Onko lapsuuden perheessäsi ollut " virtahepoa olohuoneessa" ?

Nuorena seurustelin hulttiopoikien kanssa. Ja olin epäluuloinen kaikista asioista pitkään. Nykyään olen parisuhteessa ja kaikki on ok. Mieheni satunnaiseen viinankäyttöön suhtaudun edelleen varauksella.

mutta kamalia luurankoja kaapit pullollaan..

pitkäaikaistyöttömyys.



Asia jota hävettiin, hyssyteltiin, otettiin välillä rajusti yhteen (veljeni ja isäni), aiheutti minulle varhaisaikuisuudessa suuret ahdistukset, syömishäiriön ja on näin aikuisena tehnyt minusta alisuoriutujan (=pelkään epäonnistumisia niin paljon, että asetan tavoitteet elämässäni minimiin).



Lasteni kohdalla pelkää kuollakseni syrjimistä / kiusaamista (joka oli yksi keskeinen syy veljeni ongelmille) ja pidän itseäni monessa asiassa huonona äitinä. Pelkään toistavani vanhempieni virheitä. Öitä olen jo valvonut lasteni takia, vaika ovat vasta 5 ja 3 :(



Monenlaisia ongelmia tuo " virtahepo" siis aiheuttanut minulle. Toivoisin jotenkin pääseväni eroon ja vapaampaan elämään. Mistä apu?!

Nyt olen vasta ruvennut ymmärtämään miten iso vaikutus sillä on ollut. Olin ujo ja herkkä lapsi muutenkin, joten en kestänyt sitä elämää. Minulle kehittyi persoonallisuushäiriö, joka on vaikuttanut mm. niin etten pärjää töissä.



Nyt kun persoonallisuushäiriö on tunnistettu, pitkästä aikaa tuntuu siltä että on edes jotain toivoa.

Sanoisin että suurin omaa ja veljeni elämää muokannut tekijä oli juuri tuo virtahepo. En halua eritellä tarkemmin, ahdistun aina kun pitää alkaa sitä setvimään. En tiedä kuinka paljon terapiaa tarvittaisiin sekä itselle että veljelle että niistäasiosita pääsisi yli. Niin ja virtahepokin porskuttaa edelleen joten yhteydenpito lapsuudenkotiin on aika vähäistä.

kirjasta (" " Virtahepo olohuoneessa" ), jossa käsitellään niitä pitkäaikaisia vaikutuksia (traumoja), joita esim. alkoholismilla, väkivallalla, mielenterveyden ongelmilla ja näihin liittyvillä häpeän, vihan ja ahdistuksen ym. tunteilla voi olla koko perheeseen ja lähiyhteisöön.

homma on tavallaan vaiettu kuoliaaksi ja se on itseasiassa ruennut nyt aikuisiällä minua ärsyttämään, tulin aina yksin koulusta kotiin ja arvuuttelin, onkohan isä kännissä vai selvin päin tällä kertaa.

En tiedä miten lähteä selvittämään näitä asioita...

Mielenterveysongelmia en kyllä lapsena edes tajunnut, tajusin kyllä, että äiti on vähän erilainen kun muut, mutta ei kukaan koskaan sanonut äidistäni mitään. Vasta isompana ymmärsin asian.



Alkoholismistakaan ei ole puhuttu koskaan mitään, koska eihän isällä mitään ongelmaa ole. Ihan normaalia vetää perseet olaale joka vapaa hetki...



En tiedä miten on vaikuttanut minuun. Mielestäni ei kummemmin. Sitähän en kyllä tiedä minkälainen olisin, jos lapsuuteni olisi ollut erilainen. Usein olen miettinyt mistä joku luonteenpiirteeni johtuu, onko se seurausta lapsuudestani vai olenko vaan muutenkin sellainen. Enkä varmaan koskaan saa tietääkään, mutta olen sellainen kun olen ja toisaalta mitä väliä sillä on, että mistä syystä.



Lapsena ja nuorena häpesin isääni valtavasti. Häpeä esti monta asiaa. Vieläkään en ole kyllä isäni alkoholismista puhunut kun mieheni ja yhden kaverini, jonka isä on myös alkoholisti, kanssa.

Nykyisin minulla menee oikeastaan erittäin hyvin, mutta omalla tavallani neuroottinen tulen varmaan aina olemaan. Miehelläni on omat virtaheponsa taustalla ja niidenkin vaikutukset tietysti näkyvät, mutta uskon, että pystymme omille lapsillemme tarjoamaan sentään selväjärkisemmän lapsuudenkodin kuin omamme olivat.

Itse ajauduin sosiaalialankoulutukseen ja nykyään työskentelet kasvatus- ja opetustehtävissä.

Olen vaan kuullut, että aika usein ajaudutaan hoito yms. tehtäviin. -12-

huonosti. En esim. salli omalle miehelleni kuin korkeintaan yhden oluen kun on lapset kotona. Itse en juo lainkaan lasten ollessa kotona.



En ole " parantunut" sillä se perhanan juoppo elää yhä!!



Miten jonkun sisuskalut voi kestää sen, että niihin on jo 40 vuotta kaadettu päivittäin ainakin 10 annosta alkoholia?!?!

Vierailija:

huonosti. En esim. salli omalle miehelleni kuin korkeintaan yhden oluen kun on lapset kotona. Itse en juo lainkaan lasten ollessa kotona.

En ole " parantunut" sillä se perhanan juoppo elää yhä!!

Miten jonkun sisuskalut voi kestää sen, että niihin on jo 40 vuotta kaadettu päivittäin ainakin 10 annosta alkoholia?!?!

Minun isän maksakirroosi tuli vaan yhtäkkiä ja se oli sitten menoa. Aina oli kehunut kuinka hänen sisuskalut on rautaa ja kestää mitä vaan..

Mä en huomaa mitään negatiivisia seuraumuksia itsessäni joka johtuisi tuosta isän alkoholismista. Tottakai lapsena häpesin isää ja sain esim. yläasteella kuulla pientä kiusaamista isäni juomisesta mutta vastasin aina takaisin, etten minkä minä sille voin, että se juo? Ja niinhän se olikin, ei ollut minun syy tai minun vika.

Näin aikuisena olen huomannut ainoastaan sen, että seuraan omaa juomistani aika tarkkaan, koska pelkään itsestäni tulevan samanlaisen. Ja ihan hyvä näin, parempi olla varovainen kuin huomata yhtäkkiä olevansakin alkoholisti! Itse uskon siihen, että kyllä minustakin siihen olisi, jos elämä pahasti menisi solmuun ja määrät vain pikkuhiljaa lisääntyisivät..

Olen kuitenkin omasta mielestäni kokenut ihan onnellisen lapsuuden. Siskoni taas on eri mieltä; hän syyttää monestakin asiasta vanhempiamme ja muistaa muistuttaa kuinka kurjan alun on elämälleen saanut. Tätä on jotenkin hirveän vaikea käsittää, kun itse olen kokenut nuo asiat niin eri tavalla ja ihan se sama on tapahtunut minullekin. Tässä vain huomaa sen, miten eri tavalla ihmiset voi reagoida.. Ja mistäs sen tietää, josko minäkin jossain vaiheessa ahdistun tai jotain lapsuudessa koetuista asioista.

Ei ole mummolaa, jonne viedä lapset turvallisin mielin hoitoon. Eikä mummoa, joka tulisi auttamaan. Papasta puhumattakaan. Sukujuhlat ovat vaikeita tilaisuuksia. Huolia on edelleen paljon ja pahaa oloa asioista, jotka tapahtuvat.