Lue keskustelun säännöt.
Lapsen rakastamisesta - tästä ei kai saisi puhua
12.07.2006 |
Kun meidän esikoinen syntyi, en tuntenut oikeastaan mitään lasta kohtaan. Ei itkettänyt, ei naurattanut, en tuntenut mitään suuria tunteita. Kauhistuin itsekin omaa kylmyyttäni, olin kuvitellut että rakkaus lapseen tulisi heti. Lapsi oli kyllä paljon toivottu ja rakkaudella odotettu, mutta tunteet eivät siirtyneetkään suoraan masuvauvasta syntyneeseen lapseen.
Lapsen ollessa pian 2-vuotias, minusta tuntuu että rakastan sitä nyt paljon enemmän kuin vastasyntyneenä. Tietysti rakastin silloinkin, mutta lapsen persoonallisuuden kehittyessä minusta on paljon helpompaa rakastaa kuin sitä käsittämätöntä nyyttiä, joka vain söi, nukkui ja kakkasi tai itki.
En ole uskaltanut kenellekään kertoa näistä mietinnöistäni aiemmin, miehen kanssa ollaan tosin puhuttu tuosta lapsen syntymästä. Miehellä oli ollut vähän samankaltaiset mietteet silloin kun minullakin, että eikö nyt pitäisi tuntua joltain muttei tunnu.
Kommentit (10)
Ja esikoinen 4 vee on rakkaampi kuin mikään, mutta uskon että kuopus (4 kk) muuttuu ajan kanssa ihan yhtä rakkaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin vasta nyt olen toden teolla alkanut rakastamaan lastani. Enkä pidä itseäni yhtään huonompana (tai parempana) äitinä kuin ne, jotka ovat rakastaneet vauvaa ihan alusta saakka.
Täällä saadaan sydäri jo jos on hiukan pettynyt sukupuoleen (kun vauva on kohdussa) tai epäilee että halusiko lasta kuitenkaan (kun vauva on kohdussa). Ne ovat ihan normaaleja raskausajan tuntemuksia kun tunteet heittelehtivät laidasta laitaan. Niitä heittelehtimisiä sattuu vielä vauvan synnyttyä - ja sekin on ihan normaalia!
Itse uskalsin puhua asiasta neuvolassa (upea ja ihana th!) ja näillä em. sanoilla th minua lohdutti.
Normaaliahan se tosiaan on että lapsi on tavallaan vieras, ja rakkaus syttyy myöhemmin.
eikö olekin pääasia etää rakastatte lastanne nyt? =)
totta kai olen lukenut, että tuollaista tapahtuu. Mutta ei siitä kukaan koskaan puhu, aina vain hehkutetaan kuinka rakastetaan päättömästi ja ollaan onnen kukkuloilla. Kai minä sitten odotin, että olisin jotakin tuntenut synnytyksen yhteydessä, mutta se oli kuin olisin jotain vierasta ihmistä katsonut...
Ja kun vauva-aikaa niin ihannoidaan, niin tuntuu itsestä kauhealta sekin, että nyt tiedän rakastavani lastani enemmän kuin silloin vauvana.
samanlainen tapaus. Minulla oli tosi rankka synnytys ja mulla kesti monta päivää ennen kun ymmärsin että olen saanut vauvan. Kyllä minä aina olen rakastanut tyttäreni ja halunnut suojella häntä kaikesta. Mutta nyt kun hän on 1 v niin tuntuu vihdoinkin siltä että sydän melkein räjähtää rakkauden määrästä tyttöäni kohtaan. On ihanaa huomata kuinka hän ymmärtää mitä puhuu ja osaa itsekin näyttää tunteitaanminua kohtaan.
Minäkin pidin itseäni outona kun ei tullut heti laitoksella ne tunteet mistä " kaikki" puhuvat. Nyt tiedän että se kuuluu asiaan ja äidiksi kasvaa ajan myötä. On hienoa että joku muukin uskaltaa asiasta puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseen tutustuminen vaati aikaa. Lapsi tuntui jotenkin vieraalle. Katselin häntä paljon ja silleen tutustuin. Kaikki oli silloin niin uutta.
Tokan lapsen kanssa rakkaus syntyi heti.
kuin vastasyntynyttä se vahvin rakkaus vasta usein herää. Itsellä lapsi oli kyllä tärkeä alusta saakka ja tuli itkut ja naurut heti laitoksella, mutta kyllä sen tunteiden voimistumisen lapsen kasvun myötä huomasi aika selkeästi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sairaalassakaan en tuntenut mitään suuria onnentunetita, lähinnä vain suurta helpotusta, että kaikki olio ohi. Sieltähän putkahti tavallaan vieras persoona, johon vasta ajan saatossa kehittyy rakkaussuhde.
Ja nyt tarkoitukseni ei sitten ollut aloittaa keskuistelua tytöt vs. pojat. Itsellä molempia.
Missä tynnyrissä olet ollut jos et ennen ole kuullut moisesta?