Avioeron läpi käyneet. Haluaisin kuulla kokemuksistanne!

Itse koin suurta huojennusta, mutta mutta... Jotenkin olen silti samaa mieltä kuin miehesi. Jos teidän parisuhteessanne ei ole kuvaamaasi enempää ongelmia, niin minustakin ratkaisusi kuulostaa itsekkäältä, joka ei ota lasta huomioon.



Meillä oli eron hetkellä 4v, kohta 5v poika. Oirehtiminen alkoi noin 2 vuoden päästä erosta vasta ja täytyy sanoa, että en olisi kestänyt niiden aikana täysjärkisenä aikuisena, jollei erolle olisi ollut tosi painavia syitä ja en olisi tiennyt, että ihan kaikki on koitettu. Koskaan en olisi halunnut sitä nähdä lapselleni tehtävän, mitä ero aiheutti ja tietysti aiheuttaa edelleenkin, kun kokee, että hänen maailmansa romahti. Uskon, että asiaa kipuillaan vielä monta kertaa, kunhan lapsen ymmärtäminen maailmasta kasvaa ja eri elämänvaiheissa sitä perusluottamuksen häviämistä kokeillaan.

sinä olet tehnyt eroa jo vuosia. Miehelle tämä tulee shokkina. Avioeron dynamiikassa jättäjän ja jätetyn tunteet tulevat erilaisina ja eri aikoina.



Päätös on ollut vaikea sinulle, ja nyt tunnet lähinnä helpotusta. Miehesi varmasti syyllistää sinua tästä, eikä tule olemaan ainut, ja jättäjän roolin ottaneena syyllisyys on se, minkä tunteen kanssa joudut elämään. Miehellesi vastintunne on todennäköisesti viha.



Avioero on aikuisille lähtökohtaisesti selvitettävissä ja käsiteltävissä, todennäköisesti olette molemmat elämäänne huomattavasti tyytyväisempiä, sanotaan kolmen, neljän vuoden päästä. Silloin eroitkut ja surut on itketty.



Lapsen laita on toinen. Ikävä fakta on, että lapset ovat se suurin kärsijäryhmä erossa. Muutaman vuoden päästä elämä on ehkä vakiintunut uudestaan, mutta silti he tulevat olemaan lopun elämää avioerolapsia ja avioeron seuraukset, se että äiti ja isä eivät asu enää yhdessä, ei muutu. Heidän roolinsa on sopeutua, vaihtaa kotia, kärsiä ikävää, koska eivät voi revetä kahteen paikkaan yhtäaikaa. Ero jatkuu aikuisuuteen saakka ja vielä sen jälkeenkin. Tutkimusten mukaan avioerolasten suurimmat haasteet tulevat siinä vaiheessa, kun he aloittelevat omaa parisuhdetta. Mistä ammentaa mallia, mitä ei ole ollut, miten suhtautua vanhemmuuteen, isovanhempiin. Käsittelemättömät traumat, jotka painettiin puolivillaisina maton alle, tulevatkin esiin outoina tunteina, ahdistuksena ja käyttäytymismalleina.



Jos avioero on välttämätön ratkaisu, niin se mitä vanhempina voimme tehdä, on jättää aikuisten riidat ja keskittyä yhdessä lapsen parhaaseen. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta hyvä tavoite se on. Siltikin jää asioita, joihin emme voi vaikuttaa, lapsen paras kasvualusta on avioliitossa. Läheisyyttä ja seksiä voi hakea uudestaan parisuhteessa. Oletteko aivan varma että tämä tie on loppuunkuljettu?



Jos avioeroon päädytte, mielestäni eroa kannattaa käsitellä myös vertaisryhmässä, esim. seurakunnat järjestävät eroryhmiä, MLL erovanhempien ryhmiä yms. Lasten kanssa kannattaa jutella ikätasoon nähden, kirjastosta saa lasten kanssa luettavia kirjoja jne. Lapselle on tärkeintä että hänelle tähdennetään ettei avioero merkitse kummankaan vanhemmuuden päättymistä, vaan aikuisten välisen yhteiselon päättymistä. Lasten huollosta ja tapaamisoikeuksista kannattaa sopia rauhassa ja joustavasti, lapsen hyvinvointia tarkkaillen.



Voimia koko perheelle!

Hän on teini ja kärsii varmaan vieläkin.



Mieleni on edelleen paha siitä, että tein lapselleni tuollaisen tempun. Mutta valitettavasti en voinut muuta - exä oli sairas. Ero oli minullekin - siis minulle - helpotus, kun pääsin moisesta tyypistä eroon. Mutta olen eron jälkeen sanonut kaikille, että älkää erotko, jollei ole AIVAN PAKKO!



Jos miehesi on ns. kunnollinen ja valmis jatkamaan, mikä mättää? Miksi rakastuit häneen? Mieti näitä asioita. Lähtisitkö parisuhdeterapiaan? Älä eroa kepeästi!

minulle erossa suurin ongelma oli ja on tavallaan vieläkin avioero. Eli eropäätöksen aikana jo tein sen päätöksen, että miestä en takaisin ottaisi enkä häntä kaipaa. Liittoa ei ole ikävä, mutta sana avioero tai eronnut nainen kuulostaa niin ikävältä ja tavallaan hävettävältäkin että sen yli en ole vieläkään tavallaan päässyt. Ero oli merkki totaalisesta epäonnistumisesta.

Läheisyyden ja seksin voi löytää uudestaan.



Lapsen näkökulmasta lisäisin sellaisen aiheen, että varsinkin pienet lapset syyllistävät helposti itseään erosta. Esim. jos en olisi kiukutellut ja ollut tuhma (normaalia kasvavan lapsen käytöstä), äiti ja isä asuisivat edelleen saman katon alla. Tätä virhekäsitystä kannattaa oikoa lapselle kerta toisensa jälkeen.

Tietenkään mieheni ja minun tarina ei ole aivan yksinkertainen. Monta juonnetta tässä on, jotka ovat aiheuttaneet rakkauden loppumisen. En näe mitään tarvetta erityisesti syytellä häntä kuitenkaan. Kyseessä on henkisesti sairas ihminen, mutta ei dramaattisella tavalla (ei siis väkivaltaa tms). Suhde ei ole, eikä ole koskaan ollut kahden aikuisen tasaveroinen suhde.

Minulla ei ole minkäänlaista halua tai motivaatiota jatkaa mieheni kanssa. En voi edes kuvitella "yrittäväni" hänen kanssaan jotain. Ainoa vaihtoehto voisi olla jatkaa sitä kämppistyylistä yhteiseloa, jota viime vuodet ovat olleet. Mutta suuri kysymys on, tulisiko tätä asetelmaa jatkaa "vain" lapsen takia? Lapsi ei tietenkään ole "vain"! Hänen hyvinvointiaan silmällä pitäen tässä vuodet olen jo jaksellutkin tätä kuviota...