Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte aviomiehen kanssa joka ei jaksa/osaa keskustella mistään(yksinäinen liitossa)?
17.12.2009 |
Tilanne on se, että olemme olleet yhdessä 18-vuotiaasta lähtien, nyt olemme vähän päälle kolmekymppisiä, ja meillä on 3 lasta. Viime vuodet elämässä ovat olleet hulinaa lastensaannin ja talonrakennuksen vuoksi.
Minä olen alkanut 30+ paikkeilla kaivata parisuhteelta vähän enemmän kuin jutustelut mitä ostetaan kaupasta, kumpi vaihtaa vaipat yms.
Mies on ihan hyvä mies, luotettava, kiltti, mutta en koe kumppanuutta. Mä olen siis oikeastaan ihan yksin tässä liitossa. Hän ei vaan pysty yhtään syvällisempään keskusteluun eikä tue mua koskaan missään asiassa. Ei koskaan kysy mitä mulle kuuluu ja jos mä istutan hänet "pöydän ääreen" ja haluan puhua jostain, hän vääntelehtii kärsivänä ja nousee minuutin jälkeen pois ja lösähtää sohvalle telkun ääreen ja mutisee jotain että älä nyt tollasia mieti, en jaksa nyt noita miettiä. Kiva vanheta miehen kanssa, joka ei tunnu välittävän.... Rakastaa kyllä, sen tiedän mutta miten sitä jaksaa yksinäisenä vuodesta toiseen..? Hän vain on sitten kait empatia- ja keskustelukyvytön.
Kokemuksia muilla?
Kommentit (79)
en oikeen jaksakkaan... esim tää rakennusprojektikin on mun harteilla kokonaan..
onko toi suomalaisen miehen luonne vaan ei puhu eikä pussaa...2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan n. kolmekymppisiä, ei ole vielä lapsia, ollaan oltu yhdessä pari vuotta.
Mies ei vaan kykene keskustelemaan. Myöntelee kyllä, että minulla on oikeita huomioita, mutta ei kykene puhumaan suhteestamme ja sen epäkohdista tai tunteistaan. Vastailee kyllä, jos teen täsmäkysymyksiä, mutta minä joudun aina pitämään monologia. Vihaan sitä!
Hän ei koskaan kehu minua tai kerro arvostavansa joitain asioita minussa.
Toisaalta hän on kiltti ja ihan rakastavakin, mutta viime aikoina minun on ollut vaikea ottaa vastaan hänen halauksiaan ym. koska olen vain niin saatanan väsynyt siihen, että en saa häneltä minkäänlaista palautetta, sekä siihen, ettemme voi keskustella suhteemme kipukohdista ilman, että hän menee mykäksi tai alkaa itkemään. Muutenkaan emme juuri keskustele, ja tämä on minulle todella tuskallista, koska keskustelen mielelläni, minulla on paljon mielipiteitä ja tietoa. Tosin musta tuntuu, etten osaa enää keskustella, kaikki puhuminen on ruvennut tuntumaan musta ihan turhalta.
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista useampaan otteeseen elämässäni, ja viime aikoina on kyllä mennyt tosi huonosti. Yleensä itken ainakin kerran päivässä ja haudon itsemurhaa. Tuntuu, että kaikki asiat kaatuu päälle, mun on mahdotonta saada kaikkia roikkuvia asioita hoidetuksi.
Ei mun masennus tietenkään pelkästään miehestä johdu, mutta jos suhde olis kunnossa, olis varmaan helpompaa. Nyt tunnun, että joudun pettymään joka ikinen päivä mieheen joka ei puhu, ei kuuntele eikä kehu.
En tiedä miten jaksan.
Aattelen kans että oisko toi se suomalainen perusluonne, miehillä aika yleinen.. Ei keskustele henkeviä kuin ehkä vähän ottaneena, eikä sano rakastavansa. Mut hyvä puoli meillä, että mies kunnioittaa ja välittää minusta, huomioi ja kuuntelee (yleensä:)). Ja TIEDÄN että hän rakastaa. Sillä jaksan, vaikka joskus kaipaisi vastavuoroista keskustelua enemmän. No, huonommin vois asiat olla paljonkin, en tota vaihtais kuitenkaan pois...
tuo, ettei palautetta/kehuja tule. Mulla on huono itsetunto, ja olen sanonu miehellekin, kuinka tärkeetä hänen olisi yrittää antaa positiivista palautetta mulla. Sillä on uskomattoman kohottava vaikutu, mut ku ei... :( Itse kehun miestä/lapsia jatkuvasti.
t.5
Oon viime aikoina muuttunut aika paljon, todettuani että olen läheisriippuvainen ja alettuani sen myöntämisen myötä parantua.
