilata elämääni toivomalla jotain tyttöä joka tekisi minut autuaaksi. Haluan, oi kuinka kovasti haluan vaan oppia nauttimaan näistä pojistani ja tästä perheestäni mikä minulla nyt on. Kiitos monista monista viisaista sanoista. Tuli tässä taas kyyneleetkin vuodatettua. (vaihteeksi) Tiedän itsekin mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi ajatella, mutta aivot eivät vaan tottele.