G: Mistä kaikesta olet joutunut elämässäsi luopumaan?

omasta elämästäni.

vaikka en osaa ajatella asiaa varsinaisesti luopumisena.

Ydinperheen illuusioista. Siitä illuusioista, että itse pystyy vaikuttamaan oman perheen asioihin. Adoptiolapsesta (ikä tulee vastaan, kun kiristivät noita Kiinan adoptioehtoja tämmöisen syntisen osalta).

Toisesta lapsestani, hän kuoli.

jos haaveetkin lasketaan mukaan niin sanotaan että uudesta hienosta omakotitalosta missä on KODINHOITOHUONE. siitä olen aina haaveillut mutta enpä tule koskaan saamaan ellei lottovoitto yllätä tätä perhettä. :)

Ja samalla lapsen kuoleman jälkeen joutui luopumaan myös siitä illuusiosta, että asiat kääntyvät parhain päin. Tai että pienten lasten kuolemat eivät kuulu meille.



Sen lisäksi on todella kovaa, että kaikki läheiset eivät uskalla enää olla ystäviämme. Surevan kohtaaminen taitaa pelottaa niin.

miehestä ilman alkoholiongelmaa, nopeasti maksetusta asuntolainasta, omasta ajasta, työpaikasta.

koen luopumisena sen, etten saa enempää kuin kaksi lasta, mutta olen nyt sen jo jollain lailla hyväksynyt. Oma valintanihan se on, kun halusin juuri tuon miehen itselleni, jolle kaksi lasta kanssani riittää :-)

Elämäni motto on aina ollut: I can have it all.

jätin Suomeen kaiken, lukuunottamatta pariin matkalaukkuun mahtuneita kirjoja ja vaatteita.



Eli luovuin perheestäni, suvustani, ystävistäni, opinnoista, työpaikasta, kielestä, tavaroista, vaatteista yms.



Menimme lähes samantien naimisiin tapaamisen jälkeen ja viikko häiden jälkeen läksin miehen matkassa toiselle puolelle maapalloa. Kun arki alkoi ja mies palasi töiden ja opintojen pariin ja tuli kotiin vasta kymmenen jälkeen iltaisin, ja minä olin viettänyt päivän yksin kotona (en uskaltanut liikkua kadulla turvallisuusriskien vuoksi) ja tv:stä en ollut ymmärtänyt sanaakaan, kun kaikki oli dubattu jne. niin kyllä välillä tuli itkettyä.



Elämänmuutos oli niin totaalinen, että aluksi menetin osan muististani, en siis muistanut mitä olin Suomessa tehnyt ja opiskellut.



Nyt olen jo sopeutunut tänne ja kielikin on suurinpiirtein hallussa. Elämä on rikasta ja täyttä, Suomesta en kaipaa muuta kuin perhettä, mutta heitäkin kohtaan ikävä on aisoissa. Missään vaiheessa en ole katunut; löysin elämäni miehen ja hinta oli tämä.

kun en oikeasti keksi. Taidan elää aika turvallista elämää.

Turvallisesta, lohdullisesta ja tukevasta elämänkumppanista, joka kunnioittaa minua, ottaa vastuun omista teoistaan eikä koskaan satuttaisi minua fyysisesti tai henkisesti. Kuvitelmasta että osaisin rakastaa rikkinäisestä ihmisestä ehjän ja vielä luopumatta omasta mielenterveydestäni. Kuvitelmasta että minusta tulisi hyvä äiti.



No, itsepä petasin huonosti. (Menin naimisiin naiivina itsevarmuutta puhkuvana mukulana, jolla oli täysin epärealistiset käsitykset siitä, mihin todella pystyy ja mitkä asiat edes ovat omissa käsissä.)

Olen saanut sen, mistä täällä monet ovat luopuneet, eli ison lapsilauman.



Toistaiseksi en koe luopuneeni muusta kuin ulkomaan matkoista ja kotimaassakin semmoisesta vapaammasta reissuun lähtemisestä.



Olen ollut onnekas!

avioliitosta. Olen alle 30, mutta olen aika varma, etten mene naimisiin tai osaa elää avioliiton kaltaisessa vakaassa suhteessa. Nuorempana pidin itsestään selvänä, että avioidun. Näin on kuitenkin minulle parempi.

Olen ottanut elämän sellaisena kuin se tulee.

kun hän kuoli yllättäen. Sitä kautta isosta lapsikatrastaa. Onneksi sentään kolme meille ehdittiin suoda ennen miehen kuolemaa.



6:lle. Olen kokenut saman, että surevan kohtaaminen on joillekin äärimmäisen vaikeaa. Ehkä he eivät tiedä mitä sanoa, tiedä miten olla surevan lähellä, mitä puhella. Lähimmille ystäville mä tein alusta asti selväksi, että olen edelleen se sama ihminen, saman huumorintajun kanssa varustettu, enkä mä rikkoudu, vaikka puhuu normiasioistakin, ei koko aika tarvitse päivitellä minun ja lasten kohtaloa yms. Mutta joillekin on vissiin vaan niin ylivoimaista kohdata se sureva. Surussakin kun on niin monia vaiheita. Vaikka ois jo aikaa kulunut pidemmalti, on voinut tulla uudestaan kova ikävän aalto, joka pitää taas pidempään otteessaan. Tuntee kohdanneensa epäoikeudenmukaisuutta ajoittain, on vihainenkin välillä jne...



Kyllä ne parhaat ystävät punnitaan semmoisen tapahtuman äärellä. Ketkä jää, ketkä pakenee...

hän kuoli 6kk iässä. Samalla myös minä olen luopunut illuusiosta että raskaus menee kirjojen mukaan ja että me saadaan täysin terve lapsi. Me saatiin kaikesta huolimatta maailman ihanin ja rakastavin enkelilapsi