Koetaanko äitiys rankkana?

ensinnäkin lienee kuitenkin harvinaista onnitella raskaudesta muistuttaen samalla rankkuudesta. Ei mua ainakaan niin oo onniteltu.



Mutta sitten asiasta: Itse ajattelen, että äitiys on nykyään rankkaa, koska se on melko yksinäistä touhua. Toki on olemassa kaikenlaista aktiviteettia, mutta kuitenkin nykyään puuttuu se eri sukupolvien välinen kanssakäyminen, jota vielä muutama vuosikymmen sitten oli valtavasti. Äiti on uusien asioiden edessä yksin, ja kaikki syöttämiskikat ja nukutustekniikat pitää opetella kantapään kautta, lukea oppaista tai soitella tutuille. Siinä kotona ei enää ole apuja jatkuvasti eikä tukea ja mallinnäyttäjää.



Ja sitten tuosta, että miksi tehdään lisää lapsia: Useimmat kai kuitenkin tajuavat sen, että vaikka vauva-aika ja pikkulapsivaihe on rankkaa, niin lapset kasvavat ja se niistä saatava ilo ja tyydytys ovat pitkässä juoksussa suuremmat kuin se vaiva, mikä pikkulapsen hoidossa on. Eli perhesuunnittelu perustuu koko elinkaareen eikä vain vauva-aikaan.

mä en ikinä sanois et äitinä on rankkaa, mulle on suotu niin helpot lapset.. mutta uskon kyllä jos jonkun muun mielestä on, meinaa oon kuitenki tavannu muiden huutavia ipanoita, ja se varmasti on rankkaa se...

Luulenpa, että suurin syy siihen, miksi olet saanut äitiydestä niin rankan kuvan on se, että meillä suomalaisilla on tapana kertoa kahvipöydässä ja bussissa ja missä ikinä suumme avaammekin vain niistä elämän negatiivisista puolista. Etenkin lapsista puhuttaessa oletusarvo usein on, että hiihtoloman jälkeen töissä päivitellään, miten kaikilla lapsilla olikin korvatulehdus ja oksennustauti yhtäaikaa ja loma menikin sitten päivystyksessä istuessa jne jne.



Esimerkiksi omien lasten kehuminen suloisiksi ja ihaniksi on lähestulkoon kiellettyä. Jotenkin vain ei ole luontevaa kertoa ystävälle tai työkaverille, miten mahtavaa oli herätä, kun 2-vuotias kömpi viereen ja otti kaulasta kiinni. Ei ketään kiinnosta, että mielestäni omat lapseni ovat maailman ihmeellisimpiä ja suloisimpia olentoja. Sympatiat kerään puolelleni vain valittamalla, että taas se heräs viis kertaa huutamaan viime yönä ja kakkas aamulla olohuoneen matolle...

Mä oon sellanen että nautin lapsista paaaljon, mutta herkästi valitan tutuille ja puolitutuillekin, jos rankka päivä. Meillä kolme lasta, ekoilla ikäeroa 1,5 ja toinen toivottiin pian, koska eka oli helppo vauva. Nooh, tilanne sit yllättikin, kun esikoinen uhmassa (tästähän ei aiemmin kokemusta ollut) ja rinnalla huusi pieni vauva. Riittämättömyyden tunteet oli aika tapissa!



Rakastan lapsia yli kaiken ja olen aina toivonut monta. Kun toinen lapsemme oli kolme vuotta, meille syntyi kolmas lapsi. Ajattelimme, että ehkäpä tämä olisi helpompi ikäero ja niinhän se olikin. Kuopus onkin sitten ollut varsinainen yövalvottaja mitä aiemmat eivät olleet. Olen aina toivonut neljää lasta, mutta nyt emme mieheni kanssa ole enää ollenkaan varmoja jaksammeko. No, voihan olla, että kun elämä taas tasaantuu ja menee aikaa, voimavaroja neljännelle tuleekin.

todella harvalla on niin ettei koe rankkuutta osana äitiyttään.

niin jos toinen vain loistaa, kuinka hyvin kaikki on, eikä mitään ongelmia ja kaikki sujuu loistavasti, niin väkisinkin sitä miettii, että mitähän tuokin yrittää peitellä. Eikä kyse ole aina tietoisesta peittelystä, vaan myös siitä, ettei haluta kohdata omia ongelmia.



Ja siis tietenkin ihmisillä menee yleensä varsin hyvin ja elämä on ihanaa. Mutta ei joka ikisen päivän joka ikinen hetki ole vain ihanaa. Jos on, niin ei kyllä elä ihan tässä maailmassa.

mutta olen sen taalla sanonut ennenkin, etta siksi jatin lapsiluvun yhteen, koska oli tunne etta jopa kahden kanssa muuttuu hauskasta kovaksi duuniksi. poika on nyt 6 1/2v ja olen aivan hanen lumoissaan. hanen elamanilonsa ja hauskuuden kokemukset vievat mukanaan, aivan ihana luonne hanella. rakastan olla hanen aitinsa!!!

Se on ihan hyvä tiedostaa, että vauvan kanssa voi olla myös rankkaa, mutta sekin riippuu niin ihmisestä. Esimerkiksi valvomista, mitä on varmasti joikaisen vauvan kanssa jossain määrin, toiset kestävät paremmin ja toiset huonommin. Herätysten määrä vaihtelee myös vauvakohtaisesti ja onhan se aivan eri asia herätä 20 kertaa yössä kuin 2 kertaa. Vauvan koliikki on myös asia, jota en toivo kenellekkään.



Lapsen kanssa eläminen ei ole pelkkää vaaleanpunaista onnea. On se sitäkin, mutta ei jatkuvasti. Tulee vaiheita lapsen elämässä ja kehityksessä jotka ovat rankkoja, etenkin kun joutuu kasvokkain oman epätäydellisyytensä kanssa, ja sitten taas niitä helpompia vaiheita, jolloin voi pitää itseään esimerkillisenä kasvattajana kunnes taas hankalampi vaihe pudottaa tehokkaasti jalustalta. :)



Elämän rankkuus voi tulla myös yllätyksenä. Syntyvä lapsi voikin olla sairas tai voi tapahtua muuta yllättävää. Elämästä kun ei koskaan tiedä. Siinä olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että omiin voimavaroihin ja jaksamiseen tulisi suhtautua realistisesti. Itselläni on kolme lasta ja tuntuu, että nyt riittää. Nämä kolme jaksan hoitaa vallan mainiosti; aikaa, syliä ja rakkautta riittää. Tuntuu, että neljänteen ei rahkeet sitten niin riittäisikään ja isommatkin lapset joutuisivat luopumaan liian paljosta jos neljännen tähän tekisimme.

Toisaalta sitten muu tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä sen rinnalla, ja pinnalliselta, niin että sen hinnan on valmis maksamaan niistä monesta lapsesta.



Voihan sen ajatella niinkin, että haluatko helpon ja yhdentekevän elämän, vai rankan, jossa saat todistaa suurta ihmettä, ihmisen syntymää ja kasvua?

Koen äitiyden itselleni liian rankkana ja olen liian itsekäs äidiksi. Yksi lapsi menee hyvin (ei ollut oikein vaihtoehtoja), mutta enempää en todellakaan halua.

Lapsi on kuitenkin ollut ns. helppo. Ei koliikkia, ei allergioita, kiltti ja sopeutuva otus. Aivan ihana ja olen lapsestani ylpeä. Siitäkin huolimatta koen äitiyden rankaksi ja koen, että joudun luopumaan liian monista asioista.

Lapsia on kaksi ja kolmas syntyy viikon sisällä. Elän omasta mielestäni mukavaa elämää eikä elämäni ole pelkkää äitinä olemista. Välillä toki on rasittavaa mutta ei perusarki minua uuvuta.

Aloin miettiä tuota ensimmäistä asiaa sen jälkeen kun eräs puolituttu onnitteli ensimmäistä odottavaa kaveriani tyyliin, onneksi olkoon, mutta voin sanoa, että rankkaa tulee olemaan..



Siitä aloin pohtia, että onko rankkuus äitiyden oletusarvo? En ole koskaan kuullut, että samalla tavalla onniteltaisiin vaikka opiskelu-tai työpaikan saanutta.. Vaikka "tosi hieno homma, että pääsit oikeustieteelliseen, mutta muista, että se tulee olemaan rankkaa".

Okei, äitiyttä ja opiskelua on vähän huono verrata, mutta jos joku ymmärsi pointtini, niin hyvä.. Kun siis mikä tahansa elämäntilanne voi olla todella väsyttävä ja rankka, mutta samalla onnellinen. Ei kai äitiyteen ole järkevää "valmentautua" hokemalla että: vauvan kanssa on rankkaa, vauvan kanssa on rankkaa.. Ettei varmasti pääsisi milloinkaan unnohtamaan, että elämässä, myös lasten kanssa, on omat hankaluutensa ja vaikeutensa.

Jokainenhan meistä kasvaa äitiyteen ja sen tuomiin haasteisiin vauvan ja lapsen mukana.



Minusta on on todella fiksua, jos ymmärtää oman jaksamisen rajansa tuossa lapsilukuasiassa.. Olen vain kohdannut niin monta ihmistä joilla on jaksamisongelmia jo olemassa olevien lasten kanssa, mutta silti hankitaan lisää, että en oikein ymmärrä miksi lisää.. Ei kai sitä kavereille ja puolitutuille voi suoraankaan sanoa, että miksi teet lisää, jos et jaksa isompiakaan hoitaa?! Siksi tyydyn av:lla asiaa ihmettelemään..

puhutaan siksi niin kärkkäästi, että usein sillä raskaanaolevalla on ne vaaleanpunaiset lasit päässään ja hän puhuu kuinka ihanaa on kun vauva tulee jne. Tottahan se on ihan luonnollista että on innoissaan ja minusta saakin olla. Rankkuus-kommentilla halutaan ehkä vain muistuttaa, että ei se niin auvoista välttämättä ole.



Ja kyllä mä olen kuullut useinkin opiskelijoille sanottavan kuinka rankkaa lukeminen on. Varsinkin lukioilaisille, jotka tohkeissaan puhuvat siitä kuinka aikovat pyrkiä sinne tai tänne. Heille muistutetaan usein kuinka paljon työtä se valmentautuminen vaatii ja kuinka vähän sinne opiskelijoita otetaan.

Ja mielestäni se jos opiskelija joskus valittaa että on rankkaa ei mitenkään itsestäänselvyytenä tarkoita että se katuu opiskelujaan. Kuten ei myöskään se jos äiti joskus valittaa lapsielämänsä rankkuutta tarkoita että se katuisi lastensa saamista.



Helppo ei tarkoita automaattisesti parasta. Joskus rankkuus voi olla paljon antoisampaa kuin helppous.



Oma esikoiseni oli niin helppo ettei rankkuudesta ollut tietoakaan, mutta minulla oli kyllä vahva uskomus että toinen lapsi muuttaisi elämää rankempaan suuntaan - ja halusin sitä paljon. Näin myös kävi. Paitsi että kaksi lasta on muutenkin rankempaa kuin yksi, minun toinen lapseni oli todella paljon vaikeampi ja vaativampi kuin ensimmäinen. Oli siis rankempaa kuin olisin edes osannut ajatella, mutta siitä huolimatta yhtälö todellakin kannattaa. Sillä rankkuudella "ostetaan" sitä suurta onnea jota lapset tuovat.