G:elämän tarinasi lyhyesti?

Synnyin kolmantena lapsena viisi lapsiseen perheeseen. Isä oli alkoholisti ja kuoli kun olin 6vuotias. Äiti meni uudestaan naimisiin ja minä muutin pois kotoa 16-vuotiaana pakoon isäpuolen natsikuria. Elin sinkkuna (lyhyitä suhteita oli) kunnes tapasin mieheni 27-vuotiaana. Erosimme kun olin 35-vuotias ja lapsemme oli tällöin 4-vuotias. Nyt olen 45-vuotias enkä kaipaa miestä, taidan olla ikuinen yksineläjä, tosin tyttö asuu vielä kotona tietenkin.

Ainoa lapsi minäkin ja erittäin rakastettu. Olin kuitenkin pitkiä päiviä hoidossa kunnes aloitin koulun ja äiti jäi sairastuttuaan kotiin. Vuosien jälkeen äiti parani mutta jäi kotiin pysyvästi. Nautin siitä, kun joku oli aina kotona. Minäkin olin kiltti tyttö ja hyvä koulussa. Teini-iässä uhmasin mutta en pahasti.



Menin kihloihin 19-vuotiaana lukiorakkauteni kanssa ja muutimme hänen armeijansa jälkeen yhteen. Pääsin opiskelemaan mutta opiskeluelämä veikin minut mennessään ja aloin elää nuoruuttani. Erosimme ystävinä 4 vuoden seurustelun jälkeen.



Jonkun ajan kuluttua tapasin nykyisen mieheni. Muutimme aika nopeasti yhteen ja opiskelimme molemmat loppun. Menimme naimisiin ja kävimme töissä. Vietimme mukavaa elämää. Olin 28-vuotias, kun tulin raskaaksi.



Muutimme jossain vaiheessa maalle ja elämme tasapainoista perhe-elämää. Nyt olen 39-v.

Synnyin esikoisena, siskon sain 4v myöhemmin. Vanhempani erosivat kun olin öö... 9v? Kolmestaan äidin kanssa elettiin kunnes äiti löysi uuden miehen kun olin 13, muutettiin miehen luo. Rikas isäpuoleni osti minulle ja siskolleni kaiken mitä keksimme haluta. Muutin kotoa opiskelemaan 700km päähän 15 vuotiaana.



Tapasimme mieheni kanssa opiskelupaikkakunnalla kun olin 16 ja hän 22. lopetin opiskelut ja muutin hänen työnsä perässä hänen luokseen kun olin 17. Ostimme oman talon, päätimme tehdä lapsen, ja synnytin esikoisen ollessani 18. Olen ollut siitä lähtien kotiäitinä, nyt olen 20 ja ensi syksynä jatkan opiskelujani.

Synnyin peruskunnolliseen opettajaperheeseen, jossa tosin parisuhde oli kaukana tasa-arvoisesta, äiti teki ja päätti kaiken, isä haahuili omissa jutuissaan ja luki lehtiä. Olen esikoinen, akksi pikkuveljeä.



Olin aika kiltti, mutta touhukas ipana, joka puuhasi kaikenlaista luovaa ja harrasti hevosia. Paheet opettelin vasta 15-vuotiaana. Lukioaika oli aika riehumista viikonloppuisin, mutta koulu meni hyvin. Aloin seurustelemaan kiltin luuserin kanssa lukion komosella.



Muutin opiskelemaan 300 km päähän ihan vierraseen kaupunkiin, luuseri tosin tuli mukana. Vuoden kuluttua sanoin ukolle, että ei jaksa enää. pian aloin seurustelemaan toisen samanlaisen kanssa, vaikkakin paljon miehekkäämmän ja jämäkämmän tyypin kanssa. No se kaatui vuodessa siihe, että oli ihan erilaiset toiveet ja minuna nolotti omien kavereiden kanssa, kun mies oli niin juntti punaniska...



Sitten löytyi aviomies, jonka kanssa olen ollut siitä asti. Fisku ja koulutettu kaveri. Mentiin kohloihin, kunnolin 24 ja naimisiin muutama vuosi siitä, v. 2000. Nyt on kaksi lasta ja on tehty kaikenlaista, oltu vuosia ulkomailla, rakennettu talo jne jne. Hyvä vaihe elämää, vaikka välillä vähä tekee mieli protestoida sen arkisuutta.

Synnyin esikoisena, myöhemmin sain kaksi veljeä. Hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat, nuorena minulla silti koulukiusauksen ja ystävättömyyden vuoksi ongelmia. Lukion jälkeen opiskelemaan, opiskeluaikana aloin minäkin "elää nuoruuttani", pitkien opintojen jälkeen sain nykymittapuun mukaan hyvin töitä, sitten vasta tapasin miehen jonka kanssa menin naimisiin. Sitä ennen lyhyitä ja pitempiä opettavaisia miesjuttuja kyllä oli. Lapsi toiveissa, ikää 32 v.

Iltatähdeksi synnyin, jäin henkiin onnen ansiosta ja vietin elämäni ensimmäiset viikot ns. happikaapissa. Äitini sairasti skitsofreniaa ja laiminlöi minua, isäni pakeni raskasta arkea töihin. Kun olin ekaluokkalainen, isä uskalsi vihdoin ottaa avioeron ja sai huoltajuuteni. En nähnyt äitiä sen jälkeen, neljännellä luokalla ollessani hän kuoli huumeiden yliannostukseen. Minua oli kiusattu koulussa aina paljon mutta nyt se vaan paheni. Masennuin ja aloin lintsata niin läksyistä kuin koulustakin.



Yläasteella isältäni meni hermo temppuilevan mutta muuten kiltin tyttönsä kanssa ja karkasin ensimmäisen kerran. Löysin itseni melko pian vastaanottokodista, jossa olin yksin ilman sukulaisia tai yhteydenottoja puolisen vuotta. Sitten jouduin perhekotiin vieraalle paikkakunnalle, sääli vaan että perhekodin äiti oli henkisesti sairas ja hänen käytöksensä ajoi minut siihen että karkasin taas, tällä kertaa isän luo. Teimme isän kanssa kantelun perhekodista- emmekä olleet ainoita, paikka lopetettiin. Asuin määräilevän ja vainoharhaisen isäni luona pätkissä, yleensä hän käski minua painumaan turvakotiin tms. paikkaan välillä.



Sitten tapasin mieheni. Se alkoi nettituttavuudesta, jonka tapasin livenä ja tajusimme heti että kuulumme yhteen. Alkoi ihana mutta raskas aika elämästäni, mm. lopetin lukion kesken kiusauksen takia ja tein abortin salaa kaikilta. Kun olin 17, minulla oli oma asunto ja parisuhteessani alkoi väkivaltainen kausi. Kaikki paska mitä elämä oli syytänyt eteeni, alkoi purkautumaan ja mieheni joutui ottamaan kaiken vastaan...sain viimein sairaudelle nimenkin, "rajatila". Se selitti paljon ja auttoi itsensä ymmärtämisessä.



Kaikkea tapahtui, tulin raskaaksi taas ja pidimme vauvan. Juuri ennen hänen syntymäänsä sain puhelun että isäni on kuollut, menin jonkinlaiseen shokkiin ja vauvakaan ei meinannut syntyä. Kiireellinen sektio, vauva ulos, minä halusin vain nukkua. Sairaalassa ei käynyt yksikään sukulaiseni, soittelivat minulle kyllä kovasti isän perintö-asioista ja hoidinkin niitä asioita jo synnärillä. Ihmettelen jälkikäteen etten hajonnut jo silloin.



Kotiuduimme, kaikki lähti rullaamaan jotenkin. Olin masentunut ja ahdistunut, lopulta mies joutui keskeyttämään opiskelunsa ja jäämään lapsen kanssa kotiin. Minä olin niin sairas etten saanut unta, kävin vaikka missä mutta todellista apua en kertaakaan saanut, aina vaan lääkkeitä pahimpaan ahdistukseen. Annoin asian olla ja rupesin pikkuhiljaa elämään ilman muiden apua, toki mieheni huolehti lapsesta koko ajan eikä elämästäni olisi mitään tullutkaan ilman häntä.



Nykyään tilanne on sitten se, että lapsemme on leikki-ikäinen ja menee päiväkotiin syksyllä. Mieheni jatkaa opiskelujaan ja minä menen vihdoin psykoterapiaan. En voi sanoa että elämä hymyilisi mutta olen kiitollinen ja helpottunut...

ja nyt elelen tässä ennen kuolemaa.

Synnyin toisena perheeseen johon syntyi vielä monta muuta.

Teini iässä perheeelle kävi paljon onnettomuutta ja sitä ennen oli jo alkoholismia.

Muutin 28 vuotiaan miehen kanssa asumaan 16 vuotiaana.

Lapsi aluille siitä vuoden päästä ja sitten ero raskaana ollessa.

Lapsen kanssa yksieloa vuoden verran ja tapasin nykyuisen mieheni. Nyt 8 vuotta onnea takana ja edessä?

Synnyin esikoisena melko nuorille vanhemmille..Asuimme ahtaasti kerrostaloyksiössä. Vanhempien parisuhde ei ollut oikein kunnossa, isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan joka perjantai- ja lauantaipullonsa jälkeen. Itse elin kuitenkin suht onnellista lapsen elämää, minulla oli paljon kavereita ja paljon harrastuksia. Toki kärsin vanhempien joka viikonloppuisesta juoptteluista ja riidoista...Olin 9 v. kun sain pikkusiskon. Olin siitä todella onnellinen ja hoidinkin paljon siskoani ja huolehdin muutenkin hänestä.



Oma murrosikä oli melko kuohuinen, elettiin kavereiden kanssa ihan täysillä, ryypättiin ja rellestettiin, täysin reckless- meininkiä...Nuoruuteni loppui sitten 17 - vuotiaana kun paras ystäväni kuoli onnettomuudessa. Se oli kova paikka ja pakotti aikuistumaan jo varhain. Minulla oli muutamia pitempiaikaisia poikaystäviä, yhden illan juttuja en harrastanut.



Lukion jälkeen mutin toiselle paikkakunnalle asumaan, kotipaikkakunnalla oli poikaystävä ja hyvin usein viikonloppuisin palasinkin kotikaupunkiin. Oli myös huoli pikkusiskosta...

Silloinen seurustelusuhteeni ko. mieheen päättyi, kun hän pahoinpiteli minut. Jätin hänet saman tien. Vähän sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Menimme pian kihloihin ja parin vuoden päästä syntyi esikoisemme ja menimme naimisiin. Sittemmin olen tehnyt työpätkiä siellä täällä ja saanut 2 lasta lisää. Elelemme omassa isossa asunnossamme tavallista lapsiperheen elämää. Olen saanut oman alani työpaikan n. vuosi sitten ja haaveilemme omakotitalosta tai kesämökistä.



Siinäpä se, lyhyesti. Helppoa ei ole ollut, eikä ole nytkään 3 pienen lapsen kanssa. Mutta päivä kerrallaan...