Ero edessä. Olen jäämässä 3 lapsen yksinhuoltajaksi.

kun lapset olivat pieniä.



Vanhin oli 3v, seuraava 2v ja odotin kolmatta lasta. Erosin silti, sillä mieheni ei ollutkaan perheenisänä sopiva eikä aviokumppanina.



Joku tuttuni neuvoi aborttiin, mutten todellakaan ollut sitä mieltä - enkä kadu koskaan saamaani lasta. Vaikeaa toki oli yksinhuoltajana, lasten isästäkään ei ollut viikonloppuisäksi, oikeuden päätöksellä jonka halusin. Elatusmaksuja en koskaan saanut, elatustuen kylläkin.



Selvisin kaikesta sisulla ja halulla näyttää että pärjään, laåset olivat kaikkeni ja ensi sijalla.



Taloudellisesti pärjäsin perustamalla oman yksityisen puistotätiyrityksen jossa hoidin kaksi lasta muiden puistolasten ohessa ja otin pienen vauvan jossain vaiheessa mukaani puistoon ulkoilemaan. Puistossa oli vaunuisssa nukkumassa muutama muukin vauva, joilla ei ollut parveketta jne.



Kun lapset olivat jo isompia, lopetin puiston mennäkseni kokopäivätyöhön, lapset hoitoon, vanhimman ollessa 5v, seuraava 4 ja nuorin 1v.



Vanhempani ja sisarukseni auttoivat kivasti lasten hoidossa lapsia sairaana ja minun piti lähteä puistotyöhön, sittemmin kokopäivähommiin.



Isäni lohdutti minua sanomalla -Vielä se päivä paistaa risukasaankin. Ja niin kävi. Elämä on onnellisessa vaiheessa. Hyvää jatkoa Sinulle ap, lapset ovat suuri voimavara joiden takia jaksaa, vaikka toisaalta koettelevat voimavaroja...

vuotta, lapset eron hetkellä 3-13v. Taloudellisesti oli toki tiukkaa koska sain vain minimielarit, lapsilisäkorotuksen ja pienen asumistuen. Mutta oli ihanaa olla vapaa, päättää itse omista asioista ja tehdä asiat kuten itse parhaaksi näki! Vuosi meni ennenkuin (hyvästä erosta huolimatta) omakuva rupesi korjaantumaan ja itsetunto palaamaan. Samaan aikaan erosi myös pari ystävätärtä joiden kanssa tehtiin äiti-lapsi reissuja eteläeurooppaan. Jostain nekin rahat revittiin, tärkeintä oli se että oltiin lasten kanssa ja nautittiin vähän elämästä. Vapaailtoina käytiin "rimpsalla" ja naurettiin ja itkettiin murheet pois. Hienoa aikaa näin jälkikäteen ajateltuna

Ehdota vaikka 50/50-tapaamisia. Jaksat paljon paremmin, kun sinun ei tarvitse kantaa vastuuta yksin.



Mieheni exä ei erossa suostunut antamaan lapsia míehelle kuin perinteiset viikonloput. Erosta on jo kauan ja nainen on aivan lopussa marttyyrinviittansa alla. Älä hanki itsellesi ehdoin tahdoin tuollaista kohtaloa.

Juuri äsken kirjoitimme miehen kanssa eropaperit. Kävin tänään psykologilla, joka kuultuaan mieheni kohtauksista kehotti kiireesti miestä varaamaan aikaa terapiasta tai minua ottamaan avioeron. odotan viimeisilläni neljättä lastamme. Miehen ensireaktio rauhalliseen keskusteluun oli silmitön raivo ja torjunta, mutta lopulta sain viimein puhuttua hänen kanssaan puolitoista tuntia. Moni asia ei ehkä siinä muuttunut, mutta ainakin saimme purettua tunteitamme (mies sai syyttää minua kaikesta mahdollisesta, minä toistaa hänelle rauhallisesti, että hän tulkitsee kaiken olevan negatiivisesti ja aivan kuin se olisi häntä vastaan, vaikka toinen vilpittömästi tekee parhaansa ja koettaa elää positiivista, kannustavaa ja hellittelevää parisuhde-elämää - hänen yllättäen alkavat raivarinsa ovat karseita ja nty tuli stoppi). Olen ollut, kuten sinä, aivan poikki, lopen uupunut nämä päivät, joka askel on tuntunut livoimaiselta, ja silti on pitänyt jaksaa opettajana työssä luokan edessä ja lapsihässäkät iltaisin, vaikka muutenkin olen fyysisesti erittäin heikossa kunnossa, äitiysloma alkaa onneksi pian. Lopulta päätimme jättää avioerohakemuksen venymään psotittamatta vielä viikonlopun yli. Mies ei kuitenkaan näe asialle voitavan tehdä mitään, minä yhä puhun lasten ehjästä elämästä, terapian mahdollisuuksista jne. Vaan jos hän ei tule piiruakaan vastaan, on mahdollisia vapautuksen teitä vain yksi: avioero aj neljän pikkulapsen yksinhuoltajuus.

Eli rakas ap, sympatiani sinulle, samassa veneessä soudetaan.

Omasta erosta nyt kolme vuotta, mutta muistan sen alkuvaiheen, kun oikeasti olin varma, etten mitenkään selviä. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä ja nyt oon tyytyväisempi ja onnellisempi kuin olin avioliiton viimeisen parin vuoden aikana, vaikka silti en koskaan olisi eronnut. Onneksi mies uskalsi lähteä.



Mutta kyllä sä varmasti selviät, en epäile sitä hetkeäkään. Lue asiasta, puhu, kirjoita, etsi vertaistukea. Oletko käynyt jo eroperhe.netissä?

Valoa ei ehkä näy pitkään aikaan ja keskity vaan nyt päivästä toiseen selviämiseen.



Valo alkaa tulla takaisin elämään kun olet pystynyt käsittelemään eron etkä kaipaa enää ex-puolisoasi elämääsi.



Ajattele niin että lapsien takia on jaksettava ja teet heidän hyväkseen kaikkesi.



Toivon että sinulla on ystävä tai useampi ystävä jotka tukee sinua tai sukua jotka ovat lähelläsi. Älä epäröi pyytää apua, yksin ei tarvise jaksaa. Sinulla on oikeus lepohetkiin.



Minulla eroavaiheessa paras tuki tuli siskoltani joka otti silloin tällöin lapsiani luokseen viikonlopuiksi ja kesäisin ainakin viikoksi. Vanhempani olivat hoitoapuna samoin siskoni myös meidän kotona tarvittaessa.



Voimia

mutta eihän se ikävä lapsiin mene 7 vuodessakaan, jos on etävanhempana.

Usko pois!

Se jos mikä on kuluttavaa, kun on mukamas parisuhteessa, mutta kuitenkaan ei saa toiselta mitään apua.

Kun olet yksin, voit itse miettiä rauhassa perheesi elämänrytmin ja tavat. Voitte tehdä lasten kanssa just sitä mikä huvittaa ja just sillon kun huvittaa.

Usko pois, elämäsi tulee helpottumaan :)

Hali ja voimia!