Ennen oli kauheen tärkeetä kertoa kaikki miehelle, joka vaan kuunteli sujuvasti, nyt olen jotenki saanut enemmän oman elämän ja mies on mun kipuiluja nähtyään alkanut työstää omia juttujaan. Se on lähentänyt ja nyt ymmärrän miestäni paremmin, vaikkei tuo nyt vielä varsinaisesti keskustele. Tajuaa kuitenkin jo omankin rikkinäisyytensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
Ollaan kolmekymppisiä, yhdessä oltu n.10v ja meillä on kaksi lasta. Mieheni on kiltti, luotettava, hyvä isä ja kumppani, mutta kykenemätön yhtään syvällisempään keskusteluun. Ei myöskään juuri näytä tunteitaan. Koskaan ei mikään vaivaa, vaikka selvästi näen että jokin olisi pielessä. Ahdistuu keskusteluyrityksistäni ja pakenee tilanteesta tv:n tai tietokoneen ääreen, josta osallistuu minun yksinpuheluna käytävään keskusteluumme yksisanaisin vastauksin. Minua ärsyttää tuo miehen keskutelukyvyttömyys ja reagoimattomuus niin, että provosoidun itse kahta pahempaan kielenkäyttöön yrittäessäni saada miestä reagoimaan "edes jotenkin". Tosin tuntuu että viime aikoina on tullut enemmänkin jo sellainen luovuttaja olo, ei viitsi edes vaivautua kun tietää ettei näille keskusteluyrityksille saa minkäänlaista vastakaikua. Niinpä voikin olla ettei meillä päiväkausiin, jopa viikkoihin puhuta kuin ne pakolliset, kauppa-asiat, lasten päiväkoti viemiset, tv ohjelmat jne. Toki lasten läsnäollessa meillä on normaalia perheen kanssakäymistä ja keskustelua, mutta ollessamme kahden on hyvin hiljaista. Joskus esim. automatkoilla jos ollaan kahden liikenteessä tai lapset nukkuu, ahdistun siitä kun meillä ei tunnu olevan toisillemme mitään sanottavaa...
Mutta näillä mennään. Miehessä on kuitenkin niin paljon hyviä puolia että en usko kokonaisuudeltaan parempaa miestä itselleni löytävän. Ja saanhan minäkin kuulla ne rakkaudentunnustukset ja muut tunteenpurkaukset muutamia kertoja vuodessa kun mies on humalassa. Parempi sekin kun ei mitään... ;-)
Mutta tiedän siis minäkin tasan tarkaan mistä te muut kirjoitatte ja tiedän kuinka paljon tuo toisen puhumattomuus osaa vituttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ainakin vuosien saatossa kasvanut henkisesti, (ja toinen taas ei).
Eli ihmiset muuttuvat, ja olisi ihan parasta jos kumppanit kasvaisivat yhdessä samaa tahtia suunnilleen....
tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
Varsinkin, kun mun edellinen kundikaveri oli tosi puhelias ja keskusteltiin kaikkea henkevää. Luulen, että en vain jotenkin tajunnut tätä ominaisuutta miehessäni suhteen alussa. Kun toinen kuuntelee sujuvasti, ei jotenkin hoksaa, että keskustelun käynkin minä yksin. Saa nauraa, kylähän tuo kuulostaa ihan älyttömältä.
Ne on muut piirteet vaa-assa, jotka ovat valinnassa vaikuttaneet enemmän kuin tuo keskustelu ja ruumiillista vetovoimaa ei yhtään tule väheksyä ainakaan meidän suhteemme alussa.
Olemme mieheni kanssa valinneet toisemme, koska olemme molemmat kilttejä - vasta myöhemmin selvisi, että olemme liian kilttejä. Olen joskus kuullut, että trauma etsii traumaa ja kyllä me ollaan sikäli vakka kantemme valinneet.
mikä numero mulla nyt olikaan: se läheisriippuvaisuudesta toipuva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pateettisuuden huipentuma lienee, että mieheni on ensimmäinen, joka minut on huolinut. Sen olen tosin tajunnut vasta jälkikäteen. Mutta ei mua tosiaan kukaan muu ole naimisiin kanssaan pyytänyt...
Mä olen ainakin vuosien saatossa kasvanut henkisesti, (ja toinen taas ei). Eli ihmiset muuttuvat, ja olisi ihan parasta jos kumppanit kasvaisivat yhdessä samaa tahtia suunnilleen....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo oli niinkuin meidän elämästä. Samoin ysin kirjoitus. En siis ole ainut joka kokee olevansa yksin.
Mekin reilu 3-kymppisiä. Iso perhe on. Ei meillä mitään asiaa ole, just ne tyypilliset että arki sujuu. Automatkat ollaan hiljaa, ulkona emme käy yhdessä syömässä kun ei ole asiaa, pyydetään aina ystäviä mukaan. Samoin jos lomaillaan kahdestaan, eipä siinä turhia tarinoida.
Mutta minkäs teet, toinen on tuppisuu niin on.
Ja alkujaan...kyllä se mies puhui silloin nuoruudessa. Jostain syystä se on hiipunut. En jaksa enää kauheasti välittää, kun kuitenkin on todella hyvä mies ja isä, rakastan häntä!
Eihän meistä kukaan täydellinen ole, hyväksytään toisemme sellaisena kuin olemme.
ne miehet kuitenkin jollekin puhuu asioistaan ja mietteistään? Varsinkin jos ovat suhteen alussa puhuneet, vaikea uskoa, että aivotoiminta olisi siltä osin vain lakannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työnteko uuvuttaa ihmisen. Ei työpäivän jälkeen jaksa tehdä tai jutella mitään. Etenkin jos pitää taloa rakentaa tai puuhata jotain niin ei helvetti jos pitää vielä supliikkimieheksi ryhtyä. Kyllä se on niin että työpäivät vie voimat ja ainut asia josta voi keskustella on ne päivänaikana tehdyt asiat eli työasiat. Onko työasioista mukava keskustella työpäivän jälkeen?= onko jumalauta.
ahdistaa ja stressaa.
työnteko uuvuttaa ihmisen. Ei työpäivän jälkeen jaksa tehdä tai jutella mitään.
voi pitää kaikkien kohdalla paikkaansa, olen ollut jo vuoden sairaslomalla eli voin nukkua vaikka iltapäivään ja tehdä mitä mielin mutta en minäkään jaksa jutella kellekään.
tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
Me oltiin ainakin niin nuoria, ekat vakituiset toisillemme... Itse olin kokematon, ja imarreltu kun edes joku tykkäsi. Ei ollut kauheesti vaatimuksia. Ei silloin ajatellu asioista kuin nyt, eikä oikeestaan analysoinu suhdetta ollenkaan. Enkä kilttinä tyttönä osannu ajatellakaan että olisin lopettanut seurustelun "kesken kaiken". Hupaisaa?! Mutta en tosiaankaan sano, että elämäni olisi huonoa, tai mies olisi huono, päinvastoin olen säästynyt monelta kolhulta maailmassa ollessani hänen kanssaan, näin uskon... :/
t.5
roolit on toisin päin, keskustelunhaluinen meillä on mies ja minä käyttäydyn juuri noin kuin ap:n mies. Tuo "pöydän ääreen" istuttamisjuttukin on niin tuttua, teen itse juuri noin kuin kuvasit miehesi tekevän. Huokailen kärsivänä ja tuskastun.
Valitettavasti en osaa sanoa miksi se keskusteleminen, erityisesti jostain "kipukohdista" ja tunteista on niin hankalaa. Mulla ei vain tunnu olevan mitään sanottavaa. En voi myöskään ymmärtää miksi pitäisi keskustella sellaista. Turhauttavaa. Aina kun on joku tunnekeskustelu näyttäisi alkavan, pää tyhjenee välittömästi. On ihan kuin eri kieltä puhuttaisiin. Tosi vaikea selittää tämäkin. Kun kuitenkaan ei ole kyse siitä etten välittäisi. En osaa tukeakaan. Miten se edes käytännössä tapahtuu? Kun yritän kysyä miten haluat että tuen, vastausta on että mun pitäisi tietää itse...
Olen aina lukenut paljon ja minulla on hyvä yleissivistys, korkea koulutus ja harrastan myös paljon liikuntaa. Naispuolisia ystäviä ei juuri ole enkä juuri kaipaakaan. Ehkä juuri siksi että naisille on tyypillisempää vatvoa näitä tunnejuttuja, olen siinä ihan kuutamolla. Mitään ihmeempiä traumoja tai ikäviä kokemuksiakaan ei ole taustalla.
Tuo oli niinkuin meidän elämästä. Samoin ysin kirjoitus. En siis ole ainut joka kokee olevansa yksin.
Mekin reilu 3-kymppisiä. Iso perhe on. Ei meillä mitään asiaa ole, just ne tyypilliset että arki sujuu. Automatkat ollaan hiljaa, ulkona emme käy yhdessä syömässä kun ei ole asiaa, pyydetään aina ystäviä mukaan. Samoin jos lomaillaan kahdestaan, eipä siinä turhia tarinoida.
Mutta minkäs teet, toinen on tuppisuu niin on.Ja alkujaan...kyllä se mies puhui silloin nuoruudessa. Jostain syystä se on hiipunut. En jaksa enää kauheasti välittää, kun kuitenkin on todella hyvä mies ja isä, rakastan häntä!
Eihän meistä kukaan täydellinen ole, hyväksytään toisemme sellaisena kuin olemme.
tämähän on vanhan kertausta!
Joku kysyi että miksi mentiin sitten yhteen. Syy oli ainakin minun puoleltani se että rakastuin todella seksuaalisesti ja tulisesti tähän mieheen. Silloin vielä poikaseen ja miehenraakileeseen. Meillä minä olen aina ollut seksuaalisesti aktiivisempi ja sekin on tuonut lisäongelmia suhteeseen.
Ollaan käyty vaikka kuinka eri neuvojilla ja minun aloitteestani aina.
Tänä syksynä asiat "kriisiytyivät" niin että minä olin jo lopullisesti lyömässä hanskoja tiskiin.
En nyt jaksa kaikkea kertoa ettei joku ala taas täällä irvailla mutta minä todella laitoin miehen selkä seinää vasten,tai ei oikein niinkään vaan jätin hänet tavallaan yksin,päättäkööt nyt että mitä tuleman pitää,minä olen jo kaikkeni tehnyt. Kliseisesti sanottuna muutos lähtee ihmisestä itsestään.
Eroa en ole haudannut, nyt se on konkreettisempi kuin koskaan mutta hyvällä tavalla, eihän minun ole pakko olla liitossa jossa ei ole hyvä olla. Eli tämä yksinäisyys, tai tunne siitä. Enkä minä ole velvollinen olemaan aina se suhteen moottori.
Mutta kuitenkin. Tämä ihminen on ihmeellinen. Voin olla hänen seurassaan oma itseni,aivan heikkona ja reppanana. Kukaan ei ole huolehtinut minusta niinkuin hän on aina huolehtinut.Siitä pikkutytöstä jonka vanhemmat jättivät lapsena oman onnensa nojaan. Niin henkisesti kuin puhtauden ja vaikkapa ruuan suhteen. Tiedän että vaikka meille tulisi ero niin hän ei minua jättäisi pulaan. Toisaalta saan olla myös osaava,taitava ja älykäs. Hänellä ei ole mitään tarvetta kilpailla kanssani tai alentaa minua. Päinvastoin jos jotain saavutankin ,hän on ylpeä siitä.
Koskaan me ei nuorena puhuttu mistään kummoisesta vaikka minulla olikin kova tarve siihen mutta se puhe on hänen puoleltaan tullut pikku hiljaa kuvioihin mukaan. JA minäkin tiedän että pystyn antamaan hänelle jotain sellaista luotettavuutta ja turvaa josta hän on jäänyt paitsi. En minäkään häntä ihmisenä hylkäisi vaikka kuinka alkaisin uuden miehen kanssa olla.
Ja meidän arvomaailma ja näkökanta on kuitenkin hyvin samankaltainen,sen huomaa oikeastaan vasta silloin kun juttelee jonkun muun kanssa.
Pidä kiinni oikeudestasi onnelliseen elämään ja parisuhteeseen ,silloin se on mahdollista saavuttaa. Mieti mitkä ovat omat rajasi ja vaatimuksesi. Älä tyydy puolinaiseen tai lakaise ongelmia maton alle. Muista että kumppanillasi on myös nämä samat oikeudet.
Minä viihdyn kyllä mieheni kanssa kaksin. Ja varmaan sinäkin omasi kanssa kun alkujännitys karisee ja äidin ja isän "roolien" taakse uskallat kurkistaa.
Että kuka kumma se tässä vierelläsi kulkee, vaikkakin kovin hiljaisena. Saatat löytää todellisen helmen!
Eikä aina vaan elämä mene niinkuin haaveili ja uskoi,sekin riski jossain vaiheessa on otettava.
Ja täällä meillä,vaikka mitä tapahtuisi,olen kuitenkin onnellinen siitä paljosta hyvästä mitä meillä on ollut ja näistä kultaisista,rakkaista lapsista.
Mua kiinnostaa, että miten te tähän ketjuun kirjoittaneet tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
Me ollaan opiskeltu samaa alaa ja meillä on tosi samantyylinen huumorintaju ja monta yhteistä kiinnostuksenkohdetta, mm. yhteinen harrastus (tai elämäntapa). Ja suhteen alussa ei tietenkään ollut mitään ongelmia, joita olisi pitänyt käydä läpi. Sitten kun niitä rupesi olemaan, huomasin, että olenkin ainoa, joka niistä on valmis puhumaan. Myös tuo palautteen ja kehumisen antaminen, tai siis sen puute, on tullut ilmeiseksi vasta vähän pitemmän seurustelun jälkeen.
#4
paitsi että kaksi lasta vasta ja vähän nuorempi...rakennusprojekti menossa...
ihan kuulosti samalta "kohtalolta". oon miettiny kyllä et tätäkö sit loppuelämä...