Mä rukoilen, toivon ja pyydän, että saan marraskuussa vauvani elävänä rinnalleni!

Siinä ei paljon rukoilut ja toivomiset auta jos raskaus menee kesken. En halua olla mitenkään julma, mutta ärsyttä tuollaiset.

Tottakai jokainen (vauvaa haluava) toivoo, että saisi vauvansa terveenä. Mutta niin ei aina käy.

Raskaudet menee kesken hyvin usein raskauden alussa. Puolivälin keskenmenojakin tapahtuu yllättävän paljon, vaikka se ei enää " normaalia" olekaan. Eikä se vauva sittenkään vielä ole turvassa. Vauva voi kuolla kohtuun ihan täysiaikasenakin tai vaikka synnytyksessä.

Kun vauva on syntynyt on silloinkin vielä kuolemanvaara. Kun lapsi on kouluikäinen tai vaikka aikuinen niin sittenkin on vielä iso mahdollisuus kuolla päivänä minä hyvänsä.

-ei ap

Todennäköistä on, että vauvasi syntyy ja kasvaa terveenä. Kannattaa ajatella sitä, eikä noita pahimpia kauhuskenaarioita!

Tämän tyyppiset ajatukset ärsyttää... Sitten saa oikeasti olla koko ajan ajattelemassa " mä en kestä.."

Ja sori vaan tuo " paikkaan, jonka pitäisi suojella sitä" kuulostaa todella pliisulta :)

Vierailija:

Mä en ikinä kestä sitä, jos se nyt kuoleekin mun sisälle, paikkaan, jonka pitäisi suojella sitä.

t:2

En tajua näitä, jotka ovat satavarmoja, että vauva on kuollut jos on vähänkin huonompi olo tms. On eri asia, jos esimerkiksi ultrassa ei ole arvot kohdillaan. Mutta terveet nuoret naiset, joilla on terkkarilla kaikki olleet ok, niin hajoavat itseensä ihan liian helposti.



Ap ei sen tarkemmin kertonut, että onko syytä olettaa ettei kaikki ole ok.

Minullakin oli noin ahdistavia ajatuksia ja sain siihen lääkityksen.



Elämä hymyilee taas. =)





Harkitse asiaa!

Olen vain realistinen. Näin säästyn niiltä " Entä jos" ahdistuksilta.

Ja elämä hymyilee :)

t:2

tottakai ap toivoo ja rukoilee ja se on ihan ok.



Mutta kun ap noin kaikille kaunosanaisesti ilmoittaa toivovans aja rukoilevansa, siitä tulee vähän sellainen ole, kuin hän ei olettaisi KAIKKIEN äitien toivovan ja usein myös rukoilevan (kuka nyt sitten mitäkin tahoa rukoilee) samoin. Ikäänkuin hän olisi jotenkin parempi. Ainakin parempi kuin keskenmenon saaneiden lasten äidit...

Vierailija:

Ainakin parempi kuin keskenmenon saaneiden lasten äidit...

Minä rukoilin joka päivä raskauden ajan, että saisin elävän vauvan rinnalleni ja nyt rukoilen, että vauva pysyisi elossa ja selviäisi aikuiseksi asti.

Ihmisillä on eri tavat suhtautua stressiin, huoliin ja jännitykseen. Joku viisveisaa, toinen suhtautuu liki aggressiivisesti hermostuneempiin sisariinsa (=sinä?), joku pelkää aina pahinta.



Itse tiedän olevani muutoin rauhallinen ja järkevä, mutta terveyden suhteen hermoheikko, suorastaan luulosairas. Liekö äidin peruja, vai mitä - pyrin kaikin tavoin taistelemaan sitä vastaan ja estämään sen periyttämisen omille lapsilleni. Mutta niin vain on! En lue lääkäripalstoja, tai katso tv-dokumentteja - ja silti minulla on tiuhaan kaikenlaisia sairauspelkoja.



Odotusaikana pelkäsi keskenmenoa ja lapsen vakavia komplikaatioita tms. Ap ei ole kertonut itsestään tai raskaushistoriastaan yhtään mitään, joten et voi tietää, missä määrin hänen pelkonsa on aiheellinen ja missä määrin ei.



TIETENKIN on niin - kuten viittaat - että turha pelko on oikeasti turhaa. Siihen uppoaa valtava määrä energiaa, jota voisi käyttää johonkin tsiljoona kertaa hyödyllisempäänkin ja nauttia elämästään.



Mutta vaikka siihen - siis omaan suhtautumiseensa ja tunnetilaansa - VOI JA KANNATTAA YRITTÄÄ VAIKUTTAA, se ei välttämättä ole helppoa eikä välttämättä onnistu. Joka tapauksessa minäkin hiukan potkaisisin ystävyydellä ap:tä persauksille: älä märehdi liikaa asiaa etukäteen ja tee kaikkesi piristääksesi mielentilaasi.



Ja onnea loppuraskauteesi!

ei toivo sitä, eikä kukaan haluaisi kestää mitään sellaista, mutta valitettavasti niitä tapauksia aina tulee joillekkin, eivätkä he ole joitain tuolla jossain, vaan voi sattua kenelle vaan.. ja silloin se on vaan kestettävä :( niin kamalaa kuin se onkin, eikä kenellekkään sitä haluaisi :(

Minulle kävi niin että odotusaikana en suuremmin hermonnut ja pelännyt, toivoin tietty että saan vauvani elävänä. Nyt vasta hänen synnyttyään on tullut menettämisen pelkoa kun olen hänet konkreettisesti nähnyt sylissä ja hoivannut. Edelleenkään en ole hysteerinen enkä hyppää öisin katsomassa vointia. Meitä on jokajunaan tässäkin asiassa miten reagoimme näihin asioihin. Meillä mies on se joka miettii milloin mitäkin asiaa ja onko vauva kunnossa (vaikka mitään poikkeavaa ei olekaan